Arvostelu: Jojo Rabbit

10-vuotias Jojo Betzler (nuori lahjakkuus Roman Griffin Davis) haluaa liittyä Hitlerjugendiin toisen maailmansodan loppuvuosina. Hän elää yhdessä äitinsä Rosien (osastaan Oscar-ehdokkuuden saanut Scarlett Johansson) kanssa, sillä hänen isänsä on taistelutantereella Italiassa. Arka poika kehittää itselleen mielikuvitusystäväksi Adolf Hitlerin (elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Taika Waititi), jotta selviäisi sota-ajan karuista koettelemuksista.


Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Taika Waititi ja Roman Griffin Davis


Tätä erikoista ja omalaatuista elokuvaa nimitetään tekijöiden taholta vihan vastaiseksi satiiriksi. Jo elokuvan alkuasetelma saa kurtistamaan kulmiaan. Natseista ja toisesta maailmansodasta vitsejä heittävä elokuva? Kyseessä voi joko olla jotain todella kamalaa katsottavaa, tai sitten elokuvantekijä Taika Waititi on tehnyt jotain todella huomionarvoista ja löytänyt uuden kulman toisen maailmansodan kuvaamiseen.

Waititi kertookin, että tehdessään tutkimusta elokuvaa varten, hänelle selvisi, että toisen maailmansodan aikainen maailma ei suinkaan ollut synkkä, karu eikä kolkko. Vaan päin vastoin. Hänelle paljastui kokonainen muodikas, trendikäs, värikäs ja juhlallinen maailma sodan kauhujen takaa. Siksi hän kuvasikin elokuvan pirteissä väreissä, koomisilla hahmoilla ja lapsenomaisella tyylillä.

Se on sanottava, että tätä synkkää historian ajanjaksoa ei ole ennen näin kuvattu. Katsantakanta natsitapahtumiin tuntuu jopa häkellyttävän modernilta ja saa osaltaan miettimään, että miksi useampia historiallisia elokuvia ei kerrottaisi nykyajan linssin läpi? Miksi historialliset elokuvat niin usein pakottavat itsensä tiettyyn, vakavaan muottiin?

Jojo Rabbit puolestaan syleilee nykyajan kontekstia. Monet elokuvan vitseistä toimivat vain metatasoltaan, nykyajan kontekstista katsottuna ja niillä tiedoilla, mitä kaikki tiedämme esimerkiksi Hitlerista vasta näin jälkikäteen.

Niin kulunut kuin ajatus Hitlervitseistä onkin, niin elokuva on komediana todella onnistunut.

Mutta myös elokuvan sävyvaihtelut ovat upeita. Hauska hetki saattaa taittaa todella traagiseen hämäävän nopeasti. Elokuvan rakenne myös heijastelee tunnelmanvaihteluja. Mitä pidemmälle ammottava sodan loppu pääsee ja mitä lähemmäs päähenkilöä sodan kauhut tulevat, sitä synkemmäksi elokuvakin muuttuu. Myös päähenkilö, 10-vuotias Jojo muuttuu elokuvan aikana huolettomasta natsipojasta sodan kauhuihin herääväksi, omantunnon kehittäväksi nuoreksi miehen aluksi.


Kuvaaja Mihai Mălaimaren kameratyöskentely on taitavaa. Sama kuvaustyyli istuu loistavasti pirteämmän komedian tunnelmaan että synkän sotadraaman. Siitä tulee mielen hieman Wes Andersonin elokuvat, mutta kuitenkin ihan omalla leimallaan.

Michael Giacchinon perhosmaisen pulppuavat musiikit heittävät katsojan lapsenomaiseen todellisuuteen vielä entisestään. Myös lavastus ja puvustus ovat veikeitä ja vääristävät arkisempaa todellisuutta leikkisämpään muotoon.

Kaiken kaikkiaan pidin hirveästi ratkaisusta kuvata toista maailmansotaa leikkivän lapsen silmin. Se teki kerronnasta pirteää, eikä niin raskasta ja laahaavaa, mitä tällaisista elokuvissa yleensä. Lisäksi se mahdollisti syvällisyyden.

Lapsen kokemusmaailmasta haetaan nimittäin myös mielikuvituksellisuuden, tarinallisuuden ja tanssin merkitykset. Viesti optimismin tärkeydestä peilataan sodan kauhujen kanssa rinnakkain. Ja lapsen näkökulmasta katsoen on itsestäänselvää, mikä on elämässä tärkeää. Elokuva siis tarjoaa tärkeän muistutuksen. Tässä tunnutaan kuin sanovan, että se miten päätämme katsoa asioita, myös millaisia tarinoita kerromme, sillä on vaikutusta todellisuuteen. Fiktiolla on voimaa.

Jojo Rabbit ei kuitenkaan ole missään nimessä lasten- eikä edes nuortenelokuva. Se on paikoin todella graafinen ja väkivaltainen. Lisäksi elokuvan mustaakin musta huumori ja ivaileva satiiri vaatii ehkä aikuisemman elokuvakatsojan, jonka ymmärrys olisi hieman syvempää kuin pelkistetty maailmankatsomus mahdollistaa.


Lapsi elokuvan pääosassa on kuitenkin huikea. Roman Griffin Davis saa jotenkin käsittämättömällä taituruudella hahmonsa kulkemaan läpi kohtauksien sävyvaihtelujen vieden hahmonsa kepeästä todella synkkään ja ollen uskottava kaiken aikaa. Myös Jojon parasta kaveria näyttelevä Archie Yates on osassaan valovoimainen.

Elokuvan aikuiset tähdet ovat toinen toistaan taitavampia. Sam Rockwell on aina ollut mestari tragikoomisissa satiireissa ja niin on tässäkin. Alfie Allen saa pienessä sivuroolissaan avattua hienosti paljon isomman todellisuuden hahmonsa takaa. Taika Waititi on Adolf Hitlerinä ehkä elokuvan hauskin näyttelijä. Thomasin McKenziella on elokuvan ehkä traagisin rooli ja hänen roolityössään on jotain vavisuttavaan haurasta.

Elokuvan sykkivä sydän lienee kuitenkin Scarlett Johansson. Silloinkin kun hän ei ole valkokankaalla, hänen läsnäolonsa tuntee. Hän yhdistää vaivattomasti hahmon pirteän ulkokuoren synkkiin salaisuuksiin, joita hän piilottelee sisällään. Tapa, jolla hän toistaa repliikit esimerkiksi romantiikan tärkeydestä, kaikuvat pitkään katsojan mielessä.

Varmasti mielipiteet jakava elokuva valloitti kyllä minut täysin puolelleen. Rakastin elokuvan uniikkia tarinaa, mielikuvituksellista maailmaa, kuvaus lapsen silmien läpi oli todella loistavaa. Rakastin jopa vaikean aiheen lapsellista yksinkertaistamistakin. Sillä se avasi sen mahdollisuuden, että elokuvan viesti sykki puhdasta, energistä elinvoimaa, kun se kuorittiin kaikesta turhasta. Onko loppujen lopuksi ihmisenä oleminen niin monimutkaista? Kunhan muistaa vain tanssia aina silloin tällöin. Todellinen elokuvahelmi, joka taisi kimmota heti listani kärkeen vuoden parhaimmista elokuvista. Rakastin tätä.

Täydet viisi tähteä.



2 kommenttia:

  1. Hienoja huomioita, erityisesti kahdessa viimeisessä kappaleessa. Tuo ilmaus "vihan vastainen satiiri" on kyllä erinomainen kiteytys tästä teoksesta. Itsekin rakastan Jojo Rabbitissa Mălaimaren kuvaustyyliä, yksi tärkeä osa tämän elokuvan viehätyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ne Michael Giacchinon musiikit! Kaikki tässä elokuvassa oli niin valloittavaa. Harvoin saa itkeä ja nauraa saman leffan parissa.

      Poista