25 maaliskuuta 2015

Cake (Cake)

En ole oikein Oscar-ehdokkuuksita valittamisen ystävä, yllättävää kyllä. On se ihan hyvä tiedostaa, että joku toinen sai Oscar-ehdokkuuden ja voiton jonkun toisen sijaan, mutta niistä valittaminen vuosikausia jälkikäteen on ihan hölmöläisen touhua. Minkä sille enää voi, voittaja on valittu jo. Mutta on täysi ihme, miten Jennifer Aniston ei saanut tästä osasta Oscar-ehdokkuutta.

Daniel Barnzin ohjaama Cake sai ensi-iltansa vuonna 2014. Se kertoo Claire Bennettista (Jennifer Aniston), joka kärsii kroonisesta kivusta auto-onnettomuuden seurauksena. Hän kiinnostuu tukiryhmänsä itsemurhan tehneestä Ninasta (Anna Kendrick) ja tukeutuu kipujensa keskellä taloudenhoitajaansa Silvanaan (Adriana Barraza). Claire on koukussa kipulääkkeisiin ja hänen kuntoutuksensa ei ole onnistunut kuuteen kuukauteen. Fyysisen kivun lisäksi, Claire kamppailee onnettomuuden aiheuttamista henkisistä arvista.

Olen ollut suuri Jennifer Anistonin fani Frendeistä lähtien. Hän saa keskinkertaisimmatkin romanttiset komediat vaikuttamana hyviltä elokuvilta. Hänellä on uskomaton kyky luoda tunne, kuin olisimme tunteneet hänet aina. Minulla oli kovat odotukset Cake-elokuvasta. Viimeinkin Aniston pääsee näyttämään kunnon näyttelijäntaitonsa. Ja voin kertoa, Cake täytti nämä odotukset. Aniston on täydellinen ja vielä enemmän.

Vaikka Aniston oli ehdolla Golden Globe ja SAG-palkintoihin, hän ei saanut himoittua Oscar-ehdokkuutta. Hänellä oli myös vastustajansa. Muutama ääni huuteli taustalta, että Aniston yrittää tempuista vanhinta: itsensä rumentamista saadakseen Oscarin. Tämä on melkö löyhä argumentti, oletettavasti sellaiselta, joka ei ole nähnyt Anistonin käänteentekevää roolisuoritusta tässä elokuvassa. Cake on niin paljon enemmän kuin vain Aniston hieman lihavampana ja meikittömänä.

Elokuvan loputtua olin täysin lumoissani. Elokuva on minusta todella hyvä. Siinä on virheensä, mutta tärkeintä on sen luoma viesti. Eteenpäin jatkaminen, vaikeuksista nouseminen ja tämän viestin elokuva kertoo niin lumoavasti, niin vangitsevasti. Elokuvan rakenne ei myöskään ole tylsän tyypillinen, vaan se leikittelee Clairen alitajunnalla, unilla ja muistoilla. Anistonilla on kova työ saada elokuva kulkemaan niin hyvin kuin se kulkee. Koska hän on ruudussa joka sekunti ja koemme jokaisen kivistyksen, jonka hän tuskissaan tuntee. Mieleen tulee samaa aihetta käsittelevä Gravity, josta Sandra Bullock sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2013. Oudolla lailla Anistonin mittavasta työsuorituksesta tulee mieleen myös Kate Winsletin työ vuoden 2008 Lukijassa. Molemmilla näyttelijöillä on todella emotionaalinen roolisuoritus ja molemmat näyttelijät antavat kaikkensa, liikuttaen katsojan kyyneliin, pelkällä näyttelemisellään.

Sivuosannäyttelijät ovat myös vahvoja. Adriana Barraza olisi ansainnut ihan yhtälailla Oscar-ehdokkuuden hämmästyttävän luontaisesta näyttelemisestään, kuin Aniston olisi ansainnut jopa voiton hiotusta roolistaan. Sam Worthington on hyvin riisuttu ja koruton ja siksi tekee varmaa työtä. Anna Kendrick, Mamie Gummer, Felicity Huffman ovat kaikki vedossa. William H. Macyn rooli on niin pieni, että siitä on vaikea sanoa mitään.

Luulen, että olen keksinyt, miten akatemia pystyi olemaan niin kerta kaikkisen väärässä, jättäen Anistonin ehdokkuuksien ulkopuolelle. Vaikka koko elokuva pyörii hänen ympärillään ja hän kantaa sitä paremmin kuin olen yhdenkään pääosannäyttelijän nähnyt elokuvaa kantavan, hänellä ei ole kunnon monologia. Hän ei missään kohdassa elokuvaa pääse vuodattamaan kaikkia tunteitaan kerralla. Hänellä ei ole suurta kohtausta, jonka voisi näyttää Kodak-teatterin valkokankaalla hänen nimensä lueteltua ehdokkaiden joukossa. Hänen roolisuorituksensa koostuu palasista, hienovaraisista katseista, henkäyksistä ja hänen näyttelemisensä tapahtuu hänen silmissään, kuten elokuvan lopussa tai kohtauksessa, jossa hän seisoo moottoritierampin reunalla ja katsoo kameraan. Tämä on niin hyvää näyttelemistä kuin vain voi olla. Mutta muilla tämän vuoden ehdokkailla on kohtaukset: Keira Knightleylla on henkeäsalpaava kannustuspuhe Alan Turingille elokuvan lopussa, Patricia Arquette itkee poikansa lähdöstä Collegeen, Julianne Moore pitää voimakkaita puheita pitkin Still Alice-elokuvaa. Harmi vain, että Anistonin nerokkuus, vaikkakin viimein tunnistettu, ei vieläkään saavuttanut ansaitsemaansa kunniaa.

Noin,sanoinkohan Jennifer Anistonin nimen riittävän monta kertaa? Sanon sen vielä: Jennifer Aniston.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...