Arvostelu: Knives Out

Nimekäs näyttelijäkaarti ei pelasta tätä elokuvaa oman genrensä - murhamysteerin - kliseiltä. Toteutus ylidramaattinen. Huumori lapsellista. Daniel Craigin aksentti ärsyttävä. Kioskidekkarirakastajat varmasti tykkäävät. Jos odottaa jotain muuta, tulee pettymään. Minä tylsistyin. Oikein ekstramiinuspisteitä musiikkimaailmasta, joka laukaisi migreenin.





Hyvää joulua


Seesteistä joulunviettoa kaikille. 
Mukavia lomia.
Hyvää ruokaa.
Paljon unta
ja lepoa.
Tämän vuosikymmenen viimeisiä päiviä.





Arvostelu: The Two Popes

Minä satuin opiskelemaan vuoden 2012 ja 2013 vaihteessa sattumoisin kirkkohistoriaa, samaan aikaan kun Vatikaanissa tapahtui jotain historiallista. Paavi Benedictus (Hopkins) erosi ensimmäisenä paavina vuosisatoihin ja tilalle valittiin katolista kirkkoa uudistamaan lähtenyt Franciscus (Pryce).

Pidin kirkkohistoriasta. Se oli mielenkiintoista. Samaa ei voi sanoa tästä elokuvasta. Saavutus sekin, että on tylsempi kuin kirkkohistorian oppitunnit. Mutta tämän elokuvan kautta tajusin, etten oikeastaan kaipaa paavi-insituution henkilöllistämistä. Ainoa syy, miksi pidän uskontoa, kirkkoa ja uskonnollisia traditioita mielenkiintoisina, johtuu siitä, että niissä on tietty mystiikka, tietty etäisyys, tietty arvokkuus, tietty juhlallisuus, tietty aura. Kun tämä kaikki riisutaan pois, jää jäljelle ja nyt tulee juonipaljastus; vain tavallinen mies. Kuin kuka tahansa kuolevainen. Koko elokuva on siis äärimmäisen antiklimaattinen.

Jos minä olisin ollut käsikirjoittaja olisin ainakin syöttänyt en vain yhden, vaan kahden paavin suuhun vähän mielekkäämpiäkin vuorosanoja. Jotain syvällisempiä helmiä. Älykkäämpiä anekdootteja. Edes kipeitä lauseita, jotka olisivat paljastaneet miehistä syvän kaikupohjan, eletyn elämän virren. Sen sijaan tässä istutetaan kaksi aikamme tunnetuinta henkilöä television eteen sohvalle katsomaan jalkapalloa.


Kaiken kukkuraksi keskustelu uskonnosta on äärettömän yksinkertaista. Olen itse käynyt monta kertaa syvällisempiä keskusteluja uskonnosta ja uskosta, enkä minä edes usko. Miten voi olla sitten, että kaksi maailman suurinta uskonnollista johtajaa typistävät oman hengellisen maailmansa niin typeriin vuorosanoihin, mitä The Two Popes haluaisi meidän uskovan kahden paavin oikeasti keskustelevan. En uskonut.

Lisäksi petyin Hopkinsiin ja Pryceen. Luulisi, että kaksi näyttelytaiteen kiistatonta veteraania olisi pystynyt parempaan. Mutta he olivat jopa mitäänsanomattomia. Pakko myöntää, etten ole koskaan oikein ollut Prycen suurin fani, mutta Hopkinsilta sentään odotin enemmän.




Parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon shortlist


Eilen julkistettiin parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon ehdokkaiden shortlist eli kaikkien ehdokkaan kisaan lähettäneiden maiden väliltä valittiin kymmenen elokuvaa, joiden välillä tehdään lopulliset ehdokasvalinnat, joita on vain viisi.

Yhteensä 94 maata lähetti oman ehdokkaansa kisaan, mukaan lukien Suomi. Selma Vilhusen ohjaama Hölmö nuori sydän ei kuitenkaan päässyt edes shortlistille. Palkinnon nimi oli aikaisemmin paras vieraskielinen elokuva, mutta kategorian nimi muutettiin viime huhtikuussa parhaaksi kansainväliseksi elokuvaksi (Best International Feature), sillä ilmeisesti Oscar-akatemia tuomitsi sanan "Foreign" (Foreign Language Film) vanhanaikaiseksi.

Jokseenkin hämmästyttävästi se ei kuitenkaan muuttanut palkinnon kriteerejä, läksy, jonka Nigeria oppi kantapään kautta. Maa, jonka virallinen kieli on englanti, yritti ensimmäistä kertaa luikerrella mukaan muuttuneen kategorian ehdokkaaksi, vain pettyäkseen karvaasti, sillä englanninkielisiä elokuvia ei vieläkään hyväksytä parhaan kansainvälisen elokuvan ehdokkaaksi, vaikka vieraskielisyydestä ei palkinnon nimessä pidetäkään.

Asiasta ehti jo nousta kohukin ja muun muassa tuohtui Ava DuVernay. Mutta myös Itävallan ehdokaselokuva diskattiin kisasta, sillä valtaosa senkin dialogista oli englanniksi. Kolmas kisasta pois jätetty ehdokaselokuva tuli Afghanistanista, sillä Oscar-akatemialla oli ilmeisesti vaikeuksia selvittää ehdokkuuden tehneen tahon virallisuus.

Mielenkiintoista on se, että esimerkiksi Irlanti lähetti kisaan ehdokkaaksi arabian kielisen elokuvan, Australia thain kielisen, Yhdistynyt kuningaskunta njandžan kielisen, joten kyllä on englanninkielisten maidenkin mahdollista osallistua, eikä ketään sinänsä syrjitä. Itse seison kyllä Akatemian päätöksen takana. Englanti on muutenkin niin dominoiva kieli, että on hyvä vain, että muitakin kielialueita tuetaan, oli palkinnon nimi mikä tahansa.


Oscar-akatemian mielestä kymmenen parasta vieraskielistä, kansainvälistä elokuvaa vuonna 2019 siis on:

Nabarvené ptáče
(Tšekki)
ohj. Václav Marhoul


Elokuva on ensimmäinen elokuva, joka on tehty ns. "interslavic" kielellä. En löytänyt edes suomennosta kyseisen kielen nimeksi. Elokuva on mustavalkoinen sotaelokuva, joka kertoo yksinasuvasta juutalaispojasta toisen maailmansodan aikaan. Jo valmiiksi raskaalta kuulostava elokuva ei sisältäne paljonkaan puhetta, sillä sitä tähdittää kuitenkin anglosaksisen maailman tähtiä aina Julian Sandsista Harvey Keiteliin ja Stellan Skarsgårdista Udo Kieriin. Elleivät he sitten tosissaan ole opetelleet tätä interslaavista kieltä...  Skarsgårdilla on ainakin pitänyt kiirettä. Hän tähditti myös Norjan ehdokaselokuvaa (ei päässyt kymmenen parhaan listalle). Elokuva on kerännyt valtavasti ylistystä ja onpa sitä jo keretty vertaamaan Tarkovskyyn. Guardian ehkä kuvannee elokuvan parhaiten sanomalla: "Julma, vihlova, kolmetuntinen kierros helvetissä".






Tõde ja õigus
(Viro)
ohj.  Tanel Toom


Naapurimaamme sentään pääsi shortlistille asti. Tämäkin tapaus kuulostaa tosi kevyeltä. Myös kolme tuntia pitkä, mutta tällä kertaa mennään vielä syvemmälle historiaan, 1800-luvun virolaiselle maatilalle ja siellä kahden naapuriviljelijän väliseen sotaan. Elokuva perustuu Viron kansalliskirjailijan A. H. Tammsaaren samannimiseen kirja(sarjaan), jossa on osia peräti viisi.






Les Misérables
(Ranska)
ohj. Ladj Ly


Ei, elokuva ei kerro tunnettua Victor Hugon tarinaa, vaan sijoittuu moderniin Ranskaan, ilmeisesti vuoden 2005 tienoille. Se kertoo väkivaltaisuuksista Pariisin lähiöissä. Elokuva voitti Jury Prize-palkinnon Cannesissa, tietysti ja Oscar-ehdokkuus lienee seuraavana listalle. Ainakin elokuva on yksi ennakkosuosikeista.






Akik maradtak
(Unkari)
ohj. Barnabás Tóth


Unkarilla on sujunut tässä kategoriassa todella hyvin 2010-luvulla. Oudosti sitä ennen olivat ehdokkaana viimeksi vuonna 1988, mutta vuodesta 2013 lähtien he ovat olleet ehdolla shortlistilla jo neljä kertaa ja ehtineetpä jopa voittaa pystin kerran (Nemesin "Son of Saul"). Pakko kyllä sanoa, että sen verran mitä on unkarilaista taidetta saanut silmien eteen, on se poikkeuksetta ollut hienoa. Tämäkin elokuva kertoo toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista.






Медена земја
(Pohjois-Makedonia)
ohj. Tamara Kotevska,
Ljubomir Stefanov


Myös Pohjois-Makedonia on brändännyt uudelleen nimensä - tietysti heidän kohdallaan vähän vähemmän oma-aloitteisesti. Tämä on dokumentti, mutta erittäin ylistetty sellainen. Rotten Tomatoesissa sillä on harvinainen 99 prosentin suosio kriitikoiden keskuudessa.






