Arvostelu: Hello, Privilege. It's Me, Chelsea


Olen tykännyt katsoa Chelsea Handlerin talk showta Netflixistä. Nekin jaksot olen kelaillut läpi aikamoisen monta kertaa. Myös Handlerin aikaisempi dokumenttikokonaisuus Chelsea Does... kuuluu suosikkeihini. Jokin vain Handlerin tavassa katsoa maailmaa on raikasta. Hän ei ole erityisen älykäs tai kouluja käynyt nainen, mutta on oivaltanut yhden oleellisen asian: oppimisen tärkeyden. Kuuntelemisen, keskustelujen, dialogin, ihmisen edessä nöyränä olemisen. Kysymysten esittämisen tärkeyden. Eikä sitä tehdäkseen tarvitse olla maailman älykkäin. Jokainen osaa kysyä kysymyksiä ja useamman ihmisen tulisi sitä tehdä. Ehkä kysymällä toisiltamme kysymyksiä, voisimme kaikki tulla hieman viisaammiksi. Ja juuri se, että Handler ei ole yliopistoprofessori, tekee hänen tyylistään niin hyvän. Hän ei maskeeraa ajatuksia sivistyskielen mutkiin tai peitä mielipiteitään akateemisten termien verhoon. Hän ei yritä teeskennellä olevansa älykkäämpi kuin on. Hän uskaltaa olla tyhmä. Ja kuten Sokrates aikoinaan jo totesi, niin sehän on paras tapa oppia. Se pakottaa toiset ihmiset opettamaan sinulle asioita. Yksinkertaistamaan omia argumentteja ja siten ehkä myös kohtaamaan omat argumentit suoremmin. Lisäksi koska Handler on räväkkä stand up-koomikko, hän uskaltaa marssia ihmisten eteen ja töykäistä suoriakin kysymyksiä.


Siksi siis, kun Netflixiin lupailtiin uutta dokumenttia Handlerilta, minä olin tallentanut itselleni ilmoituksen, koska se sinne plätkähtäisi ja katsoin heti pois alta. Tällä kertaa Handlerin aiheena on rotu ja erityisesti rasismi Yhdysvalloissa. Aihetta hän on käsitellyt aikaisemminkin aiemmassa dokumenttisarjassaan sekä myös talk shownsa puolella. 

En voi sanoa pettyneeni tähän dokumenttiin. Sillä tätä oli aivan yhtä viihdyttävää katsoa kuin Handlerin tuotantoja ennenkin. Minusta tämä vain oli nyt väärä aihe tähän hetkeen ja tähän formaattiin. 

Heti dokumentin alkuminuuteilla Handler menee johonkin yliopisto-opiskeljoiden rotuiltamaan, jossa mustat opiskelijat jakavat kokemuksiaan. Yksi opiskelija sanoo hyvin, että häntä kismittää jo se, että tällainen valkoinen, etuoikeutettu nainen tepastelee sinne ja tekee heidän kärsimyksistään dokumentin ja sillä sekä pyhittää omaa omatuntoaan että typistää aiheenkäsittelyn niinkin yksinkertaiseksi, että voisi kuvitella yhden tunnin mittaisen dokumentin pääsevän rasismin juuritekijöille.

Mielenkiintoista sinänsä, että tämä huomio on sisällytetty dokkariin. Kuin dokkari yrittäisi vesittää itse itsensä. Koska sitähän tämä dokkari juuri on. Tämä etuoikeutettu, hyväosainen valkoinen nainen haastattelee muutamaa ihmistä ja heidän mielipidettään rodusta ja kuvittelee siten käsittelevänsä ongelmaa, kun totuudessa luultavasti vain vaikeuttaa sitä. Rodullistettujen ihmisten äänet ovat jo valmiiksi marginalisoituja, joten luulisi, että heistä kertovaa dokkaria voisi myös luotsata musta ääni. Tietysti oma keskustelunsa on se, että kuka saa kertoa ja kenestä tai mistä, mutta erityisesti tällaisessa dokumentissa soisi platformia aiheen kohteille, kun tässä ei muuta taiteellista arvoa ole. Ja ihan oikea huomio sekin, että dokkari on säälittävän lyhyt, vain reilun tunnin mittainen. Eikä tässä kyllä edes raapaista pintaa.


