Arvostelu: Judy

Perustuen näytelmään "End of the Rainbow", elokuvasovitus Judy kertoo Hollywoodin kultaisen ajan tähden Judy Garlandin myöhäisen vaiheen uran tarinan. 60-luvun lopulla viittäkymmentä lähestyvä Judy on velkaantunut, alkoholisoitunut ja eroamassa jo neljännestä aviomiehestään. Rahapulassa hän suostuu esiintymään Lontoossa, vaikka kokeekin esiintymisen haastavaksi ja vaikeaksi.

Elokuva on hyvin geneerinen, melko pintapuolinen ja valitettavan kliseinen. Käsikirjoitus on suorastaan huono. Garlandin suuhun kirjoitetaan niin imeliä vuorosanoja, että tekee melkein pahaa. Ohjaus liitää kohtausten painon ohi, mikä tuntuu harmittavalta. Ja hieman tylsältä. Mutta elokuvan pelastaa Renee Zellwegerin roolisuoritus Judy Garlandina.

Ensinnäkin hän on selvästi tehnyt kotiläksynsä. Tuntuu kuin hän olisi ryöminyt Garlandin ihon sisälle. Niin hyvin hän ilmentää Garlandin maneereja, ulkonäköä, ilmeitä, jopa ääntä. Tällainen omistautuminen luo pohjaa myös syvälliselle sisäiselle maailmalle, jonka paljastaa Garlandista. Zellwegerin yksityiskohtaisessa näyttelemisessä ja tulkinnassa löytyy sävyjä. Kuin Zellweger ymmärtäisi syvästi tulkitsemaansa naista ja tämän vaikeaa elämää. Se paistaa Zellwegerin läpi.

Hän tulkitsee tämän hahmon kuin hänen elämänsä ja jollain tapaa myös hän itse olisi ontto. Onton naisen muotokuva. Elokuva ainakin antaa kehyksen Judy Garlandin viimeisille vaiheille siten, että siinä ei paljon enää ollut jäljellä. Koko naista piti kasassa vain alkoholi ja huumeet.


Sen lisäksi Zellweger nappaa kiinni kivusta. Täsmentää kivun koko väriskaalan katsojan verkkokalvoille. Nimittäin kun ihminen kärsii niin suuresti kuin Judy Garland tässä, kipu ei ole yksiselitteistä. Se ei ole läpinäkyvää. Se ei ole ilmiselvää. Sen sijaan hyvin masentuneet, onnettomat, kärsineet ihmiset pyrkivät piilottamaan oman synkän todellisuutensa. Kuin sen kohtaaminen olisi pahempaa kuin kuolema. Ja tämän Zellweger tuntuu ymmärtäneen.

Garlandin hohdokas ja teatraalinenkin ulosanti ja elämäntapa oli tapa kätkeä traumat, arvet, kipu - jossain määrin muilta, mutta ennen kaikkea itseltään. Ajoittain elokuva näyttää takaumia Garlandin viihdeteollisuuslapsuuteen ja valottaa täysin mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.

Hienoin hetki elokuvassa on elokuvan loppuvaiheilla kun Garland soittaa Lontoosta kotiin nuorelle tyttärelleen. Puhelun päätteeksi Zellweger ottaa kaksi lyhyttä henkäystä ja tulee niiden avulla sanoneeksi kaiken. Kaksi lyhyttä henkäystä vakuutti minut siitä, että tässä on yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Näin hienovaraiseen näyttelemiseen yletytään harvoin.


Mutta myös lavaesiintymiset puhuvat puolestaan. On hienoa, että Zellweger laulaa itse. Hänen laulutulkinnassa on jotain syvästi haavoittunutta. Kuin lavalla Judy Garland vapauttaisi laulun kautta sisälleen patoutuneet tunteet viimein ulos.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti