16 syyskuuta 2017

Mother! (Mother!)


Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.




 ...=)

4 kommenttia:

  1. Tulee varmasti jossakin vaiheessa katsotuksi, sillä laadukas Aronofsky kiinnostaa, jos ei nyt aina, niin melkein kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluaisin uskoa, että Aronofsky on aina laadukas - siksi välttelen Noahia kuin ruttoa. En halua pilata häntä. Saatan jopa tunnustaa, että ehkä annoin miehen nimen vaikuttaa tähän katselukokemukseen/arvosteluun. Tuskin olisin edes raahautunut tätä katsomaan, jos se olisi jonkun muun siveltimestä.

      Poista
  2. Tykkäsin myös tämän omaperäisyydestä, tälläistä kun ei niin usein leffateatterissa pääsekään näin upealla näyttelijäkaartilla katselemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti Jenniferkin tästä edespäin uskaltaa vain ottaa tälläisiä rooleja. Muutaman vuosikymmenen päästä nämä tälläiset tullaan kyllä muistamaan. Harmi vain, että elokuvan hieno viesti vaimentunee ihmisten päässä ihan hukkaan. Nerokasta, miten hyvin tässä hahmotettiin ihmisten tuhoava suhde jumalaan :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...