Dokkari onkin poikkeuksellisen sekava. Rotu aiheena ei ole helppo. Jos se olisi, niin eiköhän rasismi olisi jo ratkaistu Yhdysvalloissa. Sen sijaan, aiheesta on käyty polemiikkia useita satoja vuosia. Martin Luther Kingistäkin on jo vuosikymmeniä. 

Handler kyllä yrittää. Ja hänen aikomuksensa ovat jalot, kuten aina. Sinänsä hänen viattomuutensa on ihailtavaa. Että ikään kuin vain voisikin kävellä ihmisten luo ja jutella ja sillä asiat ratkaistuisivat. Mutta tässä ehkä onkin dokumentin ongelma. Tämän aiheen käsittelyssä pelkkä keskustelun monipuolisuuden esittely ei oikein riitä. Tarvittaisiin syväluotaavampia kysymyksiä, kuin mitä Handler esittää. Ehkä katsoisin vian olevan myös ohjaajassa, joka ei anna Handlerille tarpeeksi tilaa päästä keskustelujen ytimeen, vaan hyppää keskustelusta toiseen ja lopulta myös keskusteluista pois kokonaan ja kohti enemmän Handleria itseään. Mikä oli erityisesti tämän aiheen käsittelyssä hieman kyseenalaista.

Lisäksi hän hieman ongelmallisesti tuntuu antavan enemmän palstatilaa äänille, jotka tulevat Bel Airissa asuvilta republikaanirouvilta tai White Trashiksi itseään nimittävältä valkoihoiselta räppäriltä. Tämän räppärin, JellyRollin, kanssa dokkari kyllä ottaa syvimmän sukelluksensa kohti kivipohjaa. JellyRoll, ei millään pahalla, ei ole ajattelussaan mikään selkein ihminen. Ihan suoraan sanottuna itse en ymmärtänyt hänen horinoistaan tuon taivaallista, eikä niissä kyllä mitään itua ollutkaan. Mutta pahinta oli, että Handler yllättäin löysi sielunveljensä JellyRollista ja komppasi tämän sanomisia, kuin ne olisivat olleet tähdellisiäkin huomioita rasismista. Eivät olleet.


Pakostakin dokumentista tulee olo, kuin sitä olisi lähdetty tekemään hyvin aikein, mutta melko pian tajuttu, millaista suota pitkin on lähdetty tarpomaan, joten sitten kasaan on kyhätty jotain, mikä ei ole sinne päinkään ja haettu yliyksinkertaistavia hahmoja laukomaan jotain puolivillaisia totuuksia jostain. Dokumentti ei onnistu valottamaan rasismista käytävää keskustelua perusargumentteja pidemmälle. 

Dokumentti ei myöskään onnistu kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Itse jään lähinnä penäämään näiden rotuaiheisten dokkarien kanssa kysymystä: "miksi?" Miksi rasismin kanssa tilanne on mikä on? Miksi Yhdysvallat eivät saavuta rotujen välistä tasa-arvoa? Miksi rasismi on yhä hengessään? Miksi se vain vuosikymmen toisena jälkeen jatkaa eloaan Ameirkan alitajunnassa? Eikö näihin kysymyksiin vain ole vastausta, vai missaanko jotain?

Se, mitä dokumentti missaa aiheen älyllisessä käsittelyssä, se pyrkii korvaamaan tekemällä pivot -käännöksen Handlerin henkilökohtaiseen elämään ja tämän menneisyyteen mustan poikaystävän kanssa, joka päätyi elämässään aivan eri reitille kuin Handler, niin ikään juuri ihonvärin takia. Sinänsä tämä henkilökohtainen elementti on kiinnostavaa. Handler on henkilönä mielenkiintoinen ja tarpeeksi karismaattinen että pystyy omalla elämäntarinallaan kantamaan dokumenttia jos toistakin. Mutta olisin vain toivonut, että oltaisiin tartuttu johonkin toiseen aiheeseen. Tämä rasismidokumentti on aivan liian sekava, liian pinnallinen, ja vaikka otsikko naljaileekin Handlerille ja tämän asemalla tämän aiheen käsittelijänä, tuntuu hän silti väärältä henkilöltä tämän aiheen käsittelyssä. Ainakin väärä veto oli tehdä Handlerin omasta menneisyydestä dokumentin kärki.


Arvostelu: Bridesmaids

En voi uskoa, etten ole koskaan tullut arvostelleeksi tätä modernin elokuvataiteen kiistatonta klassikkoa. Yhden käden sormilla ei pysty laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän komediahelmen katsonut. Pelkästään viime viikonloppuna katsoin leffan kerran läpi, jonka jälkeen pistin sen uudestaan päälle. Toinen kerta sentään katkesi puolessa välissä, mutta kuitenkin. Jos et siis ole tätä vielä nähnyt, niin nyt aikuistut ja juokset kotiin, pistät television päälle, hyppäät peiton alle ja katsot tämän hömppäleffojen kuninkaan.

Annie Walker (myös elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoisesti käsikirjoittanut Kristen Wiig) on jämähtänyt synnyinseuduilleen Milwaukeen pikkukaupunkiin Chicagon kupeeseen. Löytyy epäonnistunutta leipomoyrittäjyyttä ja lampsimaan lähtenyttä sulhoa. Kuin rangaistukseksi omista epäonnistuneista valinnoistaan, Annie seukkaa narsistiääliö Tedin (Jon Hamm) kanssa, asustaa tunkeilevan sisarusparin (Rebel Wilson, Matt Lucas) kämppiksenä ja työskentelee paikallisessa kultakorumyymälässä inhottavien asiakkaiden ja alistavan pomon kanssa. BFF sentään vielä löytyy, mutta kun Lilian (Maya Rudolph) ilmoittaa menneensä kihloihin, joutuukin Annie jakamaan hänet sekä tulevan aviomiehen että kokonaisen morsiusseurueen (osastaan Oscar-ehdokkuuden ansainnut Melissa McCarthy, Ellie Kemper, Wendi McLendon-Covey ja Rose Byrne) kanssa. Erityisesti täydellinen Helen (Byrne) on omiaan ajamaan Annien hulluksi.


Parhaita hetkiä elokuvassa on nimenomaan ne, kun Helen onnistuu pääsemään Annien ihon alle. Niissä hetkissä en vaan voi olla nauramatta kerta toisensa jälkeen. Myös Jon Hammin esittämä itseriittoinen paskiainen on vaan niin kliseisen renttumainen, että se naurattaa. Elokuvassa on myös tietty määrä alapäähuumoria - mikäpä komedia sitä karttaisi - mutta tässä se on tehty niin hyvin, että sekin on jopa hauskaa. Varsinkin kun tässä se rinnastetaan tyypillisesti glamööreihin hääympäristöihin, niin pelkkä kontrasti on onnistunut. Bridesmaids on myös siitä harvinainen elokuva, että sen huumori kestää useamman katselukerran. Olen tainnut nauraa koviten vasta parin katselukerran jälkeen, kun on jo uskaltanut luottaa elokuvan tehoon. Muistan, että ensimmäisellä kerralla kun katsoin tämän, en lämmennyt tälle niin paljon. Vasta kun sattumalta näin tämän toisen kerran jossain television myöhäisillassa, sopivasti väsyneenä, tajusin kuinka antaumuksetta leffan seurassa saa nauraa.

Tylsintä antia elokuvassa on ehdottomasti Rebel Wilsonin ja Matt Lucasin toilailut. Ne kohdat hyppään aina yli.


Mutta huumorin lisäksi, leffa puhuttelee myös toisella tasolla. Se on myös romanttista hömppää ja tässä se on saatu toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Ensinnäkin hahmona Annie on ihana. Hänen elämäänsä samaistuu, sillä hän ei ole tyypillinen romcomin pääosa, vaan kuin antiteesi. Hänen elämänsä on palasina. Ja itse ainakin tarvitse välillä elokuvia, joista voin löytää tällaisia samaistumispisteitä, kun tuntuu, että oma elämä ei etene minnekään.

Wiig myös esittää hahmonsa jopa hämmästyttävän arkisesti. Hän ei pyri kiillottamaan hahmoaan pätkääkään, vaan tulkitsee hänet hyvin aidoksi ihmiseksi. Komedia kun kyseessä tietysti on, on hahmon virheet tietysti korostettuja, eikä kukaan oikea ihminen noin käyttäytyisi, mutta Wiig saa silti jotenkin uskottavasti näyteltyä niinkin yliampuvan roolin, että hahmon voisi periaatteessa uskoa olevan oikeasti olemassa.

Myös muut näyttelijät osaavat kyllä roolinsa. Maya Rudolph synkkaa hyvin yhteen Wiigin kanssa. Rose Byrne on loistavasti roolitettu ja tämän leffan jälkeen vetänyt tällaisia jäätäviä nartturooleja komedian hengessä lisääkin. Melissa McCarthy vetää jotain omaa showtaan ja onnistuu kyllä vetämään huomiota itseensä. Sinänsä Oscar-ehdokkuus ei ole ihme. Myös Annien äitiä näyttelevä Jill Clayburgh, viimeisessä roolissaan, on mielenkiintoinen.

Chris O'Dowdin hahmon olisin roolittanut toisella näyttelijällä.


Mutta joka tapauksessa, yksi suosikkileffojani. Taas annan kaksi senttiäni Paul Feigin lahjakkuudesta ja totean, että hän on tehnyt muutamankin aivan suosikkileffoistani. Ja kunnioitan myös sitä, että Wiig ei ole kirjoittanut elokuvalle jatko-osaa, vaikka siitä on huhuttu paljon. Itse tietysti kaipaisin sitä kovastikin, mutta on mielestäni ihailtavan suoraselkäistä kieltäytyä siitä rahasta ja itsensä myymisestä. Jatko-osia on maailma jo täynnä ihan tarpeeksi. Tällaisenaan, Bridesmaids on täydellinen.







Arvostelu: Wonder Wheel

Olen ollut suuri Woody Allenin elokuvien ystävä. Aikoinaan katselin niitä yksinomaan. Mutta Blue Jasmine on ollut viimeisin elokuva, jonka olen häneltä nähnyt. Minulle Blue Jasmine on yksi parhaista elokuvista, joita olen nähnyt, ei vähiten Cate Blanchettin korkeuksiin kohoavan roolisuorituksen ansiosta. Ehkä juuri siksi pelkäsin tarttua Allenin uudempiin elokuviin. Ajattelin, että ehkä ne eivät pääsisi samalle tasolle. Tai ehkä kaipasin taukoa Woody Allenin elokuvista. Maailmassa on muitakin elokuvantekijöitä. Tai ehkä en vain pitänyt Joaquin Phoenixista, jonka Allen köytti seuraavaan elokuvaansa. Ehkä en pitänyt edes Emma Stonesta, joka eniten näissä Allenin leffoissa on 2010-luvulla hyörinyt.

Wonder Wheel kertoo Ginnysta (Oscar-palkittu näyttelytaiteen ikoni Kate Winslet), joka asuu Coney Islandilla, huvipuiston kupeessa. Hän on naimissa Humptyn (Jim Belushi) kanssa, joka juopottelee ja pahoinpitelee vaimoaan. Ginny on kuitenkin salasuhteessa nuoren ja hyvännäköisen rantavahdin Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Pakka sekoittuu, kun Humptyn kauan kadoksissa ollut, viattoman näköinen tytär Carolina (Juno Temple) tepastelee paikalle.


Elokuvan on kuvannut italialainen Vittorio Storaro, joka on oikein päässyt makustelemaan ja mutustelemaan Coney Islandin huvipuistolaitteiden hehkuvien neonvalojen värittämällä maailmalla. Suuri kumarrus hänen suuntaansa. Elokuvan maailmassa pyörivät valot, varjot ja värit kuin hurjimmassa vuoristoradassa, mutta silti kokonaisuus on jollain lailla harmoninen ja hypnoottinen. Elokuvan kuvaus melkein kuin tunkeutuu hahmojen sisällekin. Käsittämättömän maagista kameratyöskentelyä. Psykologista. Taiteellista. Impressionistista. Elokuvauksellista.

Allen on jo minun kirjoissani todistanut itsensä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvantekijöistä ja tietysti hän taas lyö kunnarin. Todella lihaisaa, ihmisvetoista draamaa. Itse tulkitsen elokuvan käsittelevän tarinoiden ja unelmien ristiriitaista suhdetta. Ihmisen omaa suhdetta oman elämänsä kertojaääneen. Taipumukseemme värittää omaa elämäämme, vaikka sitten huvipuistomaisilla neonvaloilla. Kuinka paljon meidän kaikkien elämät ovat keinotekoisia. Kukaan ei ole aito. Kaikki näyttelevät itseään ja pitävät omaa elämäänsä näytelmänä. Esityksenä. Ja vaikka suurimmat unelmamme romuttuisivat, joudumme silti tarinallistamaan jopa arkisinta elämämäämme. Ilman sitä edessämme olisi vain palava tuho. Samanlainen, jota Ginnyn pyromaanipoika sytyttelee pitkin elokuvaa sinne tänne.


Elokuva on myös tutkielma totuudesta. Ginny on entinen näyttelijä ja hänen rakastajansa on näytelmäkirjailijan urasta haaveileva. Heidän suhteessaa on jotain mätää alusta asti. Kumpikaan ei tunnu olevan aidosti suhteeseen sitoutunut. Vaan molemmat esittävät toisilleen jonkinlaista hahmoa. Heidän suhteensahan ei perustu todelisuuteen. Arkeen. Elämään. Se on fantasiaa. Pakoa. Leikkiä. Allen käyttää sitä hienosti kertomuksensa pohjana, jota vastaan peilaa hahmojen unelmat ja pelot ja persoonallisuudet. Voimme yrittää teeskennellä, että rakentamamme melodraamat olisivat totta, mutta missä määrin kuvitteellisesta voi koskaan tulla totuudellista?

Vai onko se niin, että vain kuvitteellinen on totta? Vain teeskentelemällä elävänsä elämää, voi todella elää sitä - saada jotain aikaan, eikä vain jäädä stagnaattisena oman elämänsä katsojaksi. Tähän elokuva ei tunnu ottavan kantaa. Vaan tarjoaa meille katsojille vaihtoehdot. Joko katsoja on Timberlaken hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikille on laitettava loppu. Tai Winsletin hahmon kannoilla ja tulkitsee elokuvan lopun niin, että leikistä onkin tultava liian totta.


Avainasemaan nousee Winsletin päärooli. Hän kantaa melkolailla koko elokuvaa harteillaan, etenkin kun muut näyttelijät tuntuvat hieman päättömiltä ja kädettömiltä häärätessä hänen ympärillään. Eikä siinä mitään. Winslet on niin käsittämättömän hyvä, että parempikin näyttelijä varmasti eksyy oman roolinsa kanssa, kun tajuaa kuinka kaukana on Winsletin lahjakkuudesta. Eniten hämmästelen Winsletin kykyä kuin tikarin lailla lävistää käsikirjoituksen tekstin kerroksellisuuden lävitse ja täsmentää suoraan niiden syvällisyyden katsojalle. Hän nappaa juuri oikeista tunnelmoista ja tunnetiloista kiinni ollakseen mahdollisimman tiiviissä yhteydessä katsojan kanssa. Hänen silmistään on luettavissa koko elokuva ja sen tematiikka.

Minusta näyttää ihan toimivalta strategialta löytää oma tieni Allenin luokse aina silloin kun hän vaan hokaa palkata leffansa keskiöön osaavan, kokeneen ja jo keski-ikään asti päässeen naisnäyttelijättären. Heidän kanssaan Allen tuntuu olevan parhaimmillaan.




Arvostelu: Downton Abbey (elokuva)

Paluu Downton Abbeyyn oli juuri niin ihana kuin vain saattoi odottaa. Se tuntui kuin sarjan tekijöiden viimeiseltä kiitokselta uskollisille faneille, jotka ovat tehneet Downton Abbeysta niin suositun ja rakastetun. Itsekin pelkäsin, että pystyykö elokuva enää saamaan kiinni siitä televisiosarjan taiasta ja tutusta hengestä. Osaltaan elokuva tuntuu kuin vain uudelta jaksolta televisiosarjan jatkeeksi, mutta osaltaan elokuva tuntuu jopa vielä maagisemmalta. Kuin kaikki se, mikä teki televisiosarjasta niin hyvän, olisi koottu tiivistettyyn kahden tunnin elokuvaelämykseen.

Kaikki tutut hahmot tekevät paluun, Dowton Abbeyn eläkkeelle jäänyttä hovimestaria, herra Carsonia (Jim Carter) myöden. Britannian kuningasperhe ilmoittaa tulevansa Downton Abbeyyn ja se pakottaa kaikkien tulevan yhteen vielä yhtä ikimuistoista ja tärkeää iltaa varten, mutta myös vanhat tutut juonittelut pakostakin pursuilevat rakojen välistä, kun tunnelma tiivistyy kartanon ollessa taas täynnä vilskettä, kuin ennen vanhaan. Kaiken näkevä ja kaikesta huolta pitävä perheen isoäiti Violet (Maggie Smith) suunnittelee taas omia metkujaan perheen siunaukseksi ja kiroukseksi. Lady Mary (Michelle Dockery) toimii nyt jonkinlaisena Downton Abbeyn hallitsevana valtijattarena ja pohtii Downton Abbeyn merkitystä tulevaisuudessa. Sarjan puolella leskeksi jäänyt Tom Branson (Allen Leech) on ehkä viimeinkin valmis löytämään uutta rakkautta. Markiisitar Edith (Laura Carmichael) tuskailee oman perheen perustamisen kanssa viereisessä kartanossa ja Downton Abbeyn palvelusväki (mm. Joanne Froggart, Lesley Nicol, Rob James-Collier) kehittävät suunnitelman, jotta saisivat itsekin jotain osaa kuningasperheen palvelemisessa heidän paikalle lähettämien omien palvelijoiden sijaan.

Ainoastaan elokuva voisi tuottaa pettymyksen niille, jotka odottivat elokuvan ylittävän sarjan lainalaisuudet. Mutta en usko, että kovin moni olisi niin pettynyt sarjaan että toivoisi elokuvalta jotain enemmän tai jos tällaisia henkilöitä löytyy, niin epäilen heidän etsiytyvän elokuvankaan pariin. Jos joku miettii, että tarviiko sarja olla katsottuna ennen elokuvan katsomista, niin sanoisin että ei tarvitse, mutta miksi ihmeessä et katsoisi sarjaa? Kyllä se lisää elokuvan katsomisellekin antaa, kun tietää kaikki hahmot ja heidän historiansa.


Mutta kaikille muille, meille sarjan faneille, elokuva antaa niin paljon ja vielä enemmän. Sen parissa sai kunnolla nauraa ja myös kunnolla itkeä. Eiköhän meistä jokainen tiennyt sen väjäämättömän tulevan. En paljasta enempää, mutta sanon vain sen, että elokuva pitää päätään asian suhteen korkealla niin elegantisti kuin vain yläluokkaiset englantiset osaavat. Ylipäänsä koko käsikirjoitus ja elokuvan tarina ja tarinallisuus sekä sukeltelu taas Crawleyn perheen kiemuroissa oli toteutettu niin kovin loistokkaasti.

Pakko antaa myös paljon taputuksia elokuvan teknisten osaajien puoleen. Jokainen hienon hieno yksityiskohta elokuvan lavaisteissa, kuvauksessa, puvustuksessa ja niin edespäin, on pieteetillä mietitty ja paikalleen asetettu. Tässä elokuva onnistuu nostamaan sarjan tuotantoarvon aivan uusiin korkeuksiin. Katsoja suorastaan syöstään tähän Downton Abbeyn historialliseen maailmaan. Ehkä osansa näyttelee myös laajentunut medium, valkokangas. Ihan jo senkin näyn takia suosittelen elokuvateatterissa käymistä.

Ei enempää, ei vähempää kuin sitä täyteläistä, rikasta, pulppuavaa, jännittävää, sykähdyttävää, mielenkiintoista, hauskaa, surullista, tunteellista Downton Abbeyta, jota me olemme niin kaivanneet. Oli hienoa nähdä hahmot vielä kerran ja todeta, että sama taika on onnistuttu säilyttämään myös elokuvan puolella.


Elokuva sai sinänsä paljonkin lisäsyvyyttä, sillä hahmot olivat tulleet tutuiksi sarjan kuuden tuotantokauden ajan. Ja jos on vielä tällainen Downton Abbey fanittaja kuin itse olen, niin on saattanut nähdä tuotantokaudet useampaan kertaan. Hahmot ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden pariin palata viettämään aikaa kerrasta toiseen.

Sarjasta kirjoittamani arvostelu on noussut yhdeksi blogin suosituimmista teksteistä, joten en liene yksin rakkauteni kanssa Downton Abbeya kohtaan. Jos tämä jää viimeiseksi kerraksi kun pääsemme palaamaan Downton Abbeyyn, niin en tule olemaan surullinen. Sillä tämä oli hienompi encore kuin olisin osannut toivoakaan. Mutta jos jatkoa on vielä joku päivä luvassa, minut löytää ensimmäisten joukossa istumasta eturivistä.








Kirje: Downton Abbeyn neljä vuodenaikaa




Kesä.

Kuulen kuinka kuu humisee liikkuessaan maapallon ohi. Ei haittaa, vaikka huoneeseeni ei ole vedetty sähköjä. Yötaivaan valot tarjoavat tarpeeksi, jotta näen eteeni. Oikeastaan suosin pimeyttä. Silloin on helpompi liikkua itseni ulkopuolelle. Nousta pois omasta mielestä. Antaa ajatusten vaeltaa toisiin taloihin, toisten ihmisten luo, toisiin todellisuuksiin, toisiin maailmoihin, toisiin aikoihin. Kun annan ajatusteni tehdä niin, voin hetken ajan kuvitella, miltä tuntuu olla rakastettu.

En ole rakastettu. Mutta kun yöllä nukun yksin huoneessani, kuvittelen allani levittäytyvää kartanoa. Vaikka ullakolla - palvelusväen huoneissa - on kuuma, en nukkuisi muualla mistään hinnasta. Kun nukun kartanon päällä, tiedän että minulla on oma paikkani. Se ei saata olla paljon. Eikä olekaan. Mutta ainakin tiedän paikkani. Tiedän, että minua tarvitaan. Ja jos oikein ummistan silmiäni, voin upottautua niin syvään pimeyteen, että voin melkein kuvitella että tältä rakkaus näyttää.

Voiko rakastaa, jos ei ole rakastettu?

Syksy.

En ole koskaan oikein ollut sinut muutoksen vuodenajan kanssa. En ole koskaan päässyt solmimaan liittoa muutoksen kanssa. Muutoksella ja minulla on kalavelkoja selvitettävänä. Emme ole tulleet toimeen. Tiedän, mistä puhun. Tiedän, mistä puhun, kun puhun toimeen tulemisesta. En ole siinäkään järin hyvä. Mutta muutosta olen jahdannut koko elämäni. Pääsemättä koskaan edes jäljille. Olisipa syksy pian ohi.

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Muutos on pysyvää. Aika viilettää ohi kuin nopeimmat höyryjunat. Mutta aika ei pidä itsestään mitään ääntä. Ei vihellä pilliin, kun on aika lähteä. Ei puksuta, ei kolise. Ei vapise edes tuulessa. Aika tulee ja menee, ottaa ja jättää. Aika vangitsee itseensä. Pakottaa seuraamaan omaa häntäänsä. Tekee pilkkaa. En muutu, vaikka muutun.

Voiko muutokseen tehdä asumuksensa.

Talvi.

Hengitän kirpeää pakkasilmaa. Pidän, miten se kihelmöi iholla. Valo laskeutuu kauniisti hankien päälle, kuin palloksi. Olen ollut Downtonissa kauan. Kun muistelen aikaani taaksepäin, minuun sattuu. Muistot eivät ole aina kivuttomia. Etenkään omani. Paljon on joutunut näkemään tuskaa. Ennen kuin olen pystynyt hyväksymään oman asemani, oman paikkani, oman tarkoitukseni.

Toki minäkin halusin kaikkea, mitä heillä oli. Minullakin oli haaveita, unelmia ja toiveita. Toivoa. Testasin toivoni kestävyyttä monen monta kertaa. Mutta jouduin huomaamaan kuinka hauraat sen seinämät ovat. Ne eivät kestä syntisen miehen painoa. Toivo on tarkoitettu hyväosaisille, palveltaville, ei palvelijoille. Toivo on etuoikeus, jota minulla ei ole varaa lunastaa. Tyydyn tekemään töitä niille ihmisille, joilla on varaa pitää sitä pikkusormensa päässä, niin huolettomasti, kuin se olisi yhdentekevin asia maailmassa. Ehkä vielä joku päivä heistä joku irroittaa siitä otteensa ja minä olen paikalla ottamassa siitä kiinni.

Olen hyväksynyt asemani, mutta toiveeni pilkahtavat silti jostain sieltä kaukaa sen muurin takaa, jonka olen niiden ympärille rakentanut vuosien saatossa.

Kevät.

Olen alkanut kiintyä heihin. Heihin, joiden vihaamiseen käytin niin paljon aikaa. Löydän välillä sydämeni oikein pienestä mytystä, jollaiseksi se on kääriytynyt huolesta. Huomaan pelkääväni heidän puolestaan. Huomaan huolehtivani heistä enemmän kuin itsestäni. Onko rakkaus voima, joka lopulta vangitsee meidät kaikki?

He katsovat minua nykyään silmiin. Pidän siitä.

Kevät sulattaa talven raskaan tunnelman pois. Katson kuinka luonto ympärilläni herää sikeiltä uniltaan. Siinä olen hyvä. Osaan tarkkailla. Pitää silmällä. Seurata etäältä. Joskus sekin on hyvä. Ja se on hyvä.


- Thomas




Kirje: Paluu Downton Abbeyyn




ehkä huomenna kaikki muuttuu, huokaisen, katsot minua suurilla silmilläsi, alakerrassa kuuluu olevan täysi tohina päällä, yläkerrassa kuumuus natisee nurkissa, tiivistyy kuin väkevä viina, tunnen tämän talon painon harteillani, muistan sen kerrokset ja kerrokset, täällä asuu muutkin kuin minä, ja sinä, täällä asuu muutkin kuin nykyiset asukkaat, täällä asuu monet ja monenmoiset historian hahmot, kuluneet vuosikaudet ja vuosikertaviinit, tapetti harottaa ullakon yhdessä huoneessa


kaikki muuttuu

löydänkö enää itseäni jos minut katkaistaan juuriltani, näenkö eteenpäin huoneessa jonka rajoja en tunne, unohdunko ilman velvollisuuksia, muutunko merkityksettömäksi jos epäonnistun

kuka minä olen

joskus kauan sitten kaikki annettiin minulle, sanottiin että tässä, tässä on vapautesi ja tässä velvollisuutesi, tiesin niiden paikat, sitten kuoli isä, äiti sanoi että elämä jatkuu ei kai tässä muutakaan englantilainen tee, menin naimisiin naisen kanssa jonka iho tuntui sormieni alla kuin persikankuorelta, hän toi sydämensykkeen takaisin Downtoniin, minä liityin komiteoihin ja astumiini saappaisiin vuorattiin nahkapäälliset, opin että ääneni kantaa kun puhun lujasti, katsoin kuinka ihmiset tottelivat, sitten näin omat silmäni vastasyntyneellä, rakastuin ja rakastuin ja rakastuin, jäin koska jäätävä oli mutta jäin koska halusin, en muistanut lähtemisen tarkoitusta, unohdin itseni ja omat rajani sillä niitä en tarvinnut niin kauan kuin pysyin paikallani, talossa oli elämää,

mutta sitten maailma meni ja muuttui ympäriltämme, ehkä muut eivät olleet saaneet samoja vapauksia, samoja velvollisuuksia, he eivät oppineet tuntemaan itseään, eivät rakastamaan, eivät kuulemaan omaa ääntään, eivät koskemaan ihoa joka on luotu sinun ihollesi

ja pelkään

pelkään että kaikki se on mennyttä josta rakensin kotini, rakensin eämäni, tein turvasataman itselleni ja ihmisille ympärilläni, minun velvollisuuteni oli suojella ja omistin sille kaiken, mutta silti kaikki otettiin pois minulta

ehkä elämää ei voi suunnitella

kohtaloaan ei voi päättää, hänen peliinsä ei voi puuttua, toistaiseksi se ollut meille suopea, tuli vävykokelas, mukanaan lisää rahaa, lisää tietotaitoa, ymmärrystä puuttua rakenteisiin, luoda uutta, kehittää edelleen, pitää pystyssä

mitä kaataen antoi, myös kaksin käsin kauhoi takaisin

otti pois, kuolleet ovat liian nuorena liian monet, löysimme synkistä vesistä kuitenkin omat vahvuutemme, saimme toisemme seisomaan omilla jaloillamme, muistimme että kun toinen huojuu, toinen voi tarttua toiseen myös kiinni, tukea, yhdessä olemme selvinneet vastatuulesta ja koinsyömistä rei'istä seinissä,

mitäköhän on luvassa kun itse maan haltija, kaiken kaitsija ja veronkerääjä, kuningas on päättänyt tulla katsomaan samaa näkymää pohjoiseen?

- Robert




Arvostelu: Tag

Yksin en olisi tätä pistänyt päälle miljoonassa vuodessa, mutta välillä demokratian hengessä muiden äänet jyrää, joten sormien välistä tiirailin pelokkaasti elokuvan ensimmäisiä minuutteja. Mutta sitten Jon Hamm paiskasi toimistotuolin lasiseinää päin, josta se kimmosikin takaisin häntä itseään päin ja minä nauraa tyrskähdin. Muutama muu hauskanen kohtaus leffassa oli, mutta ei enää päästy tuon railakkaan aloituksen sfääreihin. Summa summarum: ei niin paha, mitä pelkäsin, mutta aika tylppä tekele joka tapauksessa.