15 marraskuuta 2019

Arvostelu: Sorry We Missed You

Työn murros. Joustava työelämä. Paikallinen sopiminen. Itsenäinen työote. Yrittäjäasenne. Paineensietokyky. Kaikki sanoja, joita on käytetty sellaisten sanojen sijaan kuin orjatyövoima, turvattomuus, työnantajan yksinvalta, riskien kasautuminen työntekijälle - voittojen työnantajalle, burn out, loppuunpalaminen, syrjäytyminen.

Alustatalouteen ollaan siirrytty myös modernissa Britanniassa, jossa Ricky Turner (Kris Hitchen) värvätään niin sanotuksi franchise-yrittäjäksi pakettien jakelufirmaan. Hän ostaa itse oman pakun ja vastaa itse oman työn tekemisestä. Toisin sanoen paketit tulee toimitetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan pitäisi ehtiä olemaan perheen kanssa, keräämään tarpeeksi rahaa asunnon ostamiseen ja maksaa entisetkin velat pois.

Miten käy, kun franchise-yrittäjä ei pääse töihin? Velkaa kasaantuu entisestään. Velan pois maksamiseksi tulee tehdä entistä pidempää päivää, mikä tarkoittaa vielä vähemmän aikaa perheen kanssa. Se ajaa erityisesti kriittisessä teini-iässä olevaa poikaa (Rhys Stone) entistä ahtaammalle polulle, jossa elämä alkaa käydä laittomammaksi, holtittomammaksi ja vaarallisemmaksi. Myös perheen äiti (Debbie Honeywood) on ahtaalla, kun pitäisi itsekin käydä töissä että pitää perhe koossa. Vain perheen tytär (Katie Proctor) tuntuu pärjäävän koulussa että kotona. Mutta liekö sekin tie nopeasti umpikujassa?

Vierivän lumipallon lailla tavallisen ihmisen arki käy aina vain kuristuvammaksi ja kurjistuvammaksi.


Ken Loachin ohjaama draamaelokuva Sorry We Missed You on elegia raskaan työn raatajille. Se on rankasti yhteiskunnallinen kuvaus, jonka spektri laajenee yhdestä miehestä, yhteen perheeseen ja lopulta yhteen kansantalouteen. Sinänsä fokusoitunut näkökulma, jossa yhden yksilön harteille tuntuu kasautuvan kaikki vaikeudet, voidaan lukea allegoriaksi kaikkien niiden ihmisten omista ongelmista, joiden voidaan todeta kamppailevan samojen vaikeuksien kanssa päivästä toiseen, kuin Turnerien perhe. Mikä surullisinta, tämä tie tuntuu olevan monen päämäärä, mitä pidemmälle tulevaisuuteen katsotaan.

Kuvaus on kuitenkin uskottavaa. Loachin ohjauksellisen otteen tempo on adagio. Elokuva esittelee kohtaukset hiljaisesti. Leikkaa kohtauksesta toiseen vähäeleisesti. Efekti on kumuloituva. Kaikki ei rämähdä katsojan silmille rynnäten. Mutta vaikka tarina olisikin epäuskottavaa, se ei Loachin kuvauksessa haittaisi sinällään mitään. Sillä katsoja ymmärtää, että tässä käytetään yhden yksikköä valaisemaan monikon ongelmia. Kuvauksen kuuluukin olla läpikuultavaa. Harsomaista. Sitä ei ole tehty tiivistikudotuksi. Vahvaksi.

Sinänsä elokuvan rakenne, joka on kevyt - elokuvassa ei tehdä mitään liikaa, kaikki on vähäistä, pelkistettyä - heijastaa myös ihmisen osaa yhteiskunnassa. Tekemällä kuvauksesta korutonta, Loach tuntuu kuin sanovan, että tämä laulu lauletaan sen ansaitsemalla sävyllä. Jotta sen kuulijat ymmärtävän sen epätoivon, josta laulu kertoo.

Sen lisäksi Loachin raa'assa ja hienovaraisessa tarinankerronnassa on jotain uskomattoman kapinallista henkeä. Punk-asennetta. Kuin hän nostaisi keskisormensa pystyyn yhteiskuntasatiirinsa pilankohteille. Sanoisi heille, että minä en saarnaa, ettekä siitä pääse minua syyttämäänkään. Minä puhtaasti näytän. Ja teen sen niin vähin elein kuin pystyn. Niin dokumentinomaisesti, että ainoa kritiikki, mitä elokuvaa kohtaan voi osoittaa, on pakko ulottaa myös laajemmin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

On uskomatonta miten vähällä voimalla Loach pystyy tekemään niin paljon. Ehkä se nimenomaan vaatiikin eniten taitoa, tehdä vähiten. Tai saada näyttämään vähäeleisimmältä elokuvalta, mitä on nähty vähään aikaan. Ja koska elokuvan ilmaisuvoima on niin puhdas, on se myös harmoninen, taiteellinen, sielukas ja katsojaan luottava. Ankeudella ei mässäillä, synkkyydestä ei tule itseisarvoista. Elokuva ei alleviivaa itseään. Se on realistinen. Ja sitä kautta itse tarina on pääosassa.


Käsikirjoituksessa makaa yhtä suuri voima kuin Loachin visionäärisessä katseessakin. Paul Lavertyn kynä on terävä. Sanan jokaisessa merkityksessä. Se sekä tarttuu asian ytimeen että rakentaa elokuvasta niin suoraviivaisen kuin pystyy. Kohtaukset ovat napakoita, niissä ei jäädä vellomaan, mutta niitä katsellaan tarpeeksi kauan, että katsoja pystyy hahmottamaan myös kohtauksen taustalla maalautuvan, laajemman kuvan. Syvällisemmän tason. Elokuva tuntuu täydellisen hiotulta.

Myös pitkälti amatöörinäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti vakuuttaa. Kris Hitchen ei tunnu edes mitenkään näyttelevän. Debbie Honeywood puolestaan tuntuu, mutta hän näyttelee sielukkaasti ja koskettavasti. Perheen poikaa näyttelevä Rhys Stone on luonnonlahjakkuus ja tuntuu tekevän elokuvassa eniten. Nappaa kiinni tunnetiloista, mutta ei tulkitse niitä ilmiselvästi. Vaan hienovaraisesti. Kouriintuntuvasti.

Fuck you -asenteella varustettu, eleginen, arkinen tragedia, jonka prisma ulottuu myös yhteiskuntakritiikiksi. Mutta ei asenteelliseksi. Moraalitarina, mutta ei moralistinen. Koskettava. Aito. Läpikuultava.

Menkää katsomaan elokuvateatteriin. Tällainen elokuva ansaitsee arvoisensa kehykset. Kotisohvalta katsottuna tarina saattaa olla jopa liikaa. Teatterin tarjoama etäisyys tekee katsomiskokemuksesta täydellisen. Tasapainoisen. Ei näitä elokuvahelmiä liikaakaan Suomeen asti tule nähtäville valkokankailta.



13 marraskuuta 2019

Arvostelu: Long Shot

Seth Rogenin tuottama ja tähdittämä romanttinen komedia Long Shot keräsi alkuvuodesta jopa ylistäviä arvosteluja. Elokuvaa pidettiin joidenkin kriitikoiden mielestä raikkaana tuulahduksena vähän elähtäneeseen romcom-genreen. Rotten Tomatoes-arvostelusivustolla elokuvalla on 81 prosenttia kriitikoista on pitänyt elokuvasta ja se on siten niin sanotusti hyväksi sertifioitu. Mikä on harvinaista tämän genren edustajalle.

