31 maaliskuuta 2018

Arvostelu: You Can Count on Me

"Write what you know" on lause, jonka mukaan Kenneth Lonerganin täytyy elää. Hän murskasi tiensä Hollywoodin arvostetuimpien taitelijoiden tähtitaivaalle esikoisohjauksellaan You Can Count on Me, vuodelta 2000, jonka hän myös käsikirjoitti. Lonerganin elokuvat tuntuvat aina kovin henkilökohtaisilta, kuin ne olisivat revitty pois Lonerganin käsivarsilta. Myös samassa tematiikassa liikutaan - usein elokuvan päähenkilöiden vanhemmat kuolevat ja elokuva keskittyy kuvaamaan jäljelle jääneiden perheenjäsenten vuorovaikutussuhteita. Tämän elokuvan kohdalla kyse on Sammy ja Terry Prescottista (Laura Linney & Mark Ruffalo), joiden vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja molemmat päätyvät elämässä hyvin erilaisille poluille.

Toinen asia, joka minua kiinnostaa suuresti Lonerganista on, miten hänellä tuntuu olevan jonkinlainen syvempi suhde oviaukkojen karmeihin. Jumalaisen Manchester by the Sean villillä Patrick (Lucas Hedges) -hahmolla oli mielenkiintoinen tapa jäädä roikkumaan ovenkarmeihin ja You Can Count on Me -leffassa äkkäsin huomioni kiinnittyvän yhdessä kohtauksessa tapaan, miten Terry Prescott (Ruffalo) levitti itsensä kamalan itsevarmasti oviaukkoon ensinnäkin sisarensa talossa, jossa hän oli vieraana ja toiseksi puhuessaan puhelimessa ja saadessaan kuulla huonoja uutisia. Tämä elekieli vain jäi mieleeni, koska se oli niin silmiinpistävä valinta roolisuorituksessa. En ajattelisi, että henkilö, joka kuulee huonoja uutisia ryhjöttäisi niin hallitsevasti keskellä oviaukkoa.

Yksityiskohtaisuus. En pysty selittämään tätä millään muulla tavalla ilman, että vaikutan täysin järkeni menettäneeltä, mutta Lonerganin veistämät maailmat ovat niin tajuttoman kerrostuneita ja monitahoisia, että jokaisesta kohtauksesta löytyy lukematon määrä mutkikkaita yksityiskohtia. Minulle se luo aitoutta. Joku toinen ei varmasti edes tietoisesti kiinnitä huomiota niin epämääräisen mielivaltaisiin seikkoihin, mutta saattaa huomata jotain muuta mielenkiintoista tarkkailemastaan maailmasta. Jokainen asia Lonerganin siveltimestä toistaa samaa jälkeä; hallitsematonta tavallisuutta. Siksi myös sanon, että hänen täytyy todella tuntea hahmot, maailmat ja tapahtumat ominaan, sillä niitä hallitsee niin vahvasti lyövä ja läpitunkeva aito tavanomaisuus. Mikään elokuvassa ei tunnu keksityltä, fantasialta tai mielikuvitukselta.

Tätä tunnelmaa edesauttaa henkevät roolityöt Laura Linneyltä ja Mark Ruffalolta. Aivan kuten Manchesterin kohdalla, myös tässä tuntuu jokseenkin yhden tekevältä eritellä, mitä Linney tekee tai mitä Ruffalo tekee tai mitä Casey Affleck teki ja mitä Lucas Hedges teki. He näyttelevät yhdessä ja he näyttelevät yhdessä maailmassa, jonka osa he ovat. Parempi sana käyttää olisi olla-verbi. Yhdessä he ovat sisarukset, joiden yhteisen historian pystyy melkein tuntemaan sormen hyppysissään. Elokuvan loputtua myös katsojalla on olo, että hän on päässyt osaksi hahmojen elämää ja nyt meidän välillä on historiaa. Tämä siis vähättelemättä tuntuu siltä, kuin tässä ylitettäisiin pelkkä aidon roolisuorituksen raja ja liikuttaisiin jollekin alueelle, jossa näyttelijän ja hahmon raja tuntuu veteen piirretyltä viivalta.

Yleensä joudun kärsimään antipatioistani elokuvien kanssa, jotka yrittävät vääntää katsojan arpeutuneita haavoja tematiikalla lapsen viattomuudesta, mutta jos jollekin elokuvantekijälle voin anteeksiantaa yhtä hyväksikäyttävän aihealueen, niin Kenneth Lonerganille. Hän ei koskaan mene siitä mistä aita on matalin, eli tuhoa pienen lapsen viattomuutta, niin että kalastaisi katsojalta jotain kertakäyttöistä tunnereaktiota, vaan hän mielenkiintoisesti käyttääkin lasta heijastaakseen sitä vanhempien tekemissä valinnoissa.

Syvällisen elokuvasta tekee myös arkinen filosofia, joka kudotaan käsikirjoituksen kankaaseen niin olennaisesti kiinni, ettei sitä edes välttämättä huomaa. Tulkinta nimittäin kun liikkuu elämän tarkoituksen ja merkityksen, arvojen, menetyksen ja onnellisuuden tavoittelun aihepiireihin, niin tätä kuvausta ei rynnätä alleviivaamaan. Siitä ei tehdä isompaa numeroa. Hahmot tekevät yksinkertaiselta tuntuvia päätöksiä, joilla on suurempi merkitys, mitä siinä hetkessä kukaan tajuaakaan - aivan kuten elämässäkin. Elokuvassa kysytään kysymyksiä - todella kauniita sellaisia, kuten arvostatko omaa elämääsi, mutta vastauksia pantataan. Niiden annetaan kaikua hahmojen tunnetiloissa ja toiveissa sekä muistoissa. Vastausten annetaan ohjata hahmoja. Lopulta se, miten elämme elämämme on melko luontaista, vastoinvaraista, alitajuntaista. Ja Kenneth Lonergan on elokuvantekijöistä ainoa, joka pystyy takertumaan tähän ihmisyyden syvimpään ja oleellisempaan piirteeseen.

Hienoimmat elokuvat minulle ovat sellaisia, joiden kohtaukset jäävät pyörimään mieleeni. Pystyn astumaan takaisin siihen hetkeen, jolloin Sammy Prescott (Linney) katsoi rakkautta täynnä silmissään miestä, jonka kosinnan oli vain päiviä sitten hylännyt. Minulla olisi ensinnäkin miljoona kysymystä Kenneth Lonerganille. Haluaisin kysellä hahmojen valinnat rikki ja puhki, kunnes ymmärtäisi heidät kokonaan, mutta lopputuloksena varmaan ymmärtäisin heitä paljon vähemmän. Aivan kuten vähän ymmärrän niitä, jotka ovat minua elämässä lähinnä. Mutta kaunista on se, miten paljon välitän näistä hahmoista ja miten vahvasti olen heidän rinnallaan tuntenut osan heidän elämästään. Minut on sysätty jonkun toisen silmien taakse ja annettu eläytyä. Itse uskon, että vain hienoimmat draamat pystyvät tähän elokuvataiteessa. Joskus harvoin musiikki tekee saman vaikutuksen, että siirryn ajassa ja paikassa jonnekin ikuisuuden toiselle puolelle. Lonergan siis saavuttaa saman mitä hienoimmat taitelijat pystyvät vain harvoin. Kun ajattelen hänen elokuviaan, niin minulle tuleekin mieleen lempikappaleeni.






 ...=)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...