Gilmore Girls, 1. - 7. kaudet

Gilmore Girls taitaa kuulua jo yleissivistykseen länsimaisen kulttuurin osalta. Ikoniseen asemaan noussut hittisarja sai ensiesityksensä vuonna 2000. Ja näki viimeisen kerran päivänvalon seitsemän vuotta myöhemmin, kunnes Netflix laski algoritmiensa kanssa sarjan niin tärkeäksi osaksi popkulttuurihistoriaa, että päätti tuottaa sarjalle jatkoa neliosaisen reboot-sarjan kanssa. Gilmore Girls: A Year in the Life julkaistiin suoratoistopalvelussa vuonna 2016. Nyt kun sarja on keräämässä taas osakseen huhua uudelleenlämmittelystä, ajattelin arvostella tämän legendaarisen televisioviihteen järkäleen, jonka Time-lehti on valinnut jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista.

Sarja sijoittuu idylliseen ja kuvitteelliseen Star Hollow'n pikkukaupunkiin Connecticutin osavaltiossa. Pikkukaupunki on täynnä omalaatuisia hahmoja, kuten balettikoulun pitäjä Miss Patty (Liz Torres), antiikkikauppaa pyörittävä Kimin perhe (Keiko Agena, Emily Kuroda), kahvilan omistaja Luke Danes (Scott Patterson), pormestari Taylor Doose (Michael Winters) ja lukuisia muita. Sarjan keskiöstä löydetään tietysti Gilmoren tytöt, eli Lorelai (Lauren Graham), joka on paikallisen majatalon johtaja sekä hänen 16-vuotias tyttärensä Rory (Alexis Bledel), joka on pyrkimässä Harvardiin. Sitä varten köyhä yksinhuoltajaäiti Lorelai matelee rikkaiden vanhempiensa, Richardin ja Emilyn (Edward Herrman, Kelly Bishop) luokse pyytämään rahaa. He suostuvat, vaikka Lorelai karkasikin heidän luotaan itse 16-vuotiaana ja raskaana, mutta vain sillä ehdolla, että Lorelai ja Rory tulevat joka perjantai-ilta heidän luokseen illalliselle. Tästä alkaa seitsemän tuotantokauden kerronta, jota rytmittää nuo perjantai-illan illalliset Gilmoren kartanossa.

Olen katsonut sarjaa edes takaisin jo muutamiakin kertoja. Sarjan tunnelma on varsin valloittava. Seesteinen ja pumpulimainen. Pikkukaupungin lumo ilman niitä huonoja puolia kuten ahdasmielisyyttä, talousongelmia tai muita vastaavia. Kaikki ovat hyvää pataa keskenään, iloisia ja hyvin toimeentulevia.

Yksi sarjan kantavista temaattisista kysymyksistä tosin on luokkaerot modernissa Amerikassa. Ristivetoa haetaan nimenomaan Lorelain vaatimattomasta elämäntavasta verrattuna hänen vanhempiensa äveriääseen, sosiaalisten hierarkioiden ja velvoitteiden täyttämään elämään.


Emily Gilmore, suvun matriarkka, jota tulkitsee näyttelijä Kelly Bishop


Toki Gilmore Girls on myös teinisarjamainen. Erityisesti 16-vuotias Rory tuo teini-iän koulumaailmalla ja rakkaushuolihaasteillaan sarjaa pakostakin tälle osastolle. Sarjan mittaan hänelle esitellään peräti kolme sulhasehdokasta - paikallinen kilttipoju Dean (Jared Padalecki), kylään muuttava nuori kapinallinen kuin suoraan James Dean-elokuvasta tai Salingerista Jess (Milo Ventimiglia) ja myöhemmin yliopistomaailmasta hyväosainen college jock Logan (Matt Czuchry), joka paljolti Lorelain tapaan kamppailee oman yhteiskunnallisen asemansa ja sen vaatimusten kanssa.

