12 helmikuuta 2018

Arvostelu: Mudbound

Kertoo kahden perheen tarinan noin 1940-luvun paikkeilla Amerikan syvässä etelässä. Valkoihoinen perhe (Jason Clarke, Carey Mulligan, Garrett Hedlund) marssivat paikalle ja käyttäytyvät omistajan elkein tummaihoisen perheen (Mary J. Blige, Jason Mitchell) mailla. Toinen maailmansota vie molempien perheen pojat Eurooppaan ja sieltä palattuaan mitkään asiat eivät ole ennallaan kummankaan perheen välillä.

Mudbound sai neljä Oscar-ehdokkuutta; naissivuosa ja laulu (Blige), kässäri ja kuvaus. Ja siinä olikin neljä ainoaa syytä, miksi katsoin tämän elokuvan. Jo pelkkä nimi on tarpeeksi aiheuttaakseen minussa välittömän negaation. Inhoan sellaisia kitumisessa rypeviä elokuvia, että koko maailma on pelkkää mutaa ja kuraa. Ja tässä suhteessa Mudbound täyttää odotukset.

En pitänyt elokuvaa kovinkaan hyvin tehtynä. En haluaisi moittia kuvausta, sillä Rachel Morrison on ensimmäinen ehdokkuuden saanut nainen, mutta melko sääli, että tämä kunnia tuli näin huolimattomasta työstä, kun vuosien varrella olisi ollut monta, paljon parempaakin ehdokasta. Eniten kuitenkin harmittaa Oscar-ehdokkuus käsikirjoituksesta. Tänä vuonna kilpailu ei ollut kovaa siinä kategoriassa, joten sen varjolla ihan ansaittu ehdokkuus - eikä Oscareiden kässäriosasto nyt muutenkaan mikään kunniagalleria ole (puhun sinusta Boyhood).

Mutta tässä kässäri on suoraan sanottuna huono. Itse olen aina pitänyt kertojaratkaisua laiskuutena. Kätevästi torjuu tarpeen oikeasti kirjoittaa jotain - kuten dialogia. Tässä elokuvassa ei ole pelkkää kertojaa, vaan jopa useampi. Siinä vaiheessa kun kertojat kuorona rupeavat toistensa päälle pälättämään, niin homma meni jopa vähän tragikomedian puolelle. Elokuva etsii pointtiaan pidemmän aikaa ja vasta viimeiset kymmenen minuuttia hutiloidaan sitomaan kaikkia avoimia langanpätkiä. En ymmärtänyt elokuvan rakennetta yhtään. Tässä, jos jossain, on tarina, jota ei todellakaan tarvitse aloittaa lopusta ja käydä takaumien kautta läpi. Se elokuvan aloituskohtaus oli täysin turha johdanto elokuvaan.

Roolisuoritukset eivät todellakaan olleet mitään Oscareiden arvoisia. Mary J. Bligen ehdokkuutta ihmettelen suuresti. Eihänhän näyttänyt tunteen tunnetta elokuvassa, vaikka hänen hahmolleen annettiin siihen mahdollisuuksia mahdollisuuksien perään, kun tämä äiti suri, murehti ja huolehti pojastaan. Carey Mulligan tekee todellisen rimanalituksen. Ei pelkästään tyydy kliseiseen vaimorooliin, vaan tekee siitä nalkuttavan ämmän myöskin. Jason Clarken en tajunnut olevan aivan yhtä mitäänsanomaton, kuin tässä vaikuttaa olevan. Garrett Hedlund on kuin kesäteatterin lavalta revitty vetämään tyypillistä juopporoolia.

Lisäksi koko elokuva on samanlaista kierrätettyä huttua. On keskenmenoa ja on sodasta kotiinpalaavaa alkoholistia ja on polvilumpion ulos jalastaan singauttavaa kärsivää isäukkoa, joka silti ryntää pellolle kyntämään ja on salasuhteita ja on äpäräksi jääviä poikia ja on sitä sun tätä ja tota. Ja siinä vaiheessa kun viidessadas yliteatraalinen draamaklisee lennähtää katsojan naamaan, niin on reaktio vähintäänkin puistatus.  Ei draamaa kuulu veistää niin ilmiselvistä palasista. Todella alhaista elokuvantekemistä.

Elokuvassa on yksi todella häiriintynyt kohtaus Klu Klux Klaanista, mutta siinä vaiheessa se tuntuu päälleliimatulta. Kuin joltain, mikä heitetään mukaan jo valmiiksi paksuun puuroon, ihan vain siksi, että katsojassa heräisi joku tunnereaktio ja täten nyhdetään se pakollinen "no, olihan se ihan hyvä" tämän yhden kohtauksen takia. Halpaa käyttää niin vavisuttavaa aihetta niin kertakäyttöisesti.



 ...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...