15 elokuuta 2017

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 


Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 



 ...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...