Boże Ciało
(Puola)
ohj. Jan Komasa


Toinen Keski-Euroopan maa, joka tuottaa näköjään vuodesta toiseen kunnianhimoista taidetta. Hassua kyllä kummassakin maassa sitten puolestaan poliitikot touhuavat jotain omiaan. Elokuva kertoo teini-ikäisen murhaajan tarinan ja kuinka tämä ryhtyi valepapiksi vankilasta päästyään. Mielenkiintoisen kuuloinen elokuva.






Дылда
(Venäjä)
ohj. Kantemir Balagov


Ja jälleen toista maailmansotaa. Ja myös tämä leffa keräsi palkintoja Cannesin elokuvafestivaaleilla. Myös Rotten Tomatoesin huippusuosio saavutetaan, nyt jo 100 prosentin miellyttävyydellä.






Atlantique
(Senegal)
ohj. Mati Diop


Tätä, englanniksi Atlantics, on ylistetty maasta taivaisiin. Tästä on tainneet kuulla nekin, jotka eivät maailmanelokuvia niin seuraakaan. Ainakin minun kuplassani elokuvaa on ylistetty vuolaasti. Cannesissa tämä jopa voitti toiseksi himoituimman palkinnon, Grand Prixin. Veikkaisin yhdeksi ennakkosuosikeista.






기생충
(Etelä-Korea)
ohj.  Bong Joon-ho


Parasite lienee selvin voittajasuosikki, ainakin siitä on tullut suurin menestyjä myös valtavirran suosiossa. Ohjaaja Bong Joon-ho on tietysti niin paljon tunnetumpi kuin muut shortlistille yltäneet ohjaajat (pois lukien ehkä Almodovar), että sinänsäkin vaikea pistää tätä muiden kanssa vertaillen rinnakkain. Hänhän on ohjannut filmejä jo Hollywoodissakin ja siten ehkä aloittaa kisan lähempänä maaliviivaa kuin muut kisan nimet. Toki, Parasite on kovin kehuttukin. Cannesissa se voitti sen himoituimman palkinnon Palme d'Orin.






Dolor y gloria
(Espanja)
ohj. Pedro Almodóvar


Dolor y gloria kertoo Antonion Banderasin esittämän elokuvaohjaajan elämäntarinan. Ilmeisesti tarina perustuu Almodovarin omaan elämään. Pääosissa on tietysti hänen muusina tunnetut Banderas ja Cruz, joka tällä kertaa esittää Banderasin äitiä. 







Arvostelu: Judy

Perustuen näytelmään "End of the Rainbow", elokuvasovitus Judy kertoo Hollywoodin kultaisen ajan tähden Judy Garlandin myöhäisen vaiheen uran tarinan. 60-luvun lopulla viittäkymmentä lähestyvä Judy on velkaantunut, alkoholisoitunut ja eroamassa jo neljännestä aviomiehestään. Rahapulassa hän suostuu esiintymään Lontoossa, vaikka kokeekin esiintymisen haastavaksi ja vaikeaksi.

Elokuva on hyvin geneerinen, melko pintapuolinen ja valitettavan kliseinen. Käsikirjoitus on suorastaan huono. Garlandin suuhun kirjoitetaan niin imeliä vuorosanoja, että tekee melkein pahaa. Ohjaus liitää kohtausten painon ohi, mikä tuntuu harmittavalta. Ja hieman tylsältä. Mutta elokuvan pelastaa Renee Zellwegerin roolisuoritus Judy Garlandina.

Ensinnäkin hän on selvästi tehnyt kotiläksynsä. Tuntuu kuin hän olisi ryöminyt Garlandin ihon sisälle. Niin hyvin hän ilmentää Garlandin maneereja, ulkonäköä, ilmeitä, jopa ääntä. Tällainen omistautuminen luo pohjaa myös syvälliselle sisäiselle maailmalle, jonka paljastaa Garlandista. Zellwegerin yksityiskohtaisessa näyttelemisessä ja tulkinnassa löytyy sävyjä. Kuin Zellweger ymmärtäisi syvästi tulkitsemaansa naista ja tämän vaikeaa elämää. Se paistaa Zellwegerin läpi.

Hän tulkitsee tämän hahmon kuin hänen elämänsä ja jollain tapaa myös hän itse olisi ontto. Onton naisen muotokuva. Elokuva ainakin antaa kehyksen Judy Garlandin viimeisille vaiheille siten, että siinä ei paljon enää ollut jäljellä. Koko naista piti kasassa vain alkoholi ja huumeet.


Sen lisäksi Zellweger nappaa kiinni kivusta. Täsmentää kivun koko väriskaalan katsojan verkkokalvoille. Nimittäin kun ihminen kärsii niin suuresti kuin Judy Garland tässä, kipu ei ole yksiselitteistä. Se ei ole läpinäkyvää. Se ei ole ilmiselvää. Sen sijaan hyvin masentuneet, onnettomat, kärsineet ihmiset pyrkivät piilottamaan oman synkän todellisuutensa. Kuin sen kohtaaminen olisi pahempaa kuin kuolema. Ja tämän Zellweger tuntuu ymmärtäneen.

Garlandin hohdokas ja teatraalinenkin ulosanti ja elämäntapa oli tapa kätkeä traumat, arvet, kipu - jossain määrin muilta, mutta ennen kaikkea itseltään. Ajoittain elokuva näyttää takaumia Garlandin viihdeteollisuuslapsuuteen ja valottaa täysin mitä sellainen tekee ihmisen psyykeelle.

Hienoin hetki elokuvassa on elokuvan loppuvaiheilla kun Garland soittaa Lontoosta kotiin nuorelle tyttärelleen. Puhelun päätteeksi Zellweger ottaa kaksi lyhyttä henkäystä ja tulee niiden avulla sanoneeksi kaiken. Kaksi lyhyttä henkäystä vakuutti minut siitä, että tässä on yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Näin hienovaraiseen näyttelemiseen yletytään harvoin.


Mutta myös lavaesiintymiset puhuvat puolestaan. On hienoa, että Zellweger laulaa itse. Hänen laulutulkinnassa on jotain syvästi haavoittunutta. Kuin lavalla Judy Garland vapauttaisi laulun kautta sisälleen patoutuneet tunteet viimein ulos.





Arvostelu: Hustlers

Destiny (Constance Wu) on eroottinen tanssija, joka aloittaa uudella klubilla noin vuoden 2007 tienoilla. Aluksi hän tuntee olonsa osaamattomaksi ja kykenemättömäksi pärjäämään uuden paikan kuvioissa. Sitten eräänä iltana päälavalle astelee yökerhon kokenein veteraani Ramona Vega (Jennifer Lopez). Destiny on lumoutunut ja päättää etsiytyä Ramonan oppiin.

Ramona ottaa Destinyn siipiensä alle ja he ystävystyvät. Sitten koittaa vuosi 2008 ja aiemmin niin tuottoisat Wall Streetin asiakkaat kaikkoavat. Naiset joutuvat turvautumaan yhä vain epätoivoisempiin tekoihin paikatakseen asiakaskadon ja turvatakseen toimeentulonsa.

Hustlersilla on ongelmansa elokuvana. Metafora seksityön yhdistämisestä kapitalismin kritiikkiin on hieman kulunut, elokuvan käsikirjoituksessa on rakenteelliset ongelmansa (en nähnyt tarvetta kehyskertomukselle ja se imi tarinasta hieman tehoja pois) ja lisäksi Contance Wu jätti hieman kylmäksi. Olisin myös ollut kiinnostunut näkemään uskottavamman ja ehkä inhorealistisemman kuvauksen stripparin elämästä. Nyt elokuva jäi hieman suodatetummaksi versioksi aiheesta.

Elokuva onnistui kuitenkin pitämään otteessaan läpi kestonsa. Ohjausjälki on napakka ja leikkaustyyli ekonominen. Pidin tästä tyylivalinnasta, sillä se kuvasti hyvin myös stripparin alkoholinhuuruista, pop-musiikin pauhamaa, yökerhovalojen täyteistä elämäntyyliä.

Pidin siitä metaleikistä, jonka elokuva aloittaa näyttelijöidensä imagojen kanssa. Tässä vyörytetään strippilavalle niin Cardi B:tä kuin Lizzoa ja yleisössä nähdään jopa Usher. Ehkä tämäkin toimii jonkinlaisena peilipintana 2000-luvun kapitalismille - kuinka viihdeteollisuuskin pyörii seksillä ja rahan perässä.


Elokuva onnistuu myös, kliseisyydestään huolimatta, käyttämään stripparin elämää kuvaamaan amerikkalaisen trickle-down-taloustieteen valuviat. Lisäksi uusi kulma löydetään yhdistämällä aiheeseen äitiyden ja naiseuden tematiikka. Se on ihan totta, että kun talousmaailmaa pyörittävät miehet pudottavat pallonsa, suurimman hinnan maksaa naiset ja äidit. Etenkin yksinhuoltajat.