Elokuvassa viedään romanttisen komedian genre politiikan puolelle - niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana tehdä, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Charlotte Field (Charlize Theron) on Yhdysvaltain ulkoministeri, aivan kuten muuan Hillary Clinton aikanaan, ja pyrkii nyt Yhdysvaltain ensimmäiseksi naispuoliseksi presidentiksi. Avukseen hän palkkaa puheenkirjoittajaksi entisen lapsuudenkaverinsa Fredin (Rogen). Tiivis yhteistyö hitsaa heidät uudelleen läheisiksi ja pian heidän välillään kipinöi romanttisemminkin. Mutta miten parin käy, kun Fredin imago ei ihan vastaa sitä, mitä poliitikon puolisolta tulisi odottaa - eikä tavallinen parisuhde tule Charlotten työn takia oikein muutenkaan kysymykseen.


Jossain määrin elokuva on ihan hyvin tehty. Käsikirjoituksessa on hauskoja ideoita ja on tosi raikas idea kerrankin tehdä romanttisen elokuvan naiskoristeesta vähän älykkäämpi olento. Tässä poliitikko, joka on johtavassa asemassa. Sinänsä siis kivaa, että roolit on vaihdettu ja mies tuleekin tarinassa naisen palkkalistoille. Kuvaaja Yves Bélangerin linssi tekee kuvasta terävää ja kamera liikkuu pitkin elokuvaa juuri oikein. Kannattelee omalta osaltaan elokuvaa.

Myös näyttelijäsuoritukset loistavat. Charlize Theron tuntuu jopa liian hyvältä roolissaan. Yksikään oikea poliitikko ei tunnu puhetta pitäessään yhtä aidolta kuin Theron. June Diane Raphael uhkaa varastaa huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa ja saa ajoittain hengettömiltä tuntuvat kohtaukset sykkimään. Alexander Skarsgard pääsee oikein herkuttelemaan komean, mutta sisältä tyhjän miehen roolissa.


Pidin ajoittain myös poliittisesta satiirista. Huomiot naisen asemasta politiikassa olivat teräviä. Itse politiikan käsittely elokuvassa ontui enemmän ja poliittiset keskustelut typistettiin yksinkertaistetuiksi. Charlotten junailema ympäristösopimus oli yksiselitteisesti hyvä ja sitä vastustavat poliitikot sarjakuvamaisen pahoja ihmisiä. Ja jos jossain oikeasti olisi yhtä pyhimysmäinen poliitikko kuin Charlotte, niin kaikki maailman ongelmat olisivat kyllä jo tulleet ratkaistuiksi.

Mutta kevyttä viihdettä tämän tulisikin olla ja siksi tällaisia virheitä katsoo sormien läpi. Itse pidin sen sijaan hieman ongelmallisena elokuvan asetelmaa, jossa Charlotte Fieldin tapainen nainen rakastuu Fred Flarskyn kaltaiseen mieheen. Lähinnä koska meille ei annettu heidän suhteelleen mitään syytä. Fred kävelee ympäriinsä - hienoissakin tilaisuuksissa - tuulitakki päällä ja toilailee sellaiseen tahtiin, että vähän suvaitsevaisempikin kaveri häpeäisi hänen käytöstään. Mutta ei sen puolen, ei meille anneta mitään syytä, miksi Fred rakastuisi Charlotteenkaan. Hän on kaunis, mutta etäinen. Objekti. Ei kolmiulotteinen hahmo. Vaan koriste. Mikä on kaksinverroin tuskastuttavampaa, sillä naisella, joka on Yhdysvaltain ulkoministeri, tulisi olla muutakin sisältöä. Elokuva vielä itse vitsailee siitä, että Charlotte nähdään mediassa vain kauniina naisena. Mutta eihänhän muuta ollutkaan.


Fred ja Charlotte kuvataan eittämättä kaksiulotteisina hahmoina komedian takia. Jos he olisivat liian inhimilliset, tulisi komedian tekemisestä vaikempaa. On paljon hauskempaa katsoa pellemäisen miehen toilailevan rakastuessaan arvokkaaseen ja karismaattiseen naiseen. Kontrasti.

