14 helmikuuta 2018

Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.



...=)

2 kommenttia:

  1. Oi että. Minäkin rakastuin tähän elokuvaan 💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tekstisi - ihanaa, että joku leffa kolahtaa noin hyvin <3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...