Loistavimman kärkensä elokuva löytää kuitenkin Ramonan henkilöhahmosta ja tämän tulkitsijasta Jennifer Lopezista, joka kantaa harteillaan suurimman painon. Ensinnäkin hahmo on jo hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, monitahoinen, kolmiulotteinen ja äärettömän kompleksinen nainen, joka elää maailmassa, joka muistuttaa enemmän viidakkoa kuin sivistynyttä yhteiskuntaa.

Lopez kuin hakeekin roolisuorituksellaan sävyjä leijonanhahmosta. Kuin hän olisi hahmottanut elokuvan tematiikan täysin, viidakon laeista ja selviytymismentaliteetista myös modernissa maailmassa. Hän on kuin äitileijona nuoremmille tanssijoille ja samaan aikaan voimakas peto, joka on valmis kynsimään uhrinsa vereslihalle asti. Lopezia uskoo samaan aikaan hahmona, joka on äärimmäisen sosiaalinen, ihmisten kanssa toimeentuleva, heihin hellästi suhtautuva, mutta samaan aikaan vähän katujen kasvatti -tyylisenä naisena, jonka on pitänyt oppia pitämään puolensa.

Mielenkiintoisen hahmotulkinnasta teki se, että hahmoon löytyi särmää myös tästä hellästä puolesta. Kun yhtäkkiä Ramonan siipien alta löytyi tilaa vähän kaikille ja hänen käyttäytymisensä alkoi muuttua jo melko lailla haparoivaksi. Tuo ihmistyyppi on tunnistettava. Joka yrittää pitää kaikista huolta, jopa niin pitkälle, että huolenpito muuttuukin jo melkein pahoinpitelyksi. Ainakin emotionaaliseksi sellaiseksi. Ihmisistä hänen ympärillään tulee läheisriippuvaisia.


Mikä on vielä uskomattominta, että Lopezin roolitulkinta ei mene yli. Hän pystyy pitämään hahmonsa hyvin maadotettuna ja aitona. Minkä ajattelisin olevan vaikeaa tällaisessa elokuvassa tällaisista ihmisistä.

Lisäksi vaikka hänelle pakostakin lankeaa elokuvan antagonistin osa, hänen kaikkia valintojaan uskoi. Piti jopa oikeutettuna. Kun järjestelmä on kasattu sinua vastaan, niin eikö silloin ole oikeudenmukaista lietsoa sotaa samaista järjestelmää vastaan? Kaiken lisäksi Lopez löytää hahmoonsa todella hallittua, hillittyä kipua. Hänen silmistään paistaa epätoivo. Hahmon viimeiset hetket valkokankaalla ovat sydäntä pysäyttäviä.

Ramonan hahmosta tulee näin myös oleellisin osa elokuvan yhteiskuntakritiikistä ja analyysistä. Hänen hahmokuvauksensa on elokuvan koossapitävä liima. Pakko tietysti myös vielä sanoa, että Lopez hallitsee myös strippauskohtauksensa. Hänellä on ollut myös raskain taakka kantaa siinä, sillä hän on hahmona nimenomaan veteraani, jonka pitäisi olla vielä parempi kuin kaikkien muiden.

Elokuvan tunnelma on suorastaan kuhiseva. Katsojan päässä pyörii, kun häntä heitetään nopeakiitoisen elämän rytmissä ja tutustutetaan 2008 finanssikriisin likaisimpiin puoliin. Moderni amerikkalainen yhteiskunta saa osansa ruoskan iskuista ja pidin tästä tulkinnasta. Mikä on oikeudenmukaista epäoikeudenmukaisessa maailmassa? Tällainen Robin Hood-tematiikka lienee aina ajankohtaista.




SAG-ehdokkuudet


Yhdysvaltain suurin näyttelijöiden ammattiliitto, Screen Actors' Guild julkisti tänään taas vuotuisten palkintojensa ehdokkaat. Katson itse näitä palkintoja tietysti Oscareiden näkövinkkelistä, mutta hienoa tietysti myös juhlia näyttelytaidetta näyttelijöiden itsensä tulokulmasta. Nimenomaan näyttelijöitä. Näiden palkintojen kohdalla ei tarvitse parasta elokuvaa, ohjaajaa tai käsikirjoittaa pähkäillä. Huomio on pelkästään näyttelijöissä. Ehdokasasettelusta ja voittajista tosiaan päättää liiton jäsenistö, eli näyttelijät. SAG-palkinnot ovat hyvää osviittaa Oscareita ajatellen, sillä myös Oscareissa näyttelijät äänestävät - erityisesti ehdokasasettelussa tällä on merkitystä, sillä näyttelijäkategorioiden ehdokkaista päättää yksinomaan näyttelijät. Varsinaisessa voittajaäänestyksessä kaikki ääänestävät kaikkia kategorioita.

Joka tapauksessa;

Ehdokkaat:


  • Miespääosa:
    • Christian Bale - Ford v. Ferrari (Ken Miles)
    • Leonardo DiCaprio - Once Upon a Time in Hollywood (Rick Dalton)
    • Adam Driver - Marriage Story (Charlie Barber)
    • Taron Egerton - Rocketman (Elton John)
    • Joaquin Phoenix - Joker (Arthur Fleck)

  • Naispääosa:
    • Cynthia Erivo - Harriet (Harriet Tubman)
    • Scarlett Johansson - Marriage Story (Nicole Barber)
    • Lupita Nyong'o - Us (Adelaide Wilson / Red)
    • Charlize Theron - Bombshell (Megyn Kelly)
    • Renee Zellweger - Judy (Judy Garland)

  • Miessivuosa:
    • Jamie Foxx - Just Mercy (Bryan Stevenson)
    • Tom Hanks - A Beautiful Day in the Neighborhood (Mr. Rogers)
    • Al Pacino - The Irishman (Jimmy Hoffa)
    • Joe Pesci - The Irishman (Russell Bufalino)
    • Brad Pitt - Once Upon a Time in Hollywood (Cliff Booth)

  • Naissivuosa:
    • Laura Dern - Marriage Story (Nora Fanshaw)
    • Scarlett Johansson - Jojo Rabbit (Rosie Betzler)
    • Nicole Kidman - Bombshell (Gretchen Carlson)
    • Jennifer Lopez - Hustlers (Ramona Vega)
    • Margot Robbie - Bombshell (Kayla Pospisil)

  • Näyttelijäkokoonpano:
    • Bombshell
    • The Irishman
    • Jojo Rabbit
    • Once Upon a Time in Hollywood
    • Parasite

  • Tv-puolen ehdokkaat voi lukea mm. täältä. (Mukana mm. Jennifer Aniston!)

Ilmeisesti SAG-palkintojen ehdokasasettelussa on ollut aikatauluhaasteita. Nimittäin suuri osa vuoden parhaimmistosta ei ollut vielä saanut ensi-iltaansa, kun SAG-äänestyslipukkeet on pitänyt jo palauttaa. Tämä siis selittänee esimerkiksi Little Women -pätkän puuttumisen ehdokkaiden joukosta ja puolestaan (voisin kuvitella) jonkun Just Mercyn pääsemisen mukaan ehdolle.

Just Mercy
Just Mercy on Destin Daniel Crettonin ohjaama pienimuotoinen draamaelokuva. Cretton ohjasi muutama vuosi sitten myös kovasti kehutun Short Term 12 -elokuvan, jonka pääosissa oli Brie Larson. Larson esiintyy myös Just Mercyssa. Se kertoo oikean elämän tarinan Walter McMillianista, joka tuomittiin syyttömänä murhasta kuolemaan, mutta onnistui saamaan kuolemantuomion kumotuksi. Foxx esittää McMilliania. Michael B. Jordan hänen asianajajaa.

Sinänsä olisi ihan kiva, että Foxx saisi Oscar-ehdokkuudenkin - jos ei mistään muusta syystä, niin kuka jaksaa enää kolmatta #OscarsSoWhite-vuotta? Onneksi näyttää siltä, että Cynthia Erivokin on suhteellisen vahvoilla Oscar-ehdokkuuden saamiseksi. Saihan hän ehdokkuuden myös Golden Globeissa. Tämä on yleensä vahva merkki myös Oscar-ehdokkuudesta. 

Erivo on mielenkiintoisesti voittanut osastaan Broadwayn Häivähdys purppuraa -sovituksesta (perustuu Alice Walkerin romaaniin ja samannimiseen elokuvaan, jonka ohjasi Steven Spielberg) muun muassa Tony-palkinnon sekä Grammy-palkinnon ja jopa Emmy-palkinnon, kun esitti musikaalista erään kappaleen television  aamuohjelmassa. Mielenkiintoisen tästä tekee se, että jos Erivo onnistuu nousemaan Oscar-voittoon olisi hän yksi harvoista viihdemaailman tähdistä, joka on voittanut niin sanotun EGOT-kombonaation. Eli Emmyn, Grammyn, Oscarin ja Tonyn. Esimerkiksi Häivähdys purppuraa -elokuvassa näytellyt Whoopi Goldberg on voittanut EGOTin.

Jojo Rabbit
Muita elokuvia, jotka saivat SAG-palkinnoissa huomiota, mutta eivät niinkään Golden Globeissa on esimerkiksi Us. Jordan Peelen kehuttua Get Out -filmatisointia seurannut elokuva, joka sai ensi-iltansa jo alkuvuodesta. Hienoa, että se on onnistunut pysymään äänestäjien mielessä. Myös Jojo Rabbit oli SAG-äänestäjien mieleen. Taika Waititin ohjaama, vähän närääkin herättänyt elokuva kertoo pienestä natsipojasta ja tämän mielikuvitusystävästä, Adolf Hitleristä (Taika Waititi). Sekin olisi ihan hauska ajatus, että Johansson saisi kaksi Oscar-ehdokkuutta samana vuonna, toisen Marriage Storysta ja toisen Jojo Rabbitista. Näin ei taida vähään aikaan käyneenkään. Muistaakseni Cate Blanchett viimeksi, yli kymmenen vuotta sitten? Saatan olla väärässäkin.

Myös Parasite onnistui saamaan näyttelijäkokoonpanon ehdokkuuden. Hienoa. Katsotaan kuinka pitkälle tämä erikoinen ja Oscar-kisassa harvinainen elokuva onnistuu pääsemään.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että tästä vuodesta on muodostumassa todella kova elokuvavuosi. Olen pitänyt monista jo näkemistäni elokuvista ja moni vielä näkemätön elokuva kiinnostaa kovastikin - ei vain Oscareiden takia, vaan jo ihan muutenkin. Virkistävää.

Bombshell
Parhaan miespääosan kisa on tietysti kaikista kovin. Olen iloinen, että Leo sai ehdokkuuden. Sain viimeinkin katsottua Once Upon a Time in Hollywoodin ja olin mykistynyt. Aivan loistava elokuva. Mutta taas harmittaa hieman Robert De Niron loisto poissaolollaan. Yllätyin myös Banderasin puuttumisesta ehdokaslistauksesta osastaan Pedro Almodovarin elokuvasta Pain and Glory. Sitten taas tuntuu, että miesssivuosan kisassa - kuten joka vuosi - on todella heikko taso. Taitaa Oscar-voitto olla jo taputeltu Pittille.

Naissivuosan kategorian puolella tykästyin siitä, että Kidmankin pääsi mukaan Bombshellin triosta. Globeissa vain Theron ja Robbie saivat ehdokkuuden ja se sai minut ajattelemaan, että mitä kaikilla on oikein Nicole Kidmania vastaan? Vuosi vuodelta hän tekee koko ajan aivan mykistäviä roolisuorituksia, mutta hän on uransa aikana ollut Oscar-ehdokkaana vain säälittävät neljä kertaa. (Suhteellisen surkuhupaisa on myös Theronin kaksi ehdokkuutta. Onneksi näyttää siltä, että asia korjaantuu tänä vuonna.)

Vielä kun saataisiin näitä pätkiä enemmänkin Suomen valkokankaille, niin sillä hyvä. Mutta sekin täytyy kehua, että monia filmejä on täällä maailman peräkolkassakin jo pyöritetty, yllättäen. Viime vuonna jo huomasin, että ensimmäistä kertaa leffoja pystyi tiirailemaan Oscar-silmin jo alkuvuodesta lähtien ja nyt tänä vuonna sama homma. Ehkä Netflixillä on myös osuutta asiaan, kun sitä kautta saa nopeasti (ainakin nopeammin kuin perinteisiä teatterilevitysteitä pitkin) näin laadukkaita leffoja katsotuksi...



Arvostelu: Once Upon a Time in Hollywood

60-luvun lopun aurinkoisessa Los Angelesissa asuu naapureina vierekkäisissä taloissa elokuvaohjaaja Roman Polanski (Rafał Zawierucha) näyttelijävaimonsa Sharon Taten (Margot Robbie) kanssa sekä 50-luvun näyttelijätähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio). Dalton on jo pidemmän aikaa tuskaillut hiipuvan näyttelijänuransa pystyssä pitämiseksi, kun taas Polanskit ovat kuumimpia nimiä Hollywoodissa.

Kun Daltonin stunt-näyttelijä ja henkilökohtainen assistentti Cliff Booth (Brad Pitt) törmää samaan aikaan Kaliforniassa liikuskelleisiin pahamaineisen Mansonin perheen hippijäseniin, alkaa sitä jännittämään koska he löytävät tiensä, kuten tunnetusti kävi, Polanskien kotiin sinä kohtalokkaana yönä, jona Sharon Tate sai kuin saikin surmansa.

Once Upon a Time in Hollywood on ylistetyn ohjaajan Quentin Tarantinon yhdeksäs, täysin oma ja kokopitkä elokuva ja omien sanojensa mukaan toiseksi viimeinen. Tällainen oman uransa hallinta ja päämäärätietoisuus tuntuu sikäli harvinaiselta, että kaikki on nykyään ostettavissa. Yhä näköjään kuitenkin löytyy taitelijoita, jotka omaavat selkärankaa.

Elokuva on tuottanut maailmanlaajuisilla elokuvateatterien lippuluukuilla jo lähemmäs neljäsataa miljoonaa dollaria. Lisäksi elokuva on kerännyt paljon huhuja Oscar-palkinnoista. Myös kriitikot ovat olleet tykästyneitä, jälleen kerran, Tarantinon kädenjälkeen. Kaiken kaikkiaan tuntuu olleen elokuvan tuotantoyhtiölle, Sony Picturesille varsin hyvä päätös tarjota Tarantinolle huimaa yhteistyösopimusta, kun Tarantino lähti Weinsteinin veljesten yhtiöstä #metoo-liikkeen jälkimainingeissa. Ei sillä, että tästä olisi jotain epäilyksiä edes ollut.

Tarantinolla on tapana ohjata uhmaavan pitkiä elokuvia, rankoista aiheista ja vieläpä todella raskailla siveltimenvedoilla. Yhdellekään katsojalle ei varmasti jää epäselväksi, kuka ohjaajana on tahtipuikoissa ollut. Tarantino tuntuu kuuluvan koulukuntaan, jossa enemmän on enemmän.

Once Upon a Time in Hollywood on isoa elokuvantekemistä. Se sisältää upeita kohtauksia, joissa kameran annetaan liitää laajojen lavastuksien yli, kiinnittää huomiota todella huolellisiin yksityiskohtiin, jotka kuvaavat 60-luvun ajanjaksoa sekä tietysti veripatruunoita säästelemättömiä otoksia.


Vahvan vaikutuksen elokuva tekee siis jo ihan työn laajuudellaan. Rakenteellisesti elokuvassa käytetään myös niin kertojaa, takaumia kuin vaihtoehtoisia aikajanoja, jotka tapahtuvat hahmojen mielessä. Tarantinon työkalupakista löytyy siis välineitä, voisi sanoa. Varsinaista elokuvasäveltäjää ei käsittääkseni Once Upon a Time in Hollywoodissa työskennellyt lainkaan. Sen sijaan ääniraita sisältää muun muassa Neil Diamondia, Simon & Garfunkelia, Deep Purplea, Joe Cockeria, Aretha Franklinia, The Rolling Stonesia, The Mamas and the Papasia ja niin edespäin. Hämmästyttävästi musiikki on kuitenkin ommeltu niin hyvin elokuvan rakenteeseen, että se ei puske elokuvasta ulos häiritsevänä elementtinä, päin vastoin.

Itse tulkitsisin elokuvan olevan analyysi taiteesta. Tiedän, että monelle se ei varmasti sellaisena näyttäydy. Valtaosa katsojista hakeutuu elokuvan luokse nähdäkseen Tarantinon taas tekevän, mitä Tarantino parhaiten tekee. Rakentavan elokuvansa käsinkosketeltavan jännitteen ja sitten finaalissa purkavan sen väkivaltaiseen kliimaksiin, kuin toimintaelokuvista kauneimmat.

Ja tämänkin luennan hyväksyn. Ja sen elokuva tarjoaa. Mutta minä ainakin luin Once Upon a Time in Hollywoodin myös syvällisempänä, monitahoisempana elokuvana.


Vuosi 1969 kuvataan jonkinlaisena kulminaatiopisteenä vanhan Hollywoodin, jota edustaa Dalton sekä uuden Hollywoodin, jota edustaa Polanski ja Tate, välillä. Tarantino tuntuu olevan kiinnostunein vuoden 1969 niin sanotusta zeitgeistista. Hän rakentaa ajankuvaa huolella ja tuntuu, hämmästyttävän hyvin, vanginneen kuvaansa sen tunnelman, joka vallitsi hippien ja elokuvatähtien kohdatessa Vietnamin sodan runnoessa jossain taustatietoisuudessa.

Mitä tällä Mansonin murhaajahippien ja Hollywoodin yhteentörmäyksellä sitten halutaan ilmentää? Kuten todettu, itse ajattelen sen olevan jonkinlainen analyysi taiteesta. Taiteen mahdollisuuksista, rajoista, vaikutuksesta. Taiteen ja tosielämän suhteesta. Mansonin perheen karmeiden murhatekojen motiiviksi annetaan se, että "elokuvat opettivat heidät tappamaan". Siksi elokuvatähtien kuuluu kuolla.

Mielenkiintoisinta tässä on se leikki - tanssi, jonka Tarantino muodostaa historian, vaihtoehtoisen historian, taiteen ja todellisuuden kanssa.

Elokuvan kuluessa myös Dalton oppii omaksumaan uuden Hollywoodin tekniikat - metodinäyttelemisen, katoamisen rooliin - näyttelemisen - ei vain elokuvatähti Rick Daltonina, vaan näyttelijä Rick Daltonina. Olemisen hahmona. Elokuvan lopussa Tarantino tuo läpi elokuvan erillään olleet naapurit Sharon Taten ja Rick Daltonin yhteen. Uusi Hollywood ja vanha Hollywood kohtaavat ja latautunut jännite niiden välillä purkautuu.


Tarantinon poseeraava tyyli jakaa ihmisten mielipiteet. Itse olen enemmän kiinnostunut siitä, mitä se mahdollistaa. Once Upon a Time in Hollywoodissa se mahdollistaa monitahoisen tulkinnan taiteen muodosta. Kuvitteellisuuden, täyden fiktion suhteesta totuudellisuuteen, melkein dokumentinomaiseen realismiin. Haluaisin ajatella, että Tarantinon johtopäätös on, että fiktiiviselläkin, yliampuvalla, spagettiwesternejä mukailevalla tai fantasiamaisella taiteellakin - sadulla - on jalansijansa. Ja sekin on merkityksellistä. Sekin käy dialogia aidon maailman kanssa. Historian. Todellisuuden. Tulevaisuuden. Taide muokkaa todellisuutta ja todellisuus taidetta. Kumpi on reaktio kumpaan?

DiCaprio on loistava. Elokuvan suurin onnistuja. Ne syvällisyydet, joihin hän sukeltaa hahmonsa kanssa, ovat häkeltäviä. Hän esittää näyttelijää, joka näyttelee roolihahmoa. Ajoittain hän näyttelee näyttelijää, joka näyttelee huonosti ja välillä näyttelijää, joka näyttelee uskomattoman hyvin. Sen lisäksi Rick Daltonin hahmo on mielenkiintoinen metamerkityksiltään. Dalton on hyvin antiteettinen niiden sankarien kanssa, joita hän itse esittää valkokankaalla. Dalton itse ei edes aja omaa autoaan, ei korjaa omaa televisioantenniaan. Nämä tehtävät on sysätty miehekkäämmälle ja siten klassista sankaria enemmän muistuttavalle stuntmiehelleen, joka on muuttunut Daltonin henkilökohtaiseksi assistentiksi, Cliff Boothille.

Brad Pitt on osaansa nappivalinta. Booth on hahmona hyvin spesifi, tietty. Voisin hyvin nähdä hänestä muodostuvan tulevaisuuden kulttihahmo, kuten niin monesta Pittin hahmosta on muodostunutkin. Ja samoin kuin esimerkiksi Fight Clubin Tyler Durden, myös Cliff Boothista nousee jonkinlainen machomaskuliinisuuden vedenjakaja. Elokuvassa kerrotaan, että Booth on saattanut murhata vaimonsa. Sinänsä hahmo käy myös keskustelua tässä ajassa, vaikka onkin vuodesta 1969. Mikä on Boothin suhde siihen toksiseen mieskuvaan, joka Harvey Weinsteinilla ja muilla Hollywoodin saalistajasioilla on ollut itsestään?


Suurimman vaikutuksen tekee DiCaprion ja Pittin välinen kemia. Heidän yhteisissä kohtauksissa on jotain maagista. Antaisin molemmille Oscarit jo pelkästään siitä hyvästä, että tuntui kuin heidän välissään ilma olisi muuttunut raskaaksi alkuaineeksi, aika pysähtynyt ja muu maailma kaikonnut ympäriltään.

Once Upon a Time in Hollywood yllättää. Vaikka Tarantinolta ollaankin totuttu näkemään tasaista laatua, tuntuu se silti hyvältä, että näinkin korkeat odotukset pystytään ylittämään. Elokuva on pitkä, mutta jokainen minuutti tuntuu ansaitulta. Elokuva kestäisi myös useamman katselukerran, sillä tuntuu siltä, kuin ensimmäisen kerran jälkeen vasta pystyisi raaputtamaan sitä jäävuoren huippua elokuvan kerroksellisuudesta. Minua valistuneemmat elokuvankatsojat pystyvät purkamaan elokuvaa varmasti myös osiinsa tarkemmissa kehyksissään siinä dialogissa, jota elokuva käy lännenelokuvien, spagettiwesternien sekä pulp- tai B-luokan elokuvien kanssa.

Minä tyydyn vain hiljenemään näin hienon taiteen edessä.




Golden Globe -ehdokkuudet




Joulukuun pimeät illat,
loppuunsa kuluva vuosi,
ikkunoihin syttyvät kynttilät,
pakkanen,
talvirenkaat ja postiluukusta tippuvat kortit.


Tämä tarkoittaa palkintokauden aikaa.
Sen voi nyt virallisesti katsoa korkatuksi,
Golden Globe-ehdokkuuksien julkistuksella.



Seuraavat pari kuukautta odotellaan
lähestyvää Oscar-gaalaa,
elokuva-alan kuningaslajia.



Se tulee määrittämään Hollywoodin legendat seuraaviksi
vuosikymmeniksi. Erottelemaan ne nimet toisistaan,
jotka muistamme, niistä, joita emme.


Muutamia elokuva-alan palkintoja on ehditty
palvovillemme tähdille jo jakaakin,
mutta viimeistään Golden Globe-ehdokkuudet alkavat
erottaa varteenotettavia palkinnonansaitsijoita akanoista.



Alamme tämän palkintokausidialogin avulla
hahmottamaan vuoden 2019 parhaimmistoa.



Tänä vuonna ehdolle
tavoitellulle Golden Globe-palkinnolle ovat...




Paras elokuva (draama)

  • 1917
  • The Irishman
  • Joker
  • Marriage Story
  • The Two Popes


Hollywoodin kiintotähti Jennifer Lopez sai
ensimmäisen Golden Globe-ehdokkuutensa sitten vuoden
1997, tällä kertaa osastaan elokuvassa "Hustlers"
Paras elokuva (musikaali tai komedia)

  • Dolemite is My Name
  • Jojo Rabbit
  • Knives Out
  • Rocketman
  • Once Upon A Time in Hollywood


Paras miespääosa (draama)

  • Christian Bale (Ford v Ferrari)
  • Antonio Banderas (Pain and Glory)
  • Adam Driver (Marriage Story)
  • Joaquin Phoenix (Joker)
  • Jonathan Pryce (The Two Popes)

Sam Mendes ohjasi elokuvan "1917" menestyksekkäästi
monen Golden Globe-pystin ehdokkaaksi.

Paras miespääosa (musikaali tai komedia)

  • Daniel Craig (Knives Out)
  • Roman Griffn Davis (Jojo Rabbit)
  • Leonardo DiCaprio (Once Upon A Time in Hollywood)
  • Taron Egerton (Rocketman)
  • Eddie Murphy (Dolemite Is My Name)


Paras naispääosa (draama)

  • Cynthia Erivo (Harriet)
  • Scarlett Johansson (Marriage Story)
  • Saoirse Ronan (Little Women)
  • Charlize Theron (Bombshell)
  • Renee Zellweger (Judy)


"Harriet" kertoo vapaustaistelija Harriet Tubmanin
tarinan, ja on oikeastaan vaikea uskoa, että hänestä tehdään
elokuva vasta nyt. 
Paras naispääosa (musikaali tai komedia)

  • Ana De Armas (Knives Out)
  • Awkwafina (The Farewell)
  • Cate Blanchett (Where'd You Go Bernadette?)
  • Beanie Feldstein (Booksmart)
  • Emma Thompson (Late Night)


Paras miessivuosa

  • Tom Hanks (A Beautiful Day in the Neighborhood)
  • Anthony Hopkins (The Two Popes)
  • Al Pacino (The Irishman)
  • Joe Pesci (The Irishman)
  • Brad Pitt (Once Upon A Time In Hollywood)

Oscar-voittaja Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt, kiistatta
Hollywoodin suurimmat miestähdet, ovat niittäneet
runsaasti ylistystä rooleistaan maineikkaan ohjaajan
Quentin Tarrantinon uudessa elokuvassa "Once Upon
A Time in Hollywood"

Paras naissivuosa

  • Kathy Bates (Clint Eastwoodin "Richard Jewell" -elokuva)
  • Annette Bening (The Report)
  • Laura Dern (Marriage Story)
  • Jennifer Lopez (The Hustlers)
  • Margot Robbie (Bombshell)


Paras ohjaaja

  • Parasite
  • 1917
  • Joker
  • Once Upon a Time in Hollywood
  • The Irishman

Paras käsikirjoitus

  • Marriage Story
  • Parasite
  • The Two Popes
  • Once Upon A Time in Hollywood
  • The Irishman
Tom Hanks on kertonut, että haastetta roolityöhön teki
kyynisyyden puute. Mr. Rogers on hahmona yksinkertaisesti
vain hyvä. Hän on ehdolla osastaan elokuvassa
"A Beautiful Day in the Neighborhood"

Paras sävellys

  • Alexandre Desplat (Little Women)
  • Hildur Guonadottir (Joker)
  • Randy Newman (Marriage Story)
  • Thomas Newman (1917)
  • Daniel Pemberton (Motherless Brooklyn)

Paras laulu

  • Cats
  • Rocketman
  • Frozen II
  • The Lion King
  • Harriet


Paras animaatioelokuva

  • Frozen II
  • The Lion King
  • The Missing Link
  • Toy Story 4
  • How to Train Your Dragon, osa miljoona

Italian ehdokas parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriassa
on The Traitor eli italiaksi "Il traditore". Se kertoo mafioso
Tommaso Buscettan tarinan.

Paras vieraskielinen elokuva

  • The Farewell (Kiina)
  • Les Miserables (Ranska)
  • Pain and Glory (Espanja)
  • Parasite (Etelä-Korea)
  • Traitor (Italia)


Tv-puolen ehdokkaat

  • Voitte tarkastella täältä: https://www.goldenglobes.com/


Jos sanon pari sanaa Tv-puolen ehdokkaista, niin siellä näkyi olevan onneksi täysin niitä nimiä, joita toivoinkin. Meryl Streeppiä Big Little Liesin toiselta kaudelta, The Crownin tähtiväkeä sekä Unbelievable -sarjan naiset. Jos ette ole kyseistä sarjaa vielä katsoneet, niin juoskaa Netflixin ääreen. 

Elokuvapuolen ehdokkaat antavat nyt tiekartan palkintokaudelle laajemminkin. Hyvin varmasti näitä nimiä nähdään myös Oscar-ehdokkuuksia julkistettaessa. Parhaan elokuvan Oscar-voittajaa en uskalla lähteä arvuuttelemaan. Omia suosikkeja tässä vaiheessa on The Irishman sekä Marriage Story. Myös Parasite vaikuttaa mielenkiintoiselta. 

Olin yllättynyt, että The Lighthouse ei saanut ehdokkuuden ehdokkuutta. Ehkä mustavalkoinen taidehörvellys kahden miehen välillä autiolla saarella oli vain yksinkertaisesti liikaa.

Mutta suurin järkytys tulee miespääosan ehdokkaiden taholta. On suorastaan rikollinen ylilyönti, että Robert De Niro ei saanut ehdokkuutta parhaasta miespääosasta osastaan elokuvassa The Irishman. Minusta hän oli täysin Taksikuskin mittainen tuossa roolissaan. Eli toisin sanoen teki yhden kaikkien aikojen hienoimmista roolisuorituksista koskaan. Ei pelkästään omalla urallaan. Erityisesti kun vastanäyttelijät Pesci ja Pacino pääsivät miessivuosan ehdokkaiksi, on säälittävää nähdä De Niron loistavan poissaolollaan. 

Toivottavasti tilanne korjataan Oscareissa, mutta pahalta näyttää. Parhaan miespääosan kategoria on erittäin kovatasoinen tänä vuonna. Siitä olin iloinen, että Tom Hanksin roolisuoritus laskettiin miessivuosan puolelle, niin hän tuntuu saaneen palkintojen syrjästä viimein kiinni. (Sivuosanäyttelijät sementoituivat näiden ehdokkuuksien myötä ehkä enemmän ennakkosuosikeiksi Oscar-kisaankin, sillä sivuosanäyttelijöille ei jaeta palkinnot kuin yhdessä kategoriassa.)

Ehkä hän onkin ollut kaiken aikaa enemmän miessivuosan esittäjä, kuin varsinainen tähti. Tarkoitan siis syvällinen, character actor-perinteessä työskentelevä, mielenkiintoinen ja roolejaan intohimoisesti tulkitseva sivuosanesittäjä ennemmin kuin sellainen pääosatähti, joka saisi vuodesta toiseen palkintohuomiota pääosakategoriassa kuten esimerkiksi Bale tai DiCaprio.

Voittajasuosikeiksi analysoisin tässä kohtaa näyttelijäkategorioissa Renee Zellwegeria (Judy), Joaquin Phoenixia (Joker), Brad Pittiä (OUATIH) sekä Laura Dernia (Marriage Story). Mutta myös Marriage Storyn pääosakaksikko Johansson ja Driver panevat koviin kampoihin ennakkosuosikkien Zellwegerin ja Phoenixin kanssa. Tässä vaiheessa. 

Voisin nähdä myös Erivon (Harriet) nousevan kovaksi kilpailijaksi naispääosan kategorian kohdalla. Näin on käynyt ennenkin, että niin sanotun uuden tulokkaan on helppo kalastaa Oscar-akatemian jäsenten ääniä uutuudenviehätyksellä, etenkin kun esimerkiksi Zellweger on ollut Hollywoodissa iät ja ajat ja jo voittanutkin kertaalleen. On helpompi lumoutua jostain, mitä ei ole ennen nähnyt, kuin todeta, että tietty henkilö on taas hyvä. 


Arvostelu: Marriage Story

Kertoo ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin henkilökohtaisen tarinan erostaan näyttelijä Jennifer Jason Leighista. Elokuvaversiossa keskityään ohjaaja Charlien (Adam Driver) ja näyttelijä Nicolen (Scarlett Johansson) avioliiton hajoamiseen. Elokuvan alussa he asuvat New York Cityssa ja työskentelevät samassa teatteriyhtiössä. Nicole on jättänyt kauan sitten uran Hollywoodissa taakseen, mutta on pitänyt sitä koko ajan mielessään jonain, jonka luokse on halunnut palata. Charlie on kuitenkin haluton muuttamaan Los Angelesiin.

Kun Charlie pettää Nicolea yhteisen työkaverin kanssa, lähtee Nicole yrittämään Hollywood -läpimurtoa Los Angelesiin ja ottaa mukaansa heidän yhteisen poikansa, Henryn. Tässä vaiheessa on jo selvää, että avioliitto on ongelmissa. Saadakseen selkoa tilanteeseensa, Nicole kääntyy avioerojuristin Nora Fanshawin (Laura Dern) puoleen. Tämä kehottaa Nicolea suoraan avioeroon, sillä tämä turvaisi Henryn jäämisen Nicolen luo Los Angelesiin.

Ensin Nicole ja Charlie haluavat pitää avioeroprosessin mahdollisimman yksinkertaisena, lyhyenä ja helppona. Vähitellen tilanne kuitenkin mutkistuu ja siitä tulee aina vain sotaisampi. Pariskunnan välillä makaneet jännitteet, traumat ja kaunat alkavat purkautua sekä niin suuri maantieteellinen ero kasvattaa paineita. Panokset kovenevat. Eipä aikaakaan kun pariskunta löytää itsensä jopa oikeudesta asti. Elokuva tutkii, mitä tapahtuu rakkaudelle ja minkälaisia muotoja ihmisten väliset parisuhteet pystyvät ottamaan elämän varrella. Minkä muotoinen on kahden ihmisen välinen suhde.


Noah Baumbach on tehnyt enemmän ja vähemmän onnistuneita elokuvia. Vaikutteita on voinut nähdä erityisesti Woody Allenilta. Marriage Storyssa myös selvä kaikupohja Kramer vs. Kramerista. Mutta siitäkin filmistä on vuosikymmeniä aikaa, joten ehkä se vaatikin päivittämistä. Baumbachin maailmat sijoittuvat usein New Yorkiin ja käsittelevät intellektuellien elämänkriisejä. Niin tässäkin. Tämä on kuitenkin heittämällä Baumbachin paras elokuva. Hän on viimeinkin löytänyt maailmalleen kehykset. Näin raa'alla ja henkilökohtaisella ja nykyään yleismaailmallisellakin sekä rajulla aiheella hänen elokuvansa löytää iskevän tehon - jotain mikä on mielestäni puuttunut hänen aikaisemmista elokuvistaan.

Avioero on raastava aihe. Siksi elokuvakin on varsin räjähtävä. Runnova. Rujo. Tämä ei ole helppo elokuva. Erityisen hienosti Baumbach keskittää elokuvallisen linssinsä avioeroprosessin säröihin, parisuhteen säröihin. Eikä käännä niistä katsettaan pois. Vaan heittää katsojan suoraan hyvien ihmisten rumimpiin puoliin.

Elokuvallinen ilmaisu on kuorittua ja nojaa vahvasti aiheen tehoon. Tämä on ratkaisuna onnistunut, lähinnä siksi, että puhdas elokuvallinen ilmaisu antaa paljon tilaa näyttelijöille. Lava on yksinomaan heidän, kun kuvaus, lavastus, puvustus tai mitkään muutkaan elementit eivät kilpaile huomiosta. Elokuva on hyvin kirjoitettu. Näyttelijöille annetaan monia monologeja, lihaisia dialogeja ja elokuva muistuttaakin kuin teatteriesitystä, mutta mitä parhaimmalla tavalla.

Ehkä ylidramaattisuus häiritsisi, jos ohjaaja ei osaisi puhdistaa ilmaisuaan aktiivisesti koruttomaksi ja jos näyttelijät eivät olisi alansa parhaimpia. Mutta elokuva osuu juuri oikein. Se iskee, se on voimakas ja lyö katsojalta hapen pihalle. Siitä tulee taideteoksena aito, sillä se on niin jykevästi tulkittu.

Erityisen huomion ansaitsee elokuvaa kannattelevat näyttelijät.


En ole elokuvissa nähnyt vähään aikaan näin voimakasta näyttelemistä. En ehkä sitten hienon August: Osage Countyn, vuodelta 2013. Kaikki näyttelijät tekevät uskomatonta työtä. Toivoisin, että erityisesti pääosanesittäjät Scarlett Johansson, Adam Driver sekä sivuosan Laura Dern saisivat palkintohuomiotakin osistaan.

Scarlett Johansson tekee ehkä suurimman vaikutuksen, mikä on paljon sanottu, sillä hänelläkin on ollut urallaan vähän vähemmän kunniakkaita rooleja. Mutta tässä hän on vereslihalla. Aivan mykistävä roolisuoritus. En tiennyt, että näyttelijä voisi olla noin aito, noin kiinni vahvoissakin tunteissa ja silti niin pakoton. Tunteet ovat vahvoja ja Johansson näyttää olevansa kykenevä niin voimakkaaseen tulkintaan. Mutta silti hän pysyy harmonisena. Hän ei ole yliteatraalinen, vaan hänen tulkintansa on uskottavaa.

Adam Driverin olen todennut jo kauan sitten sukupolvensa hienoimmiksi näyttelijöiksi. Hän vie hahmonsa tässä niin hurjiin tunnetiloihin, että sitä on melkein jopa vaikea katsoa. Yleensä olen innoissani, jos näyttelijä heittäytyy, mutta Driver on näyttelijänä jo niin peloton, että tekee mieli kääntää katseensa pois. Kuin hänen näyttelijäntyönsä olisi liiankin henkilökohtaista.


Ja Laura Dern. Hän ei jää yhtään pääosanesittäjien varjoon, vaikka saakin vähemmän ruutuaikaa, eikä hänen hahmonsa kulje niin rankoissa tunnetiloissa. Mutta Dern vakuuttaakin tulkitsemalla yllättävän monitahoisesti, vaikka hahmonsa onkin sivuosassa. Katsoja ymmärtää häntä. Lisäksi roolisuoritus on häkellyttävän hienovireinen, mikä on uskomatonta, sillä harvoin sivuosassa ehtii veistämään hahmostaan niin aitoa. Dern tuo häneen kolmiulotteisuutta, inhimillisyyttä. Pienillä nyansseilla sekä niillä suurilla, hahmoa määrittävillä tekijöillä, kuten hienoilla puheenvuoroilla oikeudessa sekä elokuvan loppupuolella voimakkaalla monologilla naisen asemasta yhteiskunnassa.

Myös muut näyttelijät ovat hyviä. Alan Alda, Merritt Wever, Julie Hagerty ovat kaikki loistavia.

Ihmettelen, jos emme näe ensi vuoden Oscareissa. Itsekin avioerolapsena tunnistin tämän tarinan. Se oli totta. Tähän oli saatu vangittua se. Eikä sitä tehty ilmiselvästi tai alleviivattuna. Vaan puhtaasti, raa'asti, totuudellisesti.








Arvostelu: If Beale Street Could Talk

If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä, jotka vaikeuksien kohdatessa rukoilevat. Koska he eivät voi muuta. If Beale Street Could Talk kertoo yhteiskunnasta, jonka rakennuspalikat on kasattu niin, että toiset saavat enemmän kuin toiset. If Beale Street Could Talk kertoo tunteista, jotka ovat välittömiä. Sillä ihmisen kohdatessa epäinhimillisyyttä, ei voi kuin olla tuntematta. If Beale Street Could Talk kertoo ihmisistä.

Tish ja Fonny (KiKi Layne ja Stephan James) ovat nuoria rakastavaisia 1970-luvun alun New Yorkissa. Heillä ei ole paljon rahaa. Ei vaikutusvaltaa. Ei mahdollisuuksia. Koulupolut ovat olleet heiltä suljettuja. Tish on tavaratalon hajuvesiosaston myyjä. Fonny puunveistäjä sydämeltään, palkkatyössä kokkina. He yrittävät löytää itselleen omaa asuntoa, mutta ison kaupungin vuokrajärjestelmä on saman rakenteellisen rasismin vanki, kuin mikä tahansa muukin järjestelmä.

Heillä on kuitenkin toisensa, ja se heille riittää. Asiat mutkistuvat, kun eräs nainen syyttää Fonnya raiskaamisestaan. Fonny joutuu tutkintavankeuteen juuri kun Tish saa tietää olevansa raskaana. Alkaa kilpajuoksu, jossa yritetään todistaa Fonnyn syyttömyys ennen kuin vauva ehtii syntymään maailmaan ilman isäänsä.


Omaääninen on sana, jota käytetään nykyään kaikkialla, kun ei keksitä oikeaa analyysia taideteoksesta. Omaääniseksi voi tituleerata mitä tahansa joutumatta juuri selittämään, mitä tarkoittaa. Mutta If Beale Street Could Talk on omaääninen. Ja minä selitän, mitä tarkoitan.

Barry Jenkins. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Moonlightin ohjaajalla on omintakeinen tyyli. Katsojana tuntuu, että hän tietää, mitä tekee. Esimerkiksi tapa, jolla hän käyttää kameran linssiä. Välillä sumentaen kuvan. Hyvin usein linssi tarkentaa kuvan kohtauksen etualalle, ja välillä tarkennus osuukin taustalla tapahtuvaan, jättäen etualan sumeaksi. Tämä luo kuvasta hyvin hypnoottisen. Kuplamaisen. Myös valo tanssii Jenkinsin kameraa kohti lumoavasti.

Kuva heijastaa myös kokemusta ihmisyydestä. Ihmisen katse ei ole tarkka. Unohdamme sen usein. Ihminen on väsynyt, halujensa vietävä, omiin pilvilinnoihinsa pakeneva, valikoiva, huomionsa jakava. Maalaamme asioiden päälle merkitykset. Subjektiiviset ja omamme. Niitä ei löydä katseemme ulkopuolelta.

En ole aikaisemmin nähnyt samanlaista elokuvallista tulkintaa. Joka uskaltaisi niin rohkeasti sanoa, että tämä on minun tapani katsoa tätä maailmaa ja maalata se katsojilleni. Luoda rakastuneen pääparin ympärille vaaleanpunaisen, pehmeän pilven, koska sitä on rakkaus minulle. Ja katsoja ymmärtää. Haluamme sen kosketuksen toiseen ihmiseen. Ymmärrämme toisiamme jaetun kokemuksemme avulla. Ja Barry Jenkins jakaa sen.

Halusin jäädä asumaan siihen tunnelmalliseen pehmeyteen, jolla tätä romanssia käsitettiin. Se oli niin ihanaa. Kohtauksissa oli sanoinkuvaamatonta lämpöä, hellyyttä, ne eivät iskeytyneet katsojan tajuntaan vaan soljuivat sinne. Pyörähtelivät.

Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ahdistavammaksi katsojan olo käy. Alun euforia vaihtuu sydämen tykytykseen. Maailman seinämät uhkaavat kaatua päälle. Ja katsojana sitä välittää elokuvasta, sillä alkupuolisko elokuvaa käytettiin maailman rakentamiseen huolella, ja käytettiin aikaa katsojan siihen istuttamiseksi. Mihinkään ei hötkyilty. Annettiin elokuvan tehdä oman tehtävänsä. Luotettiin katsojaan.

Elokuvan rakenne on siis onnistunut. Olin syvästi vaikuttunut. Elin elokuvan mukana. Ja loppua kohden jopa ratkesin kyyneliin. Ei olekaan osunut näin tunteisiin elokuva vähään aikaan. Mutta elokuva ei ollut koskettava siksi, koska elokuva olisi halunnut katsojan reagoivan millään lailla. Surullisuutta ei alleviivattu. Mutta se oli surullista siksi, koska se oli niin aitoa. Katsoja tunnisti sen kokemuksen, joka hahmoilla oli elokuvan päätyttyä. Tunnemme kaikki mitä se on, kun hyväksyy elämän pelikortit. Ja elää sen elämän hyvät ja huonot puolet. Ja silloin ei voi kuin hengittää.

Vavisuttavan elokuvakokemuksesta tekee tieto siitä, että elokuvan kuvaama todellisuus on raastavan totta niin monelle. Epäoikeudenmukaisuudesta kärsitään yhä. Ja elokuva keskittää fokuksensa siihen rasismin keskiöön, joka kirjaimellisesti tuhoaa elämiä.


Elokuvan ääniraidalla käytetään hyväksi muun muassa Nina Simonea, John Coltranea, Miles Davisia. Heidän musiikilliset juuret makaavat mustan Amerikan kärsimyksessä. Ja tämä ulottuvuus kaikuu myöskin Beale Streetin seinämissä. Se sekä kunnioittaa että luo uutta mustaa amerikkalaista kulttuuria.

Jenkins on 2010-luvun visionääri. Tämän ajan elokuvaohjaaja. Ensin Moonlightilla, sitten Beale Streetilla. Itse olen kiitollinen siitä, että hän on valinnut tuoda romantiikan uudelle aikakaudelle, sisällyttämällä siihen rakenteellisen rasismin, vähemmistöjen oikeuksien, intersektionalisuuden teemat. Toivottavasti yhä useammat ohjaajat käyttäisivät romantiikan genreä hyväkseen tutkiakseen tämän ajan ilmiöitä.

