25 maaliskuuta 2015

Whiplash (Whiplash)

On täysin sopivaa, että ohjaaja Damien Chazelle oli vain vajaa kolmikymppinen ohjatessaan elokuvadebyyttinsä Whiplashin, joka kertoo nuoresta jazz-rumpalista Andrew Neimanista (Miles Teller), joka pyrkii parhaaksi opettajansa Terence Fletcherin (J.K. Simmons) rautaisessa otteessa. On myös täysin sopivaa, että pääosanesittäjä Miles Teller on oikeastikin harrastanut rumpujen soittoa, sillä muuten hän ei osastaan olisi selvinnyt.

Juonellisesti elokuvassa ei tapahdu ennen puoltaväliä paljoa. Keskitymme täysin Andrewn ja Terencen oppilas-opettajasuhteeseen. Terence on arvostetun musiikkikonservation yksi opettaja, joka johtaa konservation Studio Band-yhtyettä. Hän on arvostettu ja haluttu opettaja, mutta tiukka ja vaativa. Hän piiskaa oppilaat henkisesti vereslihalle saadakseen heistä parhaan suorituksen irti. Andrewssa hän näkee potentiaalia mahdolliseksi parhaaksi, siksi hän ottaa hänet erityiseksi silmätikukseen ja ajaa tämän hulluuden partaalle. J.K. Simmonsin parhaat hetket ovat ehdottomasti elokuvan alussa, jossa hän astelee luokkaa kuin omistaisi joka sentin tilasta ja jokaisen tilassa. Hän laskee hattunsa naulakkoon ja ottaa korvanapit korviltaan. Ja katsoja tietää, että kohta mennään.

Miles Teller on lahjakas pääroolissaan. Hänen fyysinen työ roolissa on huomattavaa. Hänen on todella täytynyt osata soittaa niitä rumpuja. Mutta koko elokuvan huomio kiinnittyy kyllä J.K. Simmonsin hirviöltä vaikuttavaan opettajaan. Kyllä, hän on auktoritäärisen vaativa, pelottava orjapiiskuri, mutta hän myöskin saa katsojan ymmärtämään miksi. Katsoja ei automaattisesti leimaa opettajaa pahaksi, kahjoksi, vaan ymmärtää, että hänen hulluuteensa on metodi. Simmons on uskalias. Hän heittäytyy täysin julmaksi ja sydämettömäksi opettajaksi, jolla ei ole mitään ongelmaa heittää oppilaitaa soittimilla, jos he soittavat nuotin vierestä. Mutta kuten sanottu, Simmonsin roolisuorituksen vahvuus on sen monipuolisuus, kolmiulotteisuus. Hän ei ole vain musta tai valkoinen, vaan esittää Terencen päämäärähakuisena miehenä, joka haluaa saavuttaa jotain Andrewn avulla. Simmons on oikeastaan niin vahva, että häntä on vaikea arvostella, hänen saavutuksiaan on vaikea eritellä, sillä hän saa hahmonsa yhtä aikaa selkeäksi ja samalla saa siihen niin paljon sävyä. Hän on yhtenäinen, uskottava ja kuitenkin elävä, hengittävä ja luontainen. On jopa vaikea uskoa, että Simmons olisi sivuroolissa, josta hän on ehdolla ansaitusti Oscariin, sillä niin magneettisen vaikuttavaa on hänen työnsä, että tuntuu kuin hän olisi joka kohtauksessa, eikä Miles Teller.

Mitä Damien Chazelle saavuttaa elokuvadebyyttinsä Whiplashin kanssa on huomattavaa. Harvoin katsoja on näin naulittuna penkkiinsä katsoessaan nuoren miehen soittaen rumpuja ja vanhan miehen puristaen kättään nyrkkiin joka toinen sekunti viittoen nuorta miestä lopettamaan soittonsa ja aloittamaan alusta ja pistäen taas kätensä nyrkkiin ja soiton taas loppuessa. Miten onkaan Chazelle saanut elokuvasta näin valovoimaisen ja jännittävän. Se ei ole suoranaisesti trilleri, mutta viimeiset kymmenen minuuttia on jännittävintä elokuvaa pitkään aikaan. Elämme Tellerin ja Simmonsin silmissä ja kuulemme jokaisen rummunlyönnin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...