Mutta mikä on mielenkiintoista, että sarja ei tunnu erityisemmin ottavan kantaa siihen, kuka näistä pojista Rorylle kuuluisi. Yleensähän teinisarjoihin muodostuu joku on-off-pääpari, jota kaikki kannustaa päätyvän yhteen ja tietäähän sen sitten, että yhteen sitä päädytään. Mutta Gilmore Girlsin suhtautuminen rakkauteen on rautaisampaa, realistisempaa, rosoisempaa. Jokainen hahmo esitellään omine hyvine ja huonoine puolineen, eikä Rory ole vielä reboot-sarjan loppuun mennessäkään valinnut heistä ketään. Tämä on tietysti laittanut sarjan fanit muodostamaan omia kuppikuntiaan ja leirejään. Kuka on Team Deanissa, kuka Team Jessissa, kuka Team Loganissa. Mutta Roryn elämän keskiössä tuntuukin olevan kunnianhimoinen suhtautuminen omaan akateemiseen uraansa sekä muut tärkeät ihmissuhteet elämässään, kuten ystävyyssuhde omaan äitiinsä. Todella poikkeuksellista kuvausta naishahmoista siis.

Ja tämä äiti-tytär-suhde sarjan tärkeimmäksi tekijäksi muodostuukin. Heidän keskinäinen kemiansa on verratonta. Harvoin on osattu kirjoittaa kahden ihmisen suhdetta niin aidoksi, samalla aaltopituudella olevaksi, oivaltavaksi, rikkaaksi, monitahoiseksi, yllättäväksi, mutta kuitenkin niin, että kumpikin on täysin oma hahmonsa ja persoonansa. Sarjan luojan ja pääkirjoittajan Amy Sherman-Palladinon kynä on poikkeuksellisen huolellinen. Tätä huomiota tukee ihan jo se silkka popkulttuuriviittausten määrä, mitä hän onnistuu dialogiin sujuttamaan. Sarjaa seuratessa välillä jopa hengästyy, kun keskittyy nappaamaan kiinni kaikista vertauksista ja heitoista milloin Tolstoihin milloin Rosie O'Donnellin tähdittämään televisioelokuvaan nimeltään Riding in the Bus with My Sister.

Nämä kulttuuriviittaukset ovatkin sarjan suola. Sarjaa seuratessa oppii yhtä sun toista. Muutenkin sarja on upealla pieteetillä tutkittu, valmistettu ja hiottu. Yksikään vuorosana ei tunnu kornilta tai myötähäpeää aiheuttavalta, kuten tällaisissa sarjoissa yleensä. Hahmot ovat upeasti veistettyjä ja hahmokavalkaadi uskomattoman laaja, olematta liikaa. Hahmoihin kiintyy sarjan edetessä. Valtava työ ollut kyllä tätä tehdessä. Hatunnosto.


Paris Gellerista muodostuu Roryn elämälle tärkeä vastapaino. Häntä näyttelee
Liza Weil.


Oma suosikkihahmo on ilman epäilyksen häivää Paris Geller (Liza Weil), Roryn koulukaveri. Tämä topakka ja tomera tyttö pistää kyllä tieltään oksat ja männynkävyt eikä hänelle jää kukaan kakkoseksi. Hän on hauska, mutta myös samaistuttava. Todella poikkeuksellinen, taaskin, myös naishahmona. Omaehtoinen, voimakas, aito. Ja hahmon hauskuutta ei voi korostaa liikaa. Ehkä huvittavin kohtaus on, kun hän nousee koulunlehden johtoon ja omaksuu neuvostoliittolaisen, diktaattorimaisen johtamistyylin, sillä "tuskin Solženitsynkaan olisi kirjoittanut Ivan Denisovitšin päivää ilman vastaavia olosuhteita."

Pidän myös Richardista ja Emilystä, Lorelain rikkaista vanhemmista. Mitä enemmän sarjaa katson, sitä enemmän ymmärrän myös heidän snobia maailmankatsomusta, mikä on jännä huomio. Viimeisimmillä katselukerroilla olen ollut jopa täysin heidän leirissään. Todella outoa sillä ensimmäisellä katselukerralla olin täysin Lorelain puolella. Mutta tämä vain tukee analyysia siitä, että sarja on loppupeleissä yllättävänkin syvällinen ja monitahoinen, ja tutkiskelee vaikeitakin kysymyksiä elämästä, rahasta, vallasta, syyllisyydestä, perhesuhteista, rakkaudesta ja niin edespäin. Helppoja vastauksia ei tarjota. Vaan erilaisia näkemyksiä, joissa näkee arvon kyllä kaikissa. Ymmärtää jokaista osapuolta.

Pakko nostaa myös Melissa McCarthyn esittämä Sookie, joka on Lorelain paras kaveri ja majatalon keittäjätär, yhdeksi suosikeista. Ihan vain McCarthyn saumattoman tulkinnan ansiosta. Tämän sarjan avulla minulle on auennut kuinka jumalattoman valtava repertuaari McCarthylla onkaan näyttelijäntaidoissaan hallinnassa.


Lorelai ja Luke, jonka piti alunperin olla vain satunnainen sivuhahmo,
mutta muodostuikin päähenkilön rakkaudenkohteeksi. Näyttelijöinä
Lauren Graham ja Scott Patterson.


Sarjasta tietysti löytyy myös vähän vähemmän tykättäviä olentoja. Stars Hollow'n kaupungin jokamiesjantunen Kirk (Sean Gunn) on suurelta osin ällöttävä. Myös Lorelain on-off-rakkaudenkohteeksi muodostuva kuppilanpitäjä Luke on hahmo, jota olen alkanut vihaamaan enemmän sitä mukaa mitä enemmän sarjaa olen katsonut. Tämäkin hassu havainto sinänsä, että pitkään hän oli vain Lorelain Luke, joiden pitikin päätyä yhteen. Mutta nyttemmin olen alkanut ärsyyntymään hänen tossumaiseen, saamattomaan ja aina vain ruikuttavaan olemukseen enemmän ja enemmän.

Tässä välissä teen sellaisen paljastuksen, että Lorelain rakkauselämän kanssa minä kuulun ehdottomasti Team Christopheriin. Inhosin Maxia, inhosin Jasonia. Christopher on siis Roryn isä, niille, jotka ei tiedä.

Roryn rakkauselämään en osaa ottaa kantaa. Menen vähän back-and-forth Loganin ja Jessin välillä. Mutta en ole täysin Deaniakaan vastaan. Hänen hahmonsa tosin muuttuu aikamoiseksi tapaukseksi sarjan edetessä, joten siksi hän jättää aina kylmimmäksi. Mutta kuten todettu, ehkä Roryn rakkauselämän kanssa tällaista pohdiskelua ei edes tule harrastaa. Ihanan poikkeuksellista, että naishahmon voi kirjoittaa sarjaan myös niin, että hän dumppaa kaikki poikaystävänsä. Määrittää itsensä muutenkin kuin vain rakastamansa miehen kautta. Eikä Lorelaikaan loppupeleissä, vaikka hän yhteen elämänsä rakkauden kanssa päätyykin, määrity pelkäksi rakkautta havittelevaksi romcom-sankarittareksi.



Lauren Graham toimi myös sarjan tuottajana.


Tästä pääsemmekin Lorelain henkilöhahmoon laajemmin. Hän on, minun mielestäni, nimittäin yksi kaikkien aikojen upeimmista hahmoista, elokuvissa tai sarjoissa. Hän on jatkuvasti inspiroiva, villi ja vapaa, mutta silti vastuuntuntoinen, oman äänensä kantava, jalat maassa seisova, selkärangan omaava, mutta silti virheitä tekevä, vahingoittuva, epätäydellinen hahmo, joka opettelee elämistä siinä missä kuka tahansa muukin. Äitinä hän on aivan uskomaton. Kuinka hän pystyy samaan aikaan olemaan tyttärelleen hänen paras kaverinsa, mutta kuitenkin kasvattamaan tätä, pitämään huolta ja asettamaan myös rajoja. Lauren Grahamin tulkinnalle minulla ei löydy edes sanoja.

Hän ei tunnu edes fiktiiviseltä hahmolta. Hän on niin omalaatuinen, mutta silti tunnistettava. Hänessä löytää ehkä itsensä. Jokaisen meistä on kiivettävä välillä järkyttävän suuria vuoria, yksin. Uhmattava meille rakkaimpia ihmisiä ilman tukea. Kannateltava itse itseämme ja usein myös muita. Löydettävä oma polku sen meille valmiiksi tampatun sijaan, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa.

Kaiken kaikkiaan siis Gilmore Girls on poikkeuksellisen vaikuttava sarja. Rikas hahmogalleria, pursuava ja nopeatahtinen dialogi, älykkäät teemat ja modernit päähenkilöt nostavat sarjan tyylajissaan täysin omiin korkeuksiinsa. Pikkukaupungin tunnelma lumoaa kerta toisensa jälkeen ja kutsuu viettämään sarjan parissa jopa aivan liikaa aikaa. Amy Sherman-Palladinon vangitseva kynänjälki tutkii identiteettiä, elämää ja tavallista arkeakin kuplivan filosofisesti. Lisäksi Gilmore Girls on hauska. Koskettava myös ja surullinen. Sen pariin palaa niin iloisina kuin ikävinä hetkinä. Sanat eivät varmaan tuo sarjalle kauheasti oikeutta, joten suosittelen kaikkia vain katsomaan omin silmin.

Loppuun muutamia triviaaleja huomioita. Tylsin tuotakausi on kuutonen, jossa Rory ja Lorelai joutuvat välirikkoon. Rorysta muuttuu sarjan edetessä muutenkin melko hirveä. Reboot-sarjassa hän on suorastaan kamala. Siitä enemmän jos/kun sen arvostelen. En myöskään pitänyt Richardin ja Emilyn välirikosta. Parhaimmat jaksot minulle ovat aina niitä, joissa on perjantai-illan illalliset. Toisin kuin monet muut, minä pidän seitsemännestä ja viimeisestä tuotantokaudesta. Sarjan luoja Amy Sherman-Palladino sai liian korkeiden palkkavaatimusten takia kuudennen kauden jälkeen potkut ja moni ajattelee tämän johtaneen tason laskuun, mutta minusta seitsemäs tuotantokausi on yksi parhaista. Suosikkijaksoja on esimerkiksi:

Lorelai's First Cotillion (kausi 7), 
But Not as Cute as Pushkin (kausi 5) (jossa Paris pikadeittailee), 
I'd Rather Be in Philadelphia (kausi 7), 
'S Wonderful, 'S Marvelous (kausi 7) (jossa Emily joutuu vankilaan), 
The Hobbit, the Sofa, and Digger Stiles (kausi 4), 
Those Are Strings, Pinocchio (kausi 3) (joka on ehkä sarjan koskettavin jakso) ja 
The Bracebridge Dinner (kausi 2). 










Oscar-gaala 2020


Viime yönä valvottiin taas Oscareiden parissa. Jo 92. vuoden ikään ennättänyt Herra Oscar löysi taas uuden kodin kahdenkymmenenneljän kategorian voittajan taholta. Parhaaksi elokuvaksi palkittiin historiallisesti ensimmäistä kertaa elokuva, jossa puhuttiin pääosin toista kieltä kuin englantia. Tosin Parasitessakin kuullaan englantia, joten täysin kokonaan se ei ole vieraskielinen elokuva. Kuten ei myöskään ensimmäinen elokuva Yhdysvaltojen ulkopuolelta, joka olisi voittanut parhaan elokuvan Oscarin. Ainakin The Artist vuonna 2011, ranskalainen elokuva, voitti myös parhaan elokuvan Oscarin. Siinä vaan ei puhuttu sanaakaan dialogia, joten vieraskieliseksi sitä oli vaikea laskea.

Myös parhaan ohjaajan pysti meni Parasiten Bong Joon-holle, joka kylläkin hänkin on Hollywoodissa jo työskennellyt, joten täysin ulkopuoliseksi ei häntä voi laskea. Silti tämä lienee nyt ollut jonkinlainen erävoitto Hollywoodin inklusiivisuutta ja representaatiota kovin ääneen vaatineille.

Gaalan juonsi tänä vuonna koomikot Steve Martin ja Chris Rock, joista ei hiiskuttu sanallakaan etukäteen. Ja koska kyseessä on Chris Rock, oli häneltä odotettavissa voimakasta saarnaamista tuttuun tapaansa afrikkalaisamerikkalaisten taiteentekijöiden asemasta.

Näyttelijäkategorioiden voittajat olivat ennakkosuosikit. Lavalle kipusi aina yhtä elegentti Renee Zellweger mykistävästä roolisuorituksestaan elokuvassa Judy. Parhaan miespääosan voittaja Joaquin Phoenix piti tapansa mukaan poliittisen palopuheen, tällä kertaa eläinten oikeuksista. Brad Pitt oli oma rento itsensä ja vitsaili parhaan miessivuosan kategorian voittajana. Laura Dern, parhaan naissivuosan kategorian voittaja piti koskettavan kiitospuheen, jossa kiitti vanhempiaan, näyttelijöitä Bruce Dernia ja Diane Laddia, joka istui kyyneleet silmissä yleisön joukossa.

Punaisella matolla juontajina toimi Ryan Seacrest, Tamron Hall, Billy Porter (joka myös lauloi gaalan avausnumerossa yhdessä näyttelijä-esiintyjä Janelle Monaen kanssa) sekä supermalliksi tituleerattu Lily Aldridge. Myös elokuvakriitikko Elvis Mitchell antoi painavan sanansa parhaan elokuvan ehdokkaista.

Suomen Oscar-valvomoa juonsi jokavuotiseen tapaansa Anna Möttölä seuranaan muotisuunnittelija Ervin Latimer sekä toimittaja J.P. Pulkkinen. Kiinnitin heidän selostustavassaan erityisesti huomiota siihen, että sitä hallitsi vallan Twitteristä tuttu stan -language, joka kuulosti oudolta somen kontekstista irrotettuna. Möttölä puhui useampaan otteeseen "hashtag Bong-hivestä" ja erityisesti Latimer viljeli vastaavia Twitter-ilmaisuja.

Omat veikkaukseni menivät mönkään. Luulin tänä vuonna pärjääväni oikeasti hyvin ja pääseväni ensimmäistä kertaa kahdenkymmenen oikein menneen veikkauksen yläpuolelle, mutta alle jäätiin vieläkin. Yhteenä sain 17 veikkaustani oikein. Mikä on kylläkin parempi kuin esimerkiksi viime vuonna. Taisi itse asiassa tulla kaikkien aikojen ennätys, kun nyt oikein muistelen taaksepäin. Kiva sinänsä.

Suosikkielokuvistani Jojo Rabbit voitti parhaan käsikirjoituksen pystin ja Taika Waititi piti hienon puheen alkuperäiskansojen merkityksestä taiteessa. Myös Little Womenin upea puvustaja sai Oscar-voiton, mikä oli ehdottoman ansaittua, Bombshellin maskeeraustiimi kävi ansaitusti nappaamassa pystin lavalta ja Once Upon a Time in Hollywoodin mahtavat lavasteet saivat kunniaa. Ja erityisesti tietysti lämmittää sydäntä se Reneen voitto parhaasta naispääosasta.

Tässä kaikki voittajat:

Best Picture
Ford v Ferrari
The Irishman
Jojo Rabbit
Joker
Little Women
Marriage Story
1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood
Voittaja: Parasite

Best Actress
Cynthia Erivo, Harriet
Scarlett Johansson, Marriage Story
Saoirse Ronan, Little Women
Charlize Theron, Bombshell
Voittaja: Renée Zellweger, Judy (veikkaus)

Best Actor
Antonio Banderas, Pain and Glory
Leonardo DiCaprio, Once Upon a Time in Hollywood
Adam Driver, Marriage Story
Voittaja: Joaquin Phoenix, Joker (veikkaus)
Jonathan Pryce, The Two Popes

Best Director
Martin Scorsese, The Irishman
Todd Phillips, Joker
Sam Mendes, 1917 (veikkaus)
Quentin Tarantino, Once Upon a Time in Hollywood
Voittaja: Bong Joon Ho, Parasite

Best Supporting Actress
Kathy Bates, Richard Jewell
Voittaja: Laura Dern, Marriage Story (veikkaus)
Scarlett Johansson, Jojo Rabbit
Florence Pugh, Little Women
Margot Robbie, Bombshell

Best Supporting Actor
Tom Hanks, A Beautiful Day in the Neighborhood
Anthony Hopkins, The Two Popes
Al Pacino, The Irishman
Joe Pesci, The Irishman
Voittaja: Brad Pitt, Once Upon a Time in Hollywood (veikkaus)


Best Animated Feature
How to Train Your Dragon: The Hidden World
I Lost My Body
Klaus
Missing Link
Voittaja: Toy Story 4 (veikkaus)

