16 tammikuuta 2019

Arvostelu: Shoplifters

Palme d'Or, Golden Globe-ehdokkuus ja jopa Guldbagge-ehdokkuus. Liekö Oscar-ehdokkuus seuraavana listalla? Hirokazu Kore-edan uuden elokuvan saavutukset ovat kiistatta valtavan huimat. Mutta mitä kauemmin aikaa kuluu siitä, kun tämän näin, niin sitä vähemmän tästä pidän. Elokuvaa katsoessa oli jo sellainen olo, että tässä oli nyt liian monta suvantokohtaa, että voisi täysin antautua elokuvan vieteltäväksi. Sinänsä elokuvaa on siis vaikea suositella kenellekään, kuka ei kaipaa unilääkettä. Mutta taitavasti tämä on tehty.

Hirokazu Kore-edan ohjauksellista otetta voisi jollain oudolla lailla luonnehtia helläksi. Hän kertoo eriskummallisen perheyksikön tarinan. Se koostuu laitakadun tallaajista, näpistäjistä, rikollisista ja hyväksikäyttäjistä. Mutta juuri näitä henkilöitä käytetään kertomaan viestiä empatiasta. Toisesta välittämisestä ja läsnäolemisesta.

Elokuvassa on kauniita kohtauksia, jotka säihkyvät helmen lailla mutaisessa merenpohjassa. Hirokazu Kore-eda on mestarillinen visuaalisessa tarinankerronnassa. Hän saa puristettua kuvakomposition avulla niin paljon tunnetta. Ilmaiskeinona tämä on hyvin vahvaa ja vaikuttavaa. Mutta kokonaisuutena elokuva jää jotenkin vajaaksi.

Koen ymmärtäneeni hyvin, mitä tässä tehtiin. Sinänsä ne hiljaisemmatkin kohdat elokuvasta olivat tarpeellisia sillä niiden avulla katsoja juurtui tähän perheyksikköön kiinni ja ymmärsi sen, että vaikka he eivät ole biologisessa merkityksessä oikea perhe, on paljon tärkeämpää keskittyä ihmisyyden perimmäisiin arvoihin. Toisista huolehtimiseen ja tukemiseen. Rakkaus on tärkeämpää kuin velvoitteet ja normit. Myöskään se, että henkilö on rikollinen, ei tee tästä henkilöstä automaattisesti pahaa ihmistä. Myös hyvät ihmiset voivat olla rikollisia.


Näyttelijäsuoritukset olivat mielestäni kädettömiä. En oikein välittänyt yhdestäkään hahmosta. Perheen isähahmoa suorastaan inhosin. Hän oli aika limaisen ja hyypiömäisen oloinen ja häntä esittäneen näyttelijän ilmaisukeinot erittäin rajalