Kirje: Paluu Downton Abbeyyn




ehkä huomenna kaikki muuttuu, huokaisen, katsot minua suurilla silmilläsi, alakerrassa kuuluu olevan täysi tohina päällä, yläkerrassa kuumuus natisee nurkissa, tiivistyy kuin väkevä viina, tunnen tämän talon painon harteillani, muistan sen kerrokset ja kerrokset, täällä asuu muutkin kuin minä, ja sinä, täällä asuu muutkin kuin nykyiset asukkaat, täällä asuu monet ja monenmoiset historian hahmot, kuluneet vuosikaudet ja vuosikertaviinit, tapetti harottaa ullakon yhdessä huoneessa


kaikki muuttuu

löydänkö enää itseäni jos minut katkaistaan juuriltani, näenkö eteenpäin huoneessa jonka rajoja en tunne, unohdunko ilman velvollisuuksia, muutunko merkityksettömäksi jos epäonnistun

kuka minä olen

joskus kauan sitten kaikki annettiin minulle, sanottiin että tässä, tässä on vapautesi ja tässä velvollisuutesi, tiesin niiden paikat, sitten kuoli isä, äiti sanoi että elämä jatkuu ei kai tässä muutakaan englantilainen tee, menin naimisiin naisen kanssa jonka iho tuntui sormieni alla kuin persikankuorelta, hän toi sydämensykkeen takaisin Downtoniin, minä liityin komiteoihin ja astumiini saappaisiin vuorattiin nahkapäälliset, opin että ääneni kantaa kun puhun lujasti, katsoin kuinka ihmiset tottelivat, sitten näin omat silmäni vastasyntyneellä, rakastuin ja rakastuin ja rakastuin, jäin koska jäätävä oli mutta jäin koska halusin, en muistanut lähtemisen tarkoitusta, unohdin itseni ja omat rajani sillä niitä en tarvinnut niin kauan kuin pysyin paikallani, talossa oli elämää,

mutta sitten maailma meni ja muuttui ympäriltämme, ehkä muut eivät olleet saaneet samoja vapauksia, samoja velvollisuuksia, he eivät oppineet tuntemaan itseään, eivät rakastamaan, eivät kuulemaan omaa ääntään, eivät koskemaan ihoa joka on luotu sinun ihollesi

ja pelkään

pelkään että kaikki se on mennyttä josta rakensin kotini, rakensin eämäni, tein turvasataman itselleni ja ihmisille ympärilläni, minun velvollisuuteni oli suojella ja omistin sille kaiken, mutta silti kaikki otettiin pois minulta

ehkä elämää ei voi suunnitella

kohtaloaan ei voi päättää, hänen peliinsä ei voi puuttua, toistaiseksi se ollut meille suopea, tuli vävykokelas, mukanaan lisää rahaa, lisää tietotaitoa, ymmärrystä puuttua rakenteisiin, luoda uutta, kehittää edelleen, pitää pystyssä

mitä kaataen antoi, myös kaksin käsin kauhoi takaisin

otti pois, kuolleet ovat liian nuorena liian monet, löysimme synkistä vesistä kuitenkin omat vahvuutemme, saimme toisemme seisomaan omilla jaloillamme, muistimme että kun toinen huojuu, toinen voi tarttua toiseen myös kiinni, tukea, yhdessä olemme selvinneet vastatuulesta ja koinsyömistä rei'istä seinissä,

mitäköhän on luvassa kun itse maan haltija, kaiken kaitsija ja veronkerääjä, kuningas on päättänyt tulla katsomaan samaa näkymää pohjoiseen?

- Robert




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti