Arvostelu: Avengers: Infinity War

Avengers tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Maailman vaikutusvaltaisin elokuvabrändi tällä hetkellä. Marvelin koneisto on tuottanut elokuvia liukuhihnalta nyt reilun kymmenen vuotta ja Avengers: Infinity War on tämän ensimmäisen kauden jonkinnäköinen huipentuma. Siinä kaikki sarjan supersankarihahmot kerätään yhteen mittelöön universumin tuhoa havittelevaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan.

Tässä kävi nyt niin kuin olen pelännyt jo pidemmän aikaa. Nimittäin kun tungetaan miljoona ja yksi hahmoa yhteen parin tunnin pätkään, tulee touhusta merkityksetöntä. Yhteenkään hahmoon emme pääse syventymään sen paremmin - lukuun ottamatta Zoe Saldanan näyttelemää Gamorraa, joka on Thanosin tytär. Hän onkin elokuvan onnistuja ja jatkuva muistutus siitä, ettei ole saanut taidoilleen vastaavia rooleja ainakaan liikaa. Kaikki muut hahmot puhuvat samalla suulla, vailla persoonaa, tuntui jopa, että vailla omia yksilöllisiä supervoimiaan. Loppupeleissä kaikki päätyivät samalla lailla takomaan nyrkkejään vihollisten nyrkkejä vastaan. Se oli ihan sama ketä hahmoista me kulloinkin kohtauksessa seurasimme. Hahmon olisi voinut vaihtaa kehen tahansa toiseen hahmoon, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Myös koko elokuvan mittasuhteet olivat mielestäni ihan pielessä. Esimerkiksi hahmojen kykeneväisyyden suhteen. Yhdessä kohtauksessa yksi hahmo pystyy pyyhkimään puolet universumista sormia napsauttamalla ja toisessa hän käy nyrkkitappelua CIA-agentin kanssa....

Harmittelin elokuvan kliimaksissa sitä, että hyviksiä vastaan oli taas pistetty örkkien joukkoarmeija. Kuka on joskus hyväksynyt lain, joka sallii tämänkaltaisen hahmokuvauksen. Mitään tylsempää en tiedä, kuin hyvän ja pahan välinen mittelö, jossa pahikset ovat vain aivottomia örkkejä, jotka rynnivät päälle sen suuremmin asiaa ajattelematta. Haluan nimiä pöytään.

Mutta sitten tajusin myös, että eihän tämän hyvisten armeija siitä kauheasti eroa. Samalla lailla hekin vain rymistävät taistelutantereella menemään, niin että katsoja ei pysy edes perässä kuka saa surmansa ja kuka ei. Ja tällaista hahmokuvausta pidän lähtökohtaisesti ongelmallisena.

Arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Puhutaanko merkityksestä? Aikaisemmat Avengers-rymistelyt ja niiden teho on mielestäni perustunut siihen, että hahmoja on ollut monta yhdessä ja heillä on ollut uniikki asema ryhmädynamiikassa. Jokaisen luonne on noussut merkittävään osaan juonenkulun kanssa. Infinity Warin kanssa näin ei käy.

Eniten kuitenkin ärsyttää hahmojen kertakäytettävyys. Kun hahmoja on näin paljon - niitä voi surutta heittää myös romukoppaan, kun heitä ei jakseta enää pyörittää menossa mukana. Tämä olisi ihan fine, ja lukuisasti elokuvahistoriassa käytetty tehokeino. Hahmon kuolema on parhaimmillaan ihan parasta. Mutta kertakäytettävyydellä tarkoitan sitä, että todellista panostusta katsoja ei koskaan tule laittaneeksi tapahtumien päälle. Mielestäni tämä demonstroituu parhaiten tässäkin elokuvassa ihan sillä, että kun Loki (Tom Hiddleston) kuolee elokuvan alussa, ei Thor (Chris Hemsworth) itsekään jää sitä sen pahemmin suremaan. Hänen sanoin; Loki on kuollut ennenkin.


Niinpä. Ja kun koko Infinity War perustuu siihen premissiin, että puolet hahmoista muka pystyisivät edes poistumaan Marvelin elokuvallisesta universumista lopullisesti, oma reaktioni on haukotella isoäänisesti. Haistakaa ************

En pidä siitä, että katsojana minun tunteitani, reaktioitani ja mielialojani käytetään laskelmoidusti. Olen täysin varma, että käsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat entiseltä ammatiltaan matemaatikkoja. Nimittäin niin keinotekoisen systemaattinen on koko Avengers: Infinity Warin konsepti.


Sen lisäksi, että tämä elokuva ryöstää minulta minun aidot tunnekokemukseni, emotionaalisen panostukseni juonenkulkua sekä hahmoja kohtaan - se myös ryöstää minulta sen, mitä elokuvilta haen. Minä haluan uudenviehätystä, tutustua uusiin maailmoihin lapsen innostuksen lailla. Haluan hämmästellä mielikuvituksen laajuutta ja yllättyä positiivisesti. Tätä lähelle jo pääsin Black Pantherin kanssa. Mutta Avengers: Infinity War oli niin koluttua kauraa, että aina kun kohtauksessa lähti rymistelyt päälle tai lätkäistiin CGI-filtteri indikoimaan uutta ja "ihmeellistä" universumia, oma reaktioni oli vain tuhista teatterin penkissäni. Tässä sitä taas mennään. Samat temput uudestaan ja sama lopputulos. Mikä ei edes ole mikään lopputulos, kun se vielä jatkuu taas seuraavat kymmenen vuotta ja seuraavat kymmenen vuotta.

Halpaa elokuvantekemistä. Jos minulta ryöstetään hahmot, joihin samaistua. Käsikirjoitus, jonka mukana voisin kulkea. Emotionaalinen panostus juonenkulkuun. Sekä maailman mielikuvituksellisuus. Ei minulle jää hirveästi jäljelle, mistä antaa pisteitä. Tuotantoarvo oli korkea. Mutta sen sain paremmin selville siitä ihmisten määrässä CGI-efektiarmeijassa, joiden kaikkien nimet jouduin lukemaan lopputekstien aikana, kun odottelin pakollista post-creditkohtausta.





...=)





Arvostelu: Black Panther

Black Panther on mielenkiintoinen elokuva, jonka pystyy asettamaan niin relativistisen keskustelun viitekehyksen keskiöön, kuin metakognitiiviseen vertailuun katsojan possessiivisesta suhteesta elokuvan subliminaaliseen vastalauseeseen elokuvakentän status quosta. Tämä arvostelu pyrkii erottelemaan ne elokuvan osa-alueet, jotka on tietoisesti valittu ja ne osa-alueet, jotka ei ole.

T'Challa (Chadwick Boseman) on kuvitteellisen Afrikan vauraan sisämaavaltion, Wakandan, kuningas ja suojelija. Hänen maansa ajautuu sortoon, kun kauan kadoksissa ollut sukulainen N'Jadaka (Michael B. Jordan) vaatii kruunua itselleen, aikomuksenaan rikkoa maan isolationistinen perinne ja puskea kolonialistista agendaansa maailmaan vaikutusvaltaisten soturien (mm. Danai Gurira, Daniel Kaluuya, Florence Kasumba) avulla.

Ymmärtääkseen jotain elokuvan uniikista asemasta sekä osana Marvelin elokuvallista universumia kuten Yhdysvaltain elokuvatuotantoa 2010-luvulla, on hyvä tarkastella sen ympärillä käytyä keskustelua. Alan Jenkins (2018) kuvailee Ryan Cooglerin ohjausta merkittäväksi sen takia, että sen kuvaus tummaihoisista elokuvahahmoista on erilainen, kuin hallitseva narratiivi.

Jamil Smith (2018) sanoo, että niiden ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on vaikea löytää elokuvista samaistumiskohteita. Hän sanoo, että ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on tärkeä saada edustusta elokuvista ei pelkästään sen takia, että he kokisivat tulleensa nähdyiksi ja ymmärretyiksi, vaan myös siksi, että muut ymmärtäisivät ja näkisivät heidät. Tämän vuoksi Black Panther on merkittävä. Hän jatkaa myös siteeraten Black Pantherin rahallista menestystä, sen toimiessa osoituksena siitä, että myös elokuvat, joissa on mustien ihmisten narratiivi, voivat menestyä. Hänen mukaansa Black Panther haastaa institutionaalista ennakkoluuloa, Black Pantherin hahmot murtavat sortoa ja Black Pantherin narratiivi sisältää prismaattisia näkökantoja mustaan elämään ja perinteisiin.

Tre Johnson (2018) väittää, että Black Panther on muutakin kuin vain supersankarin matka. Se on myös mustan kulttuurin matka. Afrikka on perinteisesti ollut sivistymätön marginaalipelaaja Amerikkalaisen median kentällä, usein takapajuisesti, villisti ja kaoottisesti kuvattu. Tämän takia Black Pantherin kuvaus tuntuu niin raikastavalta. Wakanda edustaa mustan kansan kollektiivista aitoutta sekä kauneutta ja on julistus mustasta voimaantumisesta.

Useampi (mm. Trasher, M 2018) kuvaa Black Pantherin keskeiseksi teokseksi afrofuturismista. Jotain, mikä tuntuu olevan hyvin spesifi termi kuvaamaan vastareaktiota perinteisesti hallinneelle narratiiville mustista bulkkihahmoista ja stereotypioista kärsineelle Hollywoodille. Afrofuturismille on tyypillistä tulevaisuuden utooppinen maailma, jossa teknologia on mahdollistanut erityisesti mustien ihmisten kukoistuksen.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Myös vastakkaisia mielipiteitä on kuultu. Jonas Slaats (2018) kuvaa Black Pantheria nationalistiseksi, xenofobiseksi, kolonialistiseksi ja rasistiseksi elokuvaksi. Hän mukaansa Black Panther ei niinkään haasta vallitsevaa normistoa mustasta kulttuurista vaan vahvistaa ennakkoluuloja ja stereotypioita. Hän kutsuu elokuvan juoniarkkia neokolonialistiseksi sekä neoliberaaliksi.

Christopher Lebronin (2018) argumentti on, että Black Panther on riippuvainen shokeeraavasta afrikkalais-amerikkalaisen miehen devalvoinnnista. Hänen mukaansa koko Black Pantherin juoniskenaario perustuu amerikkalaisen mustan miehen vilifoimiseen, ylistääkseen afrikkalaista mustaa miestä.

Alease A. Brown (2018) haastaa koko ajatuksen siitä, että Afrikka kuvataan ylipäänsä villinä, eksoottisena ja mysteerisenä - täynnä tribalismia ja takapajuisuutta. Tämä hänen mukaansa vahvistaa niitä lähtöolettamuksia, mitkä ovat syntyneet kolonialismian ja valkoisen pelastajan kompleksin myötä. Erityisen ongelmallisena hän pitää afrikkalaisen miehen ja gorillan rinnastamista elokuvassa.

Kun puhuin niistä elokuvan osa-alueista, jotka katsoin tarkoituksellisiksi, ajattelin juuri elokuvan afrikkalaista tematiikkaa. Uskon, että se on ollut elokuvantekijöiden hyvin määrätietoinen päätös ottaa uudelleen haltuun afrikkalaisuuden käsite ja nostaa sitä korkeammalle jalustalle, missä sitä on aiemmin pidetty.

Voin myös nähdä, että elokuvan ideologinen kädenvääntö isolationismin, protektionismin ja globalismin ja westernisaation välillä on ollut tarkoituksellinen. Tämä on suora viittaus mustan kulttuurin ja kulttuurin ylipäänsä, ympärillä käytävään keskusteluun hegemoniasta ja homogeenisyydestä. Monta kertaa kulttuurien sekoittumista, urbanisaatiota - myös mustien oikeuksia, on vastustettu niillä samoilla argumenteilla, joita Wakandalaiset - elokuvan hyvikset - käyttävät itsensä puolustamiseen Black Pantherissa. Uskon, että tämä on hyvin tarkoitettu sivallus tai vasta-argumentti juuri näille argumentoijille. Täten elokuva yltää hyvin mielenkiintoisen metakognitiiviseen syvällisyyteen, jossa se ei suoraan puske omaa propagandaansa valkoisen tai mustan katsojan tajunnanvirtaan, mutta tekee sen alitajuntaisesti.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)


Tätä mielestäni vahvistaa entisestään jokaisen pakonomainen tarve omistaa Black Pantherin ympärillä käytävä keskustelu. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö mediassa ja yhteiskunnassa käytävässä kulttuurisessa diskurssissa ylipäänsä. Jokainen tekee omat johtopäätöksensä ja julistaa niitä toisille kuin totuutena.

Kun puhun niistä elokuvan osa-alueista, joiden en usko olevan tarkoitettuja tai tietoisia, puhun kulttuurirelativismista. Jos elokuvantekijät ovat tietoisesti tehneet Black Pantherista keskustelun jäänmurtajan, siinä suhteessa, että he ovat tahallaan tehneet elokuvan suhteesta mustaan kulttuuriin niin kaksijakoisen ja sitä kautta haastaneet jopa yhteiskunnallisesti merkittävällä tasolla populaation kahtiajakautumisen trendiä, niin en voi kuin olla nostamatta hattuani. Mutta en usko, että kukaan on pystynyt täysin ennakoimaan Black Pantherin vastaansaamaa reaktiota.

Tällä reaktiolla viittaan keskustelun hajatumiseen. Toiset näkevät Black Pantherin hyvinkin rasistisena elokuvana, toiset uraauurtavana inklusiivisuuden sanansaattajana. Keskustelu on siis ottanut hyvin relativisitsen mittasuhteet, mutta ilman, että kukaan tuntuu huomanneen. Jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Mikä on myös sama piirre, mikä heijastuu käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Erimielisyyksiä syntyy nopeampaan tahtiin, kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti tunnumme lipuvan pois relativismin arvoista. Ja tästä Black Panther mielestäni muodostaa syvimmän tasonsa, vaikkakin varsin tahattomasti.

Samaisesta syystä, en aio muodostaa omaa mielipidettäni elokuvasta. Miksi minun pitäisi? Objektiivisesti tarkasteltuna, jokaisella keskustelijalla on varmasti validi argumentti. Mikä niistä on oikea? Ei välttämättä mikään, tai niistä jokainen. Mutta ennakkoluulot, rasismi, muukalaisviha ja huonot arvot syntyvät vain korvien sulkemisesta ja keskustelun kieltämisestä. Siksi tämä teksti on keskustelun ylistys. Ei minkään absoluuttisen totuuden julistaminen, vaan taiteen synnyttämän keskustelun arvostaminen. Sekä kannanotto koulutuksen, älyllisyyden ja sivistyneisyyden puolesta. Mitään en inhoa kuin ala-arvoista keskustelua ala-arvoisuudesta. Jos jotain kritisoi, paras tehdä se sivistyneesti. Kukaan ei voita tilanteessa, jossa keskustelun itsensä taso laskee.



Lähteet:

Brown, A.A. 13.03.2018. Black people beware: don’t let Black Panther joy mask Hollywood’s racism. The Conversation. Viitattu 21.07.2018.
https://theconversation.com/black-people-beware-dont-let-black-panther-joy-mask-hollywoods-racism-93095.

Jenkins, A. 23.02.2018. The Global Significance of 'Black Panther' . The Hollywood Reporter. Viitattu 21.07.2018.
https://www.hollywoodreporter.com/heat-vision/black-panther-global-significance-1087878.

Johnson, T. 23.02.2018. Black Panther is a gorgeous, groundbreaking celebration of black culture. Vox. Viitattu 21.07.2018.
https://www.vox.com/culture/2018/2/23/17028826/black-panther-wakanda-culture-marvel.

Lebron, C. 2018. ‘Black Panther’ Is Not the Movie We Deserve. Boston Review. Viitattu 21.07.2018.
http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther.

Slaats, J. 23.05.2018. 15 reasons why Black Panther is a nationalist, xenophobic, colonial and racist movie. Kifkif. Viitattu 21.07.2018.
https://kifkif.be/cnt/artikel/15-reasons-why-black-panther-nationalist-xenophobic-colonial-and-racist-movie-6036.

Smith, J. 2018. The Revolutionary Power Of Black Panther. Time. Viitattu 21.07.2018.
 http://time.com/black-panther/.

Trasher, S. 20.02.2018. There Is Much to Celebrate–and Much to Question–About Marvel's Black Panther. Esquire. Viitattu 21.07.2018.
https://www.esquire.com/entertainment/movies/a18241993/black-panther-review-politics-killmonger/.






Movie Monday #104 - Sinä vihaat, muut ei

"Oletko kohdannut jonkin elokuvan, näyttelijän, ohjaajan tai minkä tahansa lähinnä elokuviin liittyvän asian tai henkilön, jota et voi sietää. Ja mikä tekee kaiken vielä pahemmaksi on, että tunnut olevan vihasi kanssa yksin."

Movie Monday -vastailuun syntyi jotenkin naturalistisesti tauko. Ehkä minua alkoi vaan tympimään omiin - siis itse esittämiini - kysymyksiin vastailu. Hiljaa, mutta varmasti näitä vastauksia täältä kuitenkin tulossa. Movie Mondayn sataanneljänteen haasteeseen vastaaminen on vienyt nyt tämän aika lailla vuoden, joten menisiköhän sataanviidenteen enää puoli vuotta?

Viha on vähän vahva sana, mutta sanotaanko näin, että toivoisin, että näiden henkilöiden / leffojen sijaan, olisi ollut muita henkilöitä / leffoja heidän paikallaan...

Vastaukseni:

Näyttelijöistä:
  • Bruce Dern
  • Michelle Williams
  • Carey Mulligan

Elokuvista:

  • Mad Max: Fury Road
  • Blade Runner 2049
  • Boyhood
  • La La Land


Ohjaajista:
  • Leone
  • Zemeckis
  • Payne
...=)

Fleabag, 1. tuotantokausi

Katsoin The Hollywood Reporterin vuotuista Emmy-pyöreäpöytä-keskustelusarjaa, jossa Tracee Ellis Ross suositteli Fleabagia sarjana, jota itse palvoo polvillaan. Ja se oli ilmeisesti tarpeeksi suuri suositus minulle, sillä seuraavaksi löysin itseni katsomasta Fleabagia. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että sarjan henki, sielu ja sydän Phoebe Waller Bridge ponnahti sarjan jälkeen tähdittämään Star Warsia. Ajattelin, että kyllä tällaisen Tuhkimo-tarinan taustalla täytyy olla lahjakkuutta.

Tämä on siis brittiläinen sarja, jossa Phoebe Waller-Bridge omistaa marsu-aiheisen kahvilan ja deittailee sekä etsii itseään.

Ensimmäisen kauden toinen jakso on ehkä hauskin tv-jakso, jonka olen nähnyt koko vuonna. Nauroin oikein ääneen ja välillä piti keskeyttää katsominen kokonaan ja oikein nauttia juuri tapahtuneesta kohtauksesta. Mikä on outoa sillä kauden ensimmäinen jakso oli aika pliisu ja kakkosjaksoa seuraavat jaksot lässähtävät täysin.

Tuotantokaudessa on kahdeksan jaksoa, joten ei vahinko niin suuri ollut. Jos olisin katsonut 23 jaksoa yhden hyvän jakson takia, niin siinä olisi saattanut mennä hermo.

Phoebe Waller-Bridgen koin oikein lahjakkaaksi. Hänellä on hyvä koominen ajoitus, muutenkin kun kauden toisessa jaksossa. Välillä hän tuntui sortuvan liiaksi omiin maneereihinsa, mutta käytännössä katsoen piti päänsä veden pinnalla.

Teknisessä mielessä sarjassa ei ole mitään ihmeellistä. Tuotantoarvo ei ole korkea. Tätä ei ole hyvin kuvattu, puvustettu, sävelletty, ohjattu, käsikirjoitettu, lavastettu tai valaistu. Kuvaa katsoessa tulee vain mieleen brittiläisyys. Tällaisia brittiteoksia on nähty ennenkin ja mielestäni ne kaikki edustavat samaa, kamalaa laatua, jota kärsiessä joutuu kaipaamaan Hollywoodin kiillotettua ja puhdistettua kiiltokuvaa. Siellä ainakin osataan laittaa puitteet kohdalleen.

Toisen tuotantokauden pariin en ole palaamassa.

Emmy-ehdokkuudet 2018

No jotain Oikeaa Uutista tähänkin kesään ja vaiheeseen vuotta. Oscar-kautta odotellessa, uutiset tuntuvat olevan vain TrumPutinia tai jalkapalloa, mutta ehei, kuulkaas; Emmy-ehdokkuudet tuovat jotain valoa risukasaan.

Ensimmäistä kertaa ilmeisesti kahdeksaantoista vuoteen HBO ei ole se kanava, jolla on eniten ehdokkuuksia. Siis ihan käsittämätön putki heillä kyllä ollut, mutta ei kyllä ihmekään ajatellen sitä laatua, johon he panostavat. Netflixin - joka nyt siis otti tämän kunnian kruunun - strategia tuntuu olevan pikemminkin määrä kuin laatu. Pommittaa niin montaa sarjaa katsojien päälle, että osan on pakostakin saada ehdokkuuksia.

Käyn ehdokkaat läpi ja mainitsen vielä oman suosikkini / veikkaukseni kustakin kategoriasta. Tietojen ja kuvien lähde: THR.


Lead Actor in a Limited Series or a Television Movie



Antonio Banderas, Genius: Picasso
Darren Criss, The Assassination of Gianni Versace: American Crime Story
Benedict Cumberbatch, Patrick Melrose
Jeff Daniels, The Looming Tower
John Legend, Jesus Christ Superstar
Jesse Plemons, Black Mirror: USS Callister

Ajatuksia: Tämä Genius-sarja taitaa olla sama, josta Geoffrey Rush nappasi ehdokkuuksia ensimmäisen kauden Einstein-kuvauksestaan? Hienoa, että Darren Criss on napannut valokeilan taas itselleen. Jos jotain hyvää tuli Gleesta, niin hän. Ennakkosuosikiksi povataan juurikin Crissia tai mahdollisesti Cumberbatchin Patrick Melrose-vetoa. Danielsista olen aina tykännyt. Siinä on veteraani, joka pitää jalat maassa ja remmit työssä. John Legendinkin soisin voittavan - hänhän on keräillytkin ahkerasti jo Oscareita ja Grammyja, olisi aika hauskaa, jos nappaisi Emmynkin. Tämä Jesus Christ Superstar on siis live-musikaali, joka esitettiin NBC-kanavalla. Kanava on tuottanut livemusikaalit myös mm. Greasesta ja jostain muistakin, mitä nyt en muista....

Voittaja: Darren Criss


Lead Actress in a Limited Series or a Television Movie


Jessica Biel, The Sinner
Laura Dern, The Tale
Michelle Dockery, Godless
Edie Falco, Law & Order True Crime: The Menendez Murders
Regina King, Seven Seconds
Sarah Paulson, American Horror Story: Cult

Ajatuksia: Mukava nähdä Jessica Biel sakissa. Laura Dernilla on jotkut huippuvuodet menossa HBOlla työskennellessä. Ensin Big Little Lies ja nyt The Tale. Heti kun BLL:n kakkoskausi tulee HBO:hon, niin minäkin voin taas maksaa itselleni kuukauden ja siinä samassa katsaista tuon The Talen, jota on siis kehuttu maasta taivaisiin. Edie Falco on vanha Emmy-sampo ja nappailee näköjään vieläkin ehdokkuuksia jostain epämääräisistä Kova laki-spin offeista. Regina Kingin vetovoimaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Tai olen, mutta ei kuulu omiin suosikkeihini. Sarah Paulson nyt saa Emmy-ehdokkuuden varmaan vain hengittämällä samaa ilmaa Ryan Murphyn (sarjan luojan) kanssa. Mukavaa myös, että ei jäänyt Michelle Dockeryn ura vain Downton Abbeyn Mary-hahmon esittämiseksi.

Voittaja: Laura Dern


Lead Actor in a Comedy Series


Anthony Anderson, Black-ish
Ted Danson, The Good Place
Larry David, Curb Your Enthusiasm
Donald Glover, Atlanta
Bill Hader, Barry
William H. Macy, Shameless

Ajatuksia: Yritin katsoa Black-ishia, kun ajattelin, että siitä olisi jonkinnäköinen korvike siihen hetkeeseen, kun Modernit perheet, Will & Gracet ja Rillit Huurussa on katsonut jo miljoonaan kertaan, mutta äsh, kesken jäi ensimmäiseen jaksoon. Hetkinen muuten... Missä on Rillit huurussa? Ei näy ehdokkuuksissa missään? Onpa sääli, että vaikka yleisö jaksaa katsoa sarjaa vielä yhdennellätoista kaudella, kriitikot tuntuvat jo väsähtäneen. The Good Placen puolestaan katsoin ja siinäpä nerokas sarja. Voin ihan oikeasti suositella katsomaan sen, ei tarvitse edes pitää sitcomeista (niinkuin tämä hullu täällä), sillä sarja on oikeasti todella älykäs. Glover muistaakseni voitti viime vuonna, mahtavatkohan antaa uudestaan? Tosin hän sai paljon palvontaa This Is America-videollaan ja Emmyt ovat tunnetusti poliittisia (mm. palkitsevat SNL-poliittista satiiria vuodesta toiseen).

Voittaja: Ted Danson


Lead Actress in a Comedy Series

Pamela Adlon, Better Things
Rachel Brosnahan, The Marvelous Mrs. Maisel
Allison Janney, Mom
Issa Rae, Insecure
Tracee Ellis Ross, Black-ish
Lily Tomlin, Grace and Frankie

Ajatuksia: AUTS! Ne jätti Jane Fondan pois ehdokkuuksista! Saman tekivät Grace & Frankien ykköskaudella, mutta tässä välissä ne ehtivät jo laittaa hänetkin ehdolle, mutta nyt tiputtivat taas pois. Onhan Tomlinilla klassisemmassa mielessä isompi komeedinen rooli, mutta Fonda vetää ihan tajuttoman hyvin verraten siihen, kuinka vaniljainen hänen roolinsa on paperilla. Ei siinä siis, mielestäni Tomlin on komeedinen nero ja täysin vaikka voiton arvoinen, mutta sarjan nimi on Grace JA Frankie ja mielestäni parasta, mitä televisioviihteellä on tarjota. Riittäisi sitä arvostusta laajemminkin kuin vain Tomlinille.

Voittaja: Rachel Brosnahan


Lead Actor in a Drama Series

Jason Bateman, Ozark
Sterling K. Brown, This Is Us
Ed Harris, Westworld
Matthew Rhys, The Americans
Milo Ventimiglia, This Is Us
Jeffrey Wright, Westworld

Ajatuksia: Onpa outoa, että Batemanin laittivat ehdolle, mutta Linneyn jättivät pois naispääosan ehdokkuuksista... Pitäisi oikeasti katsoa tuo Ozark ihan vain siksi, että näkisi Batemanin jossain dramaattisessa roolissa. Hän kun on niin profiloitunut komediapersoonaansa minun pääni sisällä. Kiva, että Ventimiglia sai ehdokkuuden. Saattaisiko jopa voittaa, kun Sterling K. Brown voitti viime vuonna? Westworldin pauloissa olin ykköskaudella, mutta katsottuani kakkoskauden ensimmäisen jakson tajusin heti, että ei perhana - aikovat mennä tälle linjalle, että eivät selitä mitään, mikä ykköskaudella jäi auki, vaan käytetäänkin kaikki aika jossain utupilvessä maleksimiseen, kuin hämätäkseen katsojaa, että eihän me mitään vastauksia olla teille velassa. Anteeksi vain, mutta kyllä kakkoskauden pitää jatkua siitä, mihin ykköskausi loppui ja jotenkin muutenkin kuin jatkaen sitä epämääräistä linjaa, minkä juuri ykköskauden finaalissa huojentuvasti totesi loppuvan. Ja voinen veikata, että tällainen meno tulee vain jatkumaan. Käsikirjoittajat kirjoittavat itsensä pussiin ja kirjoittavat itsensä uudelleen pussiin, jotta katsoja ei muistaisi ensimmäistä pussia. Kesken jäi.

Voittaja: Milo Ventimiglia


Lead Actress in a Drama Series

Claire Foy, The Crown
Tatiana Maslany, Orphan Black
Elisabeth Moss, The Handmaid's Tale
Sandra Oh, Killing Eve
Keri Russell, The Americans
Evan Rachel Wood, Westworld

Ajatuksia: Saanen muistuttaa, että vaikka Foy nappasikin ykköskauden kuningattaren tulkinnastaan palkinnon jos toisenkin (Golden Globe yms.), Emmy häneltä tosiaan jäi saamatta, kun skientologiharppu-Moss kaarsi paikalleen tekopyhällä Handmaid's Talellaan. Katkera? Minäkö? Älkääs nyt. Hienoa on, että Sandra Oh sai ehdokkuuden. En malta odottaa, että pääsen näkemään Killing Even. Hetkinen... pyöriikö Orphan Black vieläkin? Luulin, että se loppui jo vuosikaudet sitten...

Voittaja: Claire Foy tai Sandra Oh


Supporting Actor in a Drama Series

Nikolaj Coster-Waldau, Game of Thrones
Peter Dinklage, Game of Thrones
Joseph Fiennes, The Handmaid's Tale
David Harbour, Stranger Things
Mandy Patinkin, Homeland
Matt Smith, The Crown

Ajatuksia: Game of Throneskin on täynnä lahjakkaita näyttelijöitä, miksi se on joka vuosi samat Coster-Waldaut ja Dinklaget vain ehdolla? Emmy-akatemia on joskus ihan perhanan kämäisen jähmeä. Joseph Fiennes on mielestäni yksi aliarvostetuimpia näyttelijöitä ja olen harmitellut hänen uransa näkymättömyyttä, mutta hienoa, että häntä palkitaan.

Voittaja: Matt Smith


Supporting Actress in a Drama Series

Alexis Bledel, The Handmaid's Tale
Millie Bobby Brown, Stranger Things
Ann Dowd, The Handmaid's Tale
Lena Headey, Game of Thrones
Vanessa Kirby, The Crown
Thandie Newton, Westworld
Yvonne Strahovski, The Handmaid's Tale

Ajatuksia: No tässäpä yksi mielenkiintoisimpia kategorioita. Viime vuonna Alexis Bledel nappasi Emmyn, mutta toisesta kategoriasta (Guest Actress in a Drama Series), kun taas jumalainen Ann Dowd nappasi pystin tästä kategoriasta. Jos kisa käydää heidän välillään niin on jännä nähdä kumpi voittaa kädenväännön, nyt kun he ovatkin toisiaan vastassa. Lena Headey on tainnut olla ehdolla GoTin jokaisesta kaudesta, voittamatta kertaakaan. Hei haloo! Olisiko jo aika? Mutta pidän kyllä enemmän vielä Newtonista ja Kirbysta.

Voittaja: Thandie Newton tai Vanessa Kirby


Supporting Actor in a Comedy Series

Louie Anderson, Baskets
Alec Baldwin, Saturday Night Live
Tituss Burgess, Unbreakable Kimmy Schmidt
Brian Tyree Henry, Atlanta
Tony Shalhoub, The Marvelous Mrs. Maisel
Kenan Thompson, Saturday Night Live
Henry Winkler, Barry

Ajatuksia: Hohoo, ei yhden yhtäkään.

Voittaja: Tony Shalhoub, hän taisi voittaa tänä vuonna Tonynkin, mikäli muistan oikein... Se olisi kiva duo hänelle.


Supporting Actress in a Comedy Series

Zazie Beetz, Atlanta
Alex Borstein, The Marvelous Mrs. Maisel
Aidy Bryant, Saturday Night Live
Betty Gilpin, GLOW
Leslie Jones, Saturday Night Live
Kate McKinnon, Saturday Night Live
Laurie Metcalf, Roseanne
Megan Mullally, Will & Grace

Ajatuksia: No tämänpä kategorian luona on tungosta! Sekä McKinnon, että Mullally, että jumalani Metcalf ovat voittaneet sarjoistaan jo Emmyn, jopa useampia. Borstein nappaili muita pystejä alkuvuodesta (muistaakseni, voin puhua läpi pääni). SNL kyllä nauttii nyt takertuessaan Trumpiin kuin takiainen, erityistä suosiota Emmy-äänestäjien keskuudessa. Mutta itse kannatan Metcalfea - jumalaani - hänhän voitti tänä vuonna jo (toisen) Tony-palkintonsa ja oli Oscar-ehdokkaanakin. Kuinka mahtavaa olisi jos 60+naisnäyttelijä saisi niin suurta kunniaa, että nappaisi vielä Emmynkin kainaloonsa? Roseanne on saanut vähän hiillostusta rasismista, joten se kohu saattaa viedä nämä mahdollisuudet mukanaan...

Voittaja: Laurie Metcalf ja oma sweetspot myös Megan Mullallylle.


Supporting Actor in a Limited Series or a Television Movie

Jeff Daniels, Godless
Brandon Victor Dixon, Jesus Christ Superstar
John Leguizamo, Waco
Ricky Martin, The Assassination of Gianni Versace: American Crime Story
Edgar Ramirez, The Assassination of Gianni Versace: American Crime Story
Michael Stuhlbarg, The Looming Tower
Finn Wittrock, The Assassination of Gianni Versace: American Crime Story

Ajatuksia: Vanhat silmänne näkevät oikein. Kyllä, Ricky Martin on Emmy-ehdokkaana. Ja puhumme juurikin nyt takavuosien latinotähdestä. Outo maailma, eikö? Jeff Daniels vetää tänä vuonna ihan kaksoisehdokkuuksia. Sääli, jos häviäisi molemmat kategoriat, eikö?

Voittaja: Edgar Ramirez


Supporting Actress in a Limited Series or a Television Movie

Sara Bareilles, Jesus Christ Superstar
Penelope Cruz, The Assassination of Gianni Versace: American Crime Story
Judith Light, The Assassination of Gianni Versace: American Crime Story
Adina Porter, American Horror Story: Cult
Merritt Wever, Godless
Letitia Wright, Black Museum (Black Mirror)

Ajatuksia: Mmmm, vähän tyhjänlaiselta taas tuntuu pääkoppa tämän kategorian kohdalla. Minä tiedän oman suosikkini...

Voittaja: Merritt Wever

Loput kategoriat voitte lukea täältä: https://www.hollywoodreporter.com/lists/2018-emmy-nominations-live-updating-1110785/item/supporting-actress-a-limited-series-a-television-movie-emmy-nominations-2018-1110815

Tai selvittää itse.

...=)

Arvostelu: Tyttö nimeltä Varpu

Tuulessa liplattava kaisla. Lauluääni, joka murtuu. Lumihiutaleet. Nuori rakkaus. Linnunpoikanen. Asiat, jotka ovat herkkiä. Ettekö välillä haluaisikin ottaa rikki menneen asian ja paikata sen? Haluaisitte vahvistaa hentoa olentoa vahvemmaksi? Rakennattekin muureja itsenne ja läheistenne ympärille, kuin pelkäisitte jonkin aivan yhtä hennon ja heikon kaatavan koko pumpulista kasatun todellisuutenne kumoon? Tyttö nimeltä Varpu on ohjaaja-käsikirjoittaja Selma Vilhusen vastalause kovuuden tyrannialle.