Best Animated Short
Dcera (Daughter)
Voittaja: Hair Love (veikkaus)
Kitbull
Memorable
Sister

Best Original Screenplay
Knives Out
Marriage Story
1917
Once Upon a Time in Hollywood (veikkaus)
Voittaja: Parasite

Best Adapted Screenplay
The Irishman
Voittaja: Jojo Rabbit (veikkaus)
Joker
Little Women
The Two Popes

Best Live Action Short
Brotherhood
Nefta Football Club (veikkaus)
Voittaja: The Neighbors’ Window
Saria
A Sister

*Olin ihan varma, että jalkapallofilmi voittaisi, koska missäpä koskaan jalkapalloaihe jäisi sivusijalle?

Best Production Design
The Irishman
Jojo Rabbit
1917
Voittaja: Once Upon a Time in Hollywood (veikkaus)
Parasite

Best Costume Design
The Irishman
Jojo Rabbit
Joker
Voittaja: Little Women (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood

Documentary Feature
Voittaja: American Factory (veikkaus)
The Cave
The Edge of Democracy
For Sama
Honeyland

Documentary Short
In the Absence
Voittaja: Learning to Skateboard in a Warzone (If You’re a Girl) (veikkaus)
Life Overtakes Me
St. Louis Superman
Walk, Run, Cha-Cha

Sound Editing
Voittaja: Ford v Ferrari
Joker
1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood
Star Wars: The Rise of Skywalker

*Tämän itse asiassa tiesin menevän pieleen, koska arvasin kyllä, että ääniosaston voitot jakaantuisivat Ford v Ferrarin ja 1917 välille, mutta en kuollaksenikaan osannut veikata, että kumpi voitto menisi kummalle, joten pistin varmuuden vuoksi molempiin 1917. Tyhmät kategoriat, jotka joutaisi jo kyllä yhdistettäväksi.

Sound Mixing
Ad Astra
Ford v. Ferrari
Joker
Voittaja: 1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood

Best Cinematography
The Irishman
Joker
The Lighthouse
Voittaja: 1917 (veikkaus)
Once Upon a Time in Hollywood

Best Film Editing
Voittaja: Ford v Ferrari
The Irishman (veikkaus)
Jojo Rabbit
Joker
Parasite

* Tämä oli kyllä suurin yllätys. Schoonmakerin työ oli niin monumentaalinen The Irishmanissa, joten ihmettelen suuresti. Eikä Ford v Ferrari ollut vuoden kehutuimpia elokuvia, sillä yleensä parhaan leikkauksen kategoria on vahvasti synkassa parhaan elokuvan voittajan kanssa. Eli Parasiten olisin luullut peittoavan The Irishmanin, jos jonkun.

Best Visual Effects
Avengers: Endgame
The Irishman
The Lion King (veikkaus)
Voittaja: 1917
Star Wars: The Rise of Skywalker

Best Makeup and Hairstyling
Voittaja: Bombshell (veikkaus)
Joker
Judy
Maleficent: Mistress of Evil
1917

Best International Feature Film
Corpus Christi
Honeyland
Les Misérables
Pain and Glory
Voittaja: Parasite (veikkaus)

* Paljon näin uutisklipeissä keskustelua gaalan jälkeen, että onko tällä kansainvälisen elokuvan kategorialla mitään tarkoitusta, jos sen voittaja koetaan tarpeen palkita myös parhaan elokuvan kategoriassa. Ihan oleellinen kysymys, sinänsä.

Best Original Score
Voittaja: Joker (veikkaus)
Little Women
Marriage Story
1917
Star Wars: The Rise of Skywalker

Best Original Song
“I Can’t Let You Throw Yourself Away,” Toy Story 4
Voittaja: “(I’m Gonna) Love Me Again,” Rocketman (veikkaus)
“I’m Standing With You,” Breakthrough
“Into the Unknown,” Frozen II
“Stand Up,” Harriet


Gaala oli musiikin täyteinen. Oma suosikkini esityksistä taisi olla Eminemin esitys. On se vaan vieläkin niin pro hommassaan. Pidin myös montaasista, joka esitettiin biisejä, jotka ovat tulleet ikonisiksi elokuvissa. Se iski jollain lailla myös tunteisiin. Muita esiintyjiä oli muun muassa Idina Menzel, Randy Newman, Elton John, Questlove, Billie Eilish jne.

Oman yöni vedin pitkälti suklaan voimalla:



Päällisin puolin gaala jää kokonaisuudessaan harmittavasti ehkä kuitenkin parempien vuosien varjoon. Jos tätä voi jo näin aikaisin edes julistaa. Vaikka elokuvavuosi oli kova, en viihtynyt gaalan parissa ollenkaan niin hyvin mitä menneinä vuosina. Petyin siihen, että juontajat lavalle kärrättiin, vaikka toisin luvattiin. Petyin myös voittajiin ja siihen, että ne olivat niin turvallisia. Jäin kaipaamaan yllätysmomenttia. Petyin ehkä myös ehdokkaiden valjuuteen. Näyttelijäehdokkaat olivat nyt niitä naamoja, joita olemme pällistelleet monta kymmentä vuotta. Se teki gaalasta tylsän. Ei voinut bongata yleisön joukosta uusia suosikkeja.

Lisäksi nyt alkaa viimein tulla korvista ulos tämä väsyttävä ruikuttaminen Oscar-voittajien monipuolistamisesta. Jota on nyt siis harrastettu niin monta vuotta, että itse olen alkanut pitämään sitä melkein normina. Ihmettelisin suuresti, jos esimerkiksi ensi vuonna näkisimme Oscarit, jossa kaikki tyytyvät vain taputtamaan voittajille. Oscar-rutinasta on tullut järkyttävän kulunut klisee. Mikä on sinänsä myös säälittävää, sillä olemmehan nähneet ehdokkaina Parasitea, BlacKkKlansmania, Romaa, Black Pantheria... Ei taide kuitenkaan loppupeleissä taida olla mitään matematiikkaa, jossa viivottimen kanssa mitattaisiin kaikille saman verran ruutuaikaa, vuorosanoja tai palkintokultaa.

Ja kun se poliittinen saarnaaminen ei lopu. Jo siinä vaiheessa kun Chris Rock ilmestyi vinkuvan äänensä kanssa lavalle, ajattelin että noni, tässä sitä taas mennään. Brie Larsonin keimailu lavalla aiheutti saman reaktion. Joaquin Phoenix myös. Natalie Portman sai sentään suunsa pidettyä kiinni vaihteeksi. Alan olla Ricky Gervaisin leirissä aina vain enemmän ja enemmän. Se, että nämä maailman etuoikeutetuimmat ihmiset alkavat saarnaaman yleisölleen milloin mistäkin, saa lähinnä vain ärsyyntymään. Ja vielä tarpeettomasti. Katselisin aivan mielelläni näiden rikkaiden ja kuuluisten toistensa selkään taputtelua, jos minua ei koko ajan muistutettaisi omista ja maailmani ongelmista.

En ajatellut kritisoida tästä, sillä yleensä saan pidettyä itseni aisoissa, mutta nyt on pakko lopettaa näihin sanoihin:

Minulle taide on pääasiassa eskapismia. Sitä nämä Oscarit eivät nyt tarjonneet. Ja jos joku miettii syytä laskeneille katsojaluvuille, se on tasan tarkkaan tässä. Niin tärkeää kuin politiikka ja maailmanpelastaminen onkin, niille on aika ja paikka. Ja niin on taiteellekin. Ja ne ovat eri. Valitettavasti. Taiteella on arvo, itsessään. Ei vain välineenä saavuttaa kannatusta aatteelle. Toivoisin, että Oscarit muistaisivat oman tarkoituksensa. Jos ei, niin niistä tulee tarkoituksettomia.

Siinä vaiheessa kun näin suurella Oscar-fanilla alkaa tulla gaala ulos korvista, luulisi hälytyskellojen alkavan soida.

|| Päivitys (11.02.20.) Juuri kuten uumoilinkin, Oscareiden katsojaluvut romahtivat.




Oscar-veikkaukset

Hyvää Oscar-viikonloppua.

Julkaisen täällä vielä omat veikkaukseni iltaa varten:


Mukavia Oscar-valvojaisia kaikille!