Regina King on täysin saamansa Oscar-voiton arvoinen. Mutta silti minun mielestäni huomion varastaa pääpari Stephan James ja KiKi Layne. He vangitsevat katsojan katseen, joka kerta kun kamera kääntyy heitä kohti. Layne esimerkiksi tekee hyytävän hienon arkin hahmolleen. Tytöstä, joka kasvaa vaikeuksien takia naiseksi. James on sielukas kauttaaltaan elokuvan.

Järisyttävän uskottava. Karkean realistinen. Tunteita maalaava. Voimakas, yhteiskunnallisesti ja elokuvallisesti. Jenkinsin visionäärinen taiteilijuus puskee läpi jokaisesta sekunnista. Myös esimerkiksi Nicholas Britellin sävellys tai James Laxtonin kuvaus tukevat kokonaisuutta. Sävellys on kuin kukkiva, kupliva, mutta kuitenkin melankolinen. Hämäävä yhdistelmä, joka iskee suoraan sydämeen. Laxtonin kameratyö kulkee käsi kädessä ohjaajan vision kanssa. Kiiltokuvankaunis elokuva.






Arvostelu: Tirez sur le pianiste

François Truffaut ohjasi tämän ranskalaisen uuden aallon elokuvan vuonna 1960. Suomeksi sen nimi on Ampukaa pianistia. Se kertoo nimensämukaisesta pianistista, joka on pudonnut kauas konserttisalien lumosta soittamaan baaripianoa yhteen räkälään, jossa rakastuu tarjoilijaan. Heidän perässään on kuitenkin pianistin veljen vuoksi muutama rikollinen, jotka alkavat aiheuttaa tuhoa tiellään saadakseen mitä haluavat.

En ole aiemmin nähnyt Truffaut'n elokuvia. Tämä oli ehkä vähän huono tutustuminen miehen repertuaariin. Olen nähnyt jopa kommentteja, jossa tätä ylistetyn ja elokuvakaanonin klassikko-ohjaajan elokuvaa on kutsuttu sekamelskaksi. Sitä se kieltämättä oli. Truffaut on itse kutsunut tätä elokuvaksi, jolla halusi ilmaista kaiken, mitä on halunnut sanoa. Että elokuvalla ei olekaan yhtä aihetta, vaan se on non-lineaarinen säkki, johon hän on kasannut kaikki mahdolliset teemat, joista on ollut kiinnostunut. Sekamelskahan se silloin on.

Usein elokuvissa - miksei taiteessa laajemminkin - toimii keskitetympi näkökulma. Sitten voi halutessaan hivuttaa elokuvaan todella pienellä painoarvolla kysymyksiä myös muista aiheista, mutta elokuvalla tulisi olla fokus.

Tirez sur le pianiste ei mielestäni ole kuitenkaan huono elokuva. Sitä katsoi silmät apposen auki. Ohjaajan linssi on salliva, laaja, maltillinen. Se asettaa kohtaukset raameihinsa ja antaa kohtauksen kulua loppuunsa ja sitten siirtyy seuraavaan. Ohjauksellinen ote on hiottu. Temmossaan.


Sain myös kiinni joistakin niistä teemoista, joita Truffaut halusi elokuvallaan esittää. Millaista se on olla ensin menestyksekäs ja sitten pudota matalimpaan kuraojaan. Mitä se tekee ihmisen egolle, itsetunnolle, minäkuvalle. Tekee nöyräksi, mutta myös alistuvaksi. Oman elämänsä tarkkailijaksi. Taustalla musisoivaksi pianonsoittajaksi. Sivuhenkilöksi, joka tahdittaa toisten tarinoita.

Sinänsä asetelma on siis nerokas. Elokuvissa ei mielestäni tarpeeksi käsitellä päähenkilöyden ja sivuhenkilöiyden suhdetta. Elokuva ei koskaan juurikaan hylkää päähenkilöä esimerkiksi puolivälin jälkeen. Mikä tekee elokuvista ajoittain kaavamaisia. Tietää alusta asti, että tätä henkilöä seuraamme loppuun asti, vaikka hän sitten elokuvan lopussa tekisikin mitä vain. Päähenkilön poistuminen merkkaa loppua.


Truffaut haastaa siis näitä konventiota ja löytää hedelmällistä maaperää. Leikittelee sillä, mikä on mahdollista tai sallittua elokuvakerronnassa. Sijoittaa elokuvansa sinne rikki menneen peilin säröihin. Ei heijastukseen itseensä.

Pidin myös mahdottomasti elokuvan näyttelijöistä ja erityisesti pääosanesittäjästä Charles Aznavourista. Hän tuntuu saaneen kiinni siitä, mitä Truffaut halusi tässä tehdä. Hän esittääkin hahmonsa jotenkin nonchalantisti. Hahmona, jolla ei ole merkitystä. Ainakaan tarinan kannalta. Hän ei kanna päähenkilön viittaa harteillaan. Kylmäävästi tulkittu hahmo.

Elokuva on kokeileva. Etsivä. Rikkova. Riskin ottava. Arvostan sitä enemmän kuin sitä, että tehdään turvallisesti. Vaikka elokuvan riski ei kannakaan, on siinä jo taiteellista arvoa, että tehdään sitä, mistä ollaan intohimoisia.



p.s. En ollut aikaisemmin tietoinen Aznavouristakaan,
mutta nyt arvostelun kirjoitettuani googlailin
ja en voi kuin nyt jo todeta, että huh huh, mikä hahmo.
Voiko näin vaiheikaista ja rikasta elämää olla
olemassakaan? 



Arvostelu: Les Roseaux sauvages

Elokuvaa on oikeastaan vaikea pukea sanoiksi, arvostella sanan varsinaisessa mielessä, sillä kun saa silmiensä eteen jotain näinkin harvinaislaatuista taidetta, tulee paljon merkityksellisemmäksi se olotila, joka sinulla oli, kun katsoit elokuvaa kuin elokuvan yksikään osa-alue yksinään.

Tunnelman puolesta Les Roseaux sauvages tai Wild Reeds, englanniksi, muistuttaa lämpöä, laineilevuutta, pysähtynyttä kesäilmaa, niityllä sirittäviä heinäsirkkoja, maailman pienuutta - kuin se rajautuisi näiden vuorien väliin, tähän yhteen laaksoon.

Tunne, jonka elokuvaa katsoessa saa, on kokemus nuoresta rakkaudesta, nuoruudesta ylipäänsä. Miltä tuntuu pyristellä irti jostain lapsuuden vanhasta ja hapuilla kohti kaikkia niitä uusia, joista on valittavinaan oman elämän rajat. Ehkä rajojen puutetta. Ehkä niiden kaipuuta. 

Katsojana mykistyy näin taiteellisen elokuvan edessä. Enemmänkin kuin kuvataidetta - ehkä jokin impressionistinen maalaus, kuin elokuvan mahdollisuuksiin limittyvä. Ilmaisussa on jotain vapaata. Kamera saa pyöriä niin paljon ja niin kauan kunnes huimaa. Hahmot liikkua omassa maailmassaan sen seinämiä tunnustellen. Vuorosanat kaikuvat teini-ikäisten päähenkilöiden suusta kuin ne eivät sinne edes kuuluisi. Kuin ne olisikin kirjoittanut joku huomattavasti älykkäämpi ja lukeneempi. 

Ehkä se on elokuvan tapa haastaa katsojaansa. Heittää teemoja ilmaan ja katsoa kuinka ne yksitellen ripottelevat itse itsensä ulos valkokankaalta ja kiinnittyvät oikean maailman elementteihin. 


Tarina sijoittuu 60-luvun alun Ranskan maaseudulle, jolloin myös Algerian sota riepotti maan kansalaisia sekä poliittisesti että henkisesti. Miksei fyysisestikin. Päähenkilöiden maailma on kuitenkin verraten suojattu. Kuin lintukoto. He ovat sisäoppilaitoksen opiskelijoita. Kaksi pojista rakastelevat ja se merkitsee toiselle enemmän kuin toiselle. 

Tematiikka muodostuu niin luokkajakojen, sukupuolien ja sukupolvien välisen kuilun, elämän tarkoituksettomuuden kuin varmuuden ja epävarmuuden tarkastelusta. Mitään ei tulkita ilmiselvästi, eikä sentimentaalisesti. Katse on pikemminkin terävä, vaikka elokuvan sävy onkin pehmeä. Mielenkiintoinen kontrasti.

Elokuva, joka on enemmän. Sekin on mahdollista. Että elokuva voi olla niin paljon enemmän kuin odottaa tai on edes lupa toivoa. Tässä ei ollut mitään ennalta-arvattavaa, mitään itsestäänselvää, mitään kaavamaista, jo nähtyä. Elokuva oli vapaa, villi, levoton, mutta kuitenkin hillitty, kauas kurottava, tunteen keskelle osuva ja sitä täsmentävä. Tässä tehdyt ratkaisut sielukkaita. Tämä oli elokuvataidetta uudistava teos. Yksi parhaimpia.