Mutta pakko sanoa, että en pitänyt elokuvaa kovin hauskana. Ja nostan heti käden pystyyn, että olen ehdottomasti aivan liian tiukkis nauttimaan tällaisesta räävistä huumorista. Minusta se oli mautonta. Jossain vaiheessa elokuvaa sukellettiin niin syvälle alapääosastolle, että sitä oli jo vaikeaa katsoa. Ehkä sen parhaiten selittää jo elokuvan nimi. Jonka voi lukea myös kaksimielisesti. Aivan liian ronskia minun makuuni. Mutta suosittelen Seth Rogenin komedioiden ystäville. Jos, kuten minä, odotti tältä jotain feminististä, älykästä, poliittista satiiria, niin tässä olikin lähes sen vastakohta.





12 marraskuuta 2019

Arvostelu: Last Christmas

Kate (Game of Thrones-tähti Emilia Clarke) on töissä joulukoristeita myyvässä puodissa. Hän on vakavan sairauden jälkeen elänyt lähinnä ystäviensä sohvilla ja vältellyt lapsuudenkotiaan, jossa holhoava äiti (Emma Thompson) kaipaisi tytärtään takaisin.

Katen alkoholinhuuruinen, irtosuhteiden ja vastuuttomuuden sävyttämä elämä saa kolauksen, kun siihen törmää salaperäinen muukalainen Tom (Henry Golding). Kate ja Tom tapaavat sattumalta ja heidän välilleen syntyy välitön yhteys. Hyväntekeväisyystyölle vapaa-aikansa omistava Tom on elämänasenteeltaan kuin Katen vastakohta. Pikkuhiljaa Kate alkaa huomata oman elämänsä turmeltuneen ja alkaa parantaa tapojaan.

Samaan aikaan Katesta tulee yhä vain riippuvaisempi Tomista ja tämän tarjoamasta positiivisesta vaikutuksesta Katen elämään. Kate ei osaakaan rakastaa Tomia kuin tasavertaista kumppania, vaan alkaa muuttumaan kuin läheisriippuvaiseksi Tomista. Tomilla on kiintymystä Katea kohtaan, mutta ei voi tarjota tälle rakkautta ennen kuin Kate on todella oppinut taas arvostamaan omaa elämäänsä ja elämään vastuullisesti myös ilman Tomia.

Pikkuhiljaa myös Tomista alkaa paljastumaan piirteitä, joita Kate ei ole aikaisemmin huomannut. Elokuvan tapahtumia myös värittää Brexitin jälkeisen Britannian poliittinen ilmapiiri, jossa kroatialaislähtöinen Kate ja hänen perheensä tuntevat olonsa yhä vain ahdistuneemmaksi. Jännitettävää löytyy myös siitä, paljastuuko Katen siskon homoseksuaalisuus viimein myös heidän vanhemmille ja mitä käy Katen laulajanuralle?


Last Christmas perustuu George Michaelin musiikin ympärille. Wham!-yhtyeen joulukappaleella "Last Christmas" on elokuvassa iso merkitys. Elokuvan ääniraita koostuu pitkälti Michaelin kappaleista. Michael menehtyi kohtalon vuonna 2016, mutta ehti elokuvan käsikirjoittaneenkin Emma Thompsonin mukaan antaa elokuvalle siunauksensa.

Last Christmas haluaisi kovasti olla seuraava jouluelokuvien klassikko. Sen on ohjannut Paul Feig. Hän virittää parhaan kykynsä mukaan elokuvan tunnelmaa jouluiseksi. Michelle Yeohin esittämän hahmon omistama joulupuoti toimii hyvin elokuvallisena ja jouluisena elementtinä tarinassa, ja sen ympärille olisi saanut rakennettua tunnelmallisemmankin elokuvan.

Elokuva haluaa olla myös hauska. Katen huolettomasta toilailusta näytetään pari kömmähdystä, ja erityisesti Thompsonin esittämä äitihahmo tuntuu komeediselta elementiltä tarinassa. Komedia tuntuu kuitenkin elokuvassa väkinäiseltä. Ehkä siksi, että elokuva kääntääkin jatkuvasti linssiä päähahmon elämän traagisuutta kohtaan. Myös kodittomien asuntolasta tulee keskeinen tapahtumapaikka, jossa Katen kärsimykset asetetaan mittasuhteisiinsa. Loppujen lopulta myös Katen äidistä tulee traaginen hahmo, kun hän seuraa muukalaisvihamielisyyksien nousua uutisista.

Parhaimmillaan elokuva on seuratessaan pääparin romanssia. Henry Golding on näyttänyt kykeneväisyytensä karismaattiseen flirttailuun ja keimailuun ennenkin. Emilia Clarke on sympaattinen ja mielestäni he muodostavat uskottavan valkokangasromanssin. Tästäkin elementistä muutetaan kuitenkin elokuvan lopun juonenkäänteen takia jotain aivan muuta.


Jotkut katsojat käänne varmasti yllättää, mutta valppaimmat katsojat ovat kyllä päässeet kärryille jo ennen elokuvan puoltaväliä. Mistä johtuen juonenkäännekään ei juuri ilahduta yllättävyydellään. Itse myös ehkä kaipaan aikaa, jolloin elokuva pystyi vain yksinkertaisesti kertomaan kahden ihmisen kohtaamisesta ja sitä seuraavasta rakastumisesta.

Elokuva ei ole siis liiemmin jouluinen, ei romanttinen, eikä hauska. Sen voisi vielä pelastaa se, että se olisi osuvasti dramaattinen. Erilaisia elementtejä elokuvassa pyörii. Kysymykset kodittomuudesta, muukalaisvihasta, homoseksuaalisuudesta, maahanmuuttajuudesta, kulttuurieroista, vakavasta sairaudesta ja vaikeista perhesuhteista.

Yksikään näistä elementeistä ei kuitenkaan toimi. Miksi? Esimerkiksi hyväntekeväisyys kodittomien parissa muuttuu kuin lasten saduksi elokuvan loppua kohti. Hyväosainen ja iloinen nuori tyttö tanssahtelee kodittomien pariin ja pian kaikki leikkivät piirileikkiä ja taputtavat joululaulujen tahtiin käsiään. Hivenen epäuskottavaa.


Brexitin jälkeisen Britannian poliittiset kysymykset sylkäistään katsojan naamaan yhtä hienovaraisesti kuin norsu tanssisi posliinikaupassa ja yksinkertaistetaan lapselliseksi viestiksi, jossa Brexitistä tehdään mustavalkoinen asia, jonka pystyy tuomitsemaan natsikortilla. Muukalaisvihasta se silloinkin lähti liikkeelle. Mikä on eittämättä totta, mutta elokuvassa tämä sanoma kirjoitetaan suoraan Thompsonin äitihahmon suuhun. Eikä asiaa sen enempää jäädä pohtimaan.

Koko sivujuoni Katen siskon homoseksuaalisuudesta tuntuu irralliselta kokonaisuudelta. Tätäkin puolta elokuvassa käsitellään ehkä viisi minuuttia. Olen sitä paitsi kyllästynyt näihin tällaisiin homoseksuaalien kuvauksiin elokuvassa. He ovat aina sivuhahmoja. Ja he joutuvat aina salaamaan seksuaalisen suuntautumisensa, kuin salaamiselle olisikin syytä. Ja heidän olemassaolonsa käsitetään niiden perheenjäsenten kautta, joilla ehkä olisi ongelma heidän seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Mielestäni vuonna 2019 pitäisi ehkä jo päästä tällaisten kliseiden yli ja näyttää elokuvassa hahmoja, joiden homoseksuaalisuus ei olisi ainainen ongelma.


Päähenkilön sairauskuvauskin jää kylmäksi. Näemme siitä vain välähdyksiä takaumista. Ja sairauden käsittelykin yksinkertaisetaan viestiksi elämän ohimenevyydestä. Ja kuinka jokaisen tulisi nauttia siitä vielä kun voi. Tai jotain sinne päin. Muistaakseni tarkat sanat, joihin viesti kiteytettiin, oli: "Look up". Oikeasti.








Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...