Varpu (roolistaan Jussi-palkittu Linnea Skog) on 11-vuotias itähelsinkiläinen ratsastusta harrastava tyttö, joka asuu äitinsä Sirun (Jussi-ehdokas Paula Vesala) kanssa yksin. Perheen isä (Jussi-ehdokas Lauri Maijala) asuu Oulussa ja eräänä yönä Varpu karkaa kotoa lähteäkseen tapaamaan isäänsä ensimmäistä kertaa.

Katsoin elokuvan jälkeen haastattelun, jossa Paula Vesala ja Selma Vilhunen puhuivat elokuvan teemoista. He referoivat sellaisia aiheita, kuin äitiys ja yksinhuoltajuus ja aikuisuus. Minulle elokuva ei ollut mitään näistä. Toki, elokuva kertoo näistä aiheista, mutta haluan ilmaista tämän täsmällisemmin. Itse katsoin elokuvan, koska oloni oli uupunut ja loppuunkulunut kaikkien paineiden alla. Tyttö nimeltä Varpu kertoo äidistä ja tyttärestä, joilla ei ole paljon rahaa. He eivät elä välttämättä - ainakaan näennäisesti - täydellistä elämää. He ovat inhimillisiä, virheellisiä ja ihanan aitoja.

Ja ihastuksissani voin sanoa, että näinkin höyhenenkevyt elokuva on valmis ottamaan koko sinun painolastisi ja kantamaan sitä puolitoistatuntia harteillaan. Vastapalveluksena sinun täytyy ottaa vastaan elokuvan viesti herkkyyden ja kovuuden diabolisesta suhteesta. Parhaiten tämä hahmottuu Paula Vesalan roolityön kautta.


Jo elokuvan alussa hänen yksinhuoltajaäidillään on kohtaus, jossa hän keskellä yötä kyhjöttää nuoren tyttärensä sängyn laidalla ja nyyhkyttää omaa oloaan. Tyttö herää ja äiti toivoo pääsevänsä tyttären viereen nukkumaan yöksi. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä katsojan lähtöolettamus äiti-tytär-suhteesta olisi, että tytär kömpisi yöllä äidin sänkyyn nukkumaan. Kohtaus on voimakas, sillä tässä nimenomaan näemme kuinka äiditkin voivat olla herkkiä, inhimillisiä, virheellisiä. He eivät ole aina täynnä voimaa ja pysty pitämään itsestään koko ajan huolta.

Kohtauksen painoarvo vain kasvaa, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Kun nuori tyttö, jonka tässä vaiheessa katsoja on jo todennut erittäin määrätietoiseksi ja päättäväiseksi voimaksi maailmassa, saa itsensä ongelmiin, elokuvan äitihahmo osoittaakin syvältä kumpuavaa vahvuutta rientäessään kerta toisensa jälkeen ehdoitta ja antaumuksella tyttären apuun. Mutta hän ei tee tätä välttämättä siksi, että olisi vahva, tai kova, tai voimakas. Hän tekee sen, koska on herkkä.

Vilhusen ohjauksellinen silmä on anteeksipyytelemättömän tarkka. Hän rajaa elokuvansa - maailmansa - todella viisaasti, jättäen kaiken ylimääräisen pois. Kun kuvaus siirtyy itä-Helsingistä Ouluun, löydämme Varpun kolkuttelemasta isänsä työpaikan ovelta. Ennen kuin Varpu astuu rakennukseen sisään, Vilhunen antaa katsojalle kokonaiskuvan suuresta, kliinisestä korporaatiorakennuksesta ja vielä keskittää huomion kerrostalon katolla olevaan yrityksen nimeen. Tämä on yksi ainoita kertoja elokuvassa, kun saamme tällaista kokonaiskuvaa hahmojen maailmasta. Kohtauksessa se toimii, sillä katsoja ei heti yhdistä, minkä rakennuksen ovella nuori tyttö sitä hortoileekaan omin nokkinensa menemään. Lisäksi se kuvastaa nuoren tytön ja vaikutusvaltaisen - mutta etäisen - isän voimasuhdetta. Taas Vilhunen asettaa altavastaajan suoraan järkkymättömän, voimakkaan ja tylyn kovuuden eteen. Näinkin yksinkertainen kameranliike on hieno, mutta ei pelkästään sitä, vaan myös tarpeellinen.


Samaa puhdaslinjaisuutta edustaa myös muut elokuvan osa-alueet. Käsikirjoitus on käsinkosketeltavan riisuttu. Hahmojen jokaiset vuorosanat kuulostavat tarpeellisilta ja sitä kautta merkityksellisiltä. Musiikkimaailma - Paula Vesalalta ja Jori Sjöroosilta - on askeettisen hypnoottista. Elokuva on väriltään harmaa - kuinka muuten? Ja osa-alueet toimivat hienosti yhteen. Ne luovat keskitetyn, mutta herkän tunnelman. On kuin elokuvan voisi ottaa kämmenelleen ja silittää.

Sen vain haluan sanoa, että suurimman vahvuutensa yksilö löytää sisimmästään. Herkkyys ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Se, että uskaltaa olla oma itsensä ja kohdata maailman silmästä silmään ei ole häviämistä. Ja sen tämä elokuva välittää katsojalle.



 ...=)