08 syyskuuta 2017

Paljain jaloin puistossa (Barefoot in the Park)

Paljan jaloin puistossa on 60-luvun klassikkoelokuva. Siitä tekee klassikon jo sen, että se on mestarillisen Neil Simonin kynästä, joka tuntui kirjoittavan joka toisen elokuvan 60- ja 70-luvuilla, puvustajana oli Edith Head ja pääosissa nuori Redford ja kuvankaunis Jane Fonda. Se sijoittuu New Yorkiin, aikana jolloin 120 dollarin vuokra Manhattanin kerrostalon ylimmän kerroksen asunnosta tuntui suurelta. Aikaan, jolloin puhelinyhtiön mies tuli asentamaan puhelinlankaa kotiisi. Aikaan jolloin sanomalehtia luettiin, jolloin taksit olivat keltaisia ja niitä vihellettiin kadun kulmalta (kännykkäsovelluksen sijaan) ja aikaan jolloin avioparit eivät eronneet.

Jokin tässä 60-luvun maailmassa on loputtoman kiehtovaa 2000-luvun asukille. Me olemme niin tottuneita omaan muutosvirtaamme, jatkuvaan informaatiotulvaan ja multitaskaamiseen. Joudumme koko ajan analysoimaan itseämme - etenkin siitä viitekehyksestä, miten vertaamme itseämme toisiimme - sosiaalisen median välityksellä. Koko ajan meitä pommitetaan erinäköisillä kysymyksillä elämästämme ja onnellisuudesta. Kukaan ei ehdi pysähtymään. Jokainen päätös on miljoonan ihmisen vahvistama kahdessa sekunnissa some-päivityksen välityksellä.

Paljain jaloin puistossa on hauska elokuva. Se toimii kuin melkein slapstick-komedian tavoin. Rytmi on todella nopeatempoista ja kauaa ei tarvitse yhtä pätkää pohjustaa, kun kohtaus jo ilmentää kaiken komeedisen potentiaalinsa niin terävällä temmolla. Tämä hahmottuu myös erityisesti Simonin käsikirjoituksessa, joka todistetusti hallitsee dialogin taidon. Hän käyttää hahmojensa puhetta luomaan kohtaukselle sen tarvittavat puitteet. Lavastus ja muut "erikoisefektit" loistavat poissaolollaan. Niitä ei tarvita näin ammattitaidoilla tehdyssä elokuvassa. Elokuva sijoittuukin melko pitkälti yhden, todella pienen, asunnon sisään. Toki välillä hengästytään rappukäytävässä ja käydää hyisellä lauttaretkellä Staten Islandilla, mutta pääsääntöisesti tarinan elkeet olivat 60-luvun elokuvataiteessa vakiot. Ekstrakikkailua tai miljoonaan eri suuntaan lentävää härpäkettä ei tarvittu. Nykyajann kasvatille se saattaakin olla tylsää - ja totta puhuen en osoittaisi syyttävää sormea ihmisten suuntaan. Mikä vaihtoehto heillä (meillä?) on kuin elää ajassa, jossa elämme?

Elokuvat. Ne toki tarjoavat aina niin fantastisen pakomatkan pois omasta arjestamme. Jos ei muuta, niin ainakin kahden tunnin ajan voimme vain olla paikallemme, vaikka mielemme vaeltelisi ties missä New Yorkin satuloistossa.

Jane Fonda on hyvä näyttelijä. Ajoittain hänen varhaisen uran kokemattomuus paistaa tässä roolisuorituksessa läpi, kuten ne kohtaukset, jossa hän tuntuu saaneen pakonomaisen tarpeen huutaa repliikkinsa. Repliikit, jotka ovat niin hyvin kirjoitettu, että panostamalla niiden ulosantiin, olisi voinut saada oikeasti täsmällisen roolisuorituksen. Ohjausta myös moitin sen verran, että se pysytteli lähes koko ajan aika etäällä hahmoista, kun olisi kipeästi kaivannut lähikuvaa esimerkiksi riitaisassa kohtauksessa, jossa pääpari pohti suhteensa tulevaisuutta. Mutta Fondan luontaisen lahjakkuuden huomaa jo tästäkin raa'anomaisesta roolisuorituksesta. Hänen äänensä on kuin tehty elokuvanäyttelijälle ja hänen ryhtinsä sekä hallittu läsnäolo tekeävät välittömän vaikutuksen.

Robert Redford sopii rooliinsa tietysti paremmin kuin hyvin. Hänessä on sellaista stooalaisuutta, joka sopii tälläisen asianajajatyyppisen hahmon rooliin. Ja kuten Fondankin kohdalla, myös Redford tuntuu vain parantuneen iän myötä ja tuntuu oppineen kuinka käyttää todella hyväksi se pehmeä, vakaa karisma, jota hän itsestään ulos antaa. Veikkaan, että Netflixiin on tämä 60-luvun helmi plätkähtynytkin, koska kaksikolta on tulossa uusi elokuva vielä tänä vuonna juurikin Netflixiin. Tuskin maltan odottaa, että nänen sen ja voin vertailla, mitä on tapahtunut näyttelijöiden ammattijäljelle muutamassa vuosikymmenessä.

Kaikkein parhaiten nimittäin Redford ja Fonda pelaavat yhteen. Jo heti ensimmäisistä kohtauksista, katsoja on ihan heidän romanssinsa pauloissa. Vaikka hahmot ovat erilaisia, heitä kannustaa pysymään yhdessä, sillä heistä voisi tulla samanlaisia. He voisivat pysyä paikoillaan, asettua aloilleen, pysähtyä miettimään omaa onnellisuuttaan. Se tuntuu luksukselta, erityisesti nyt.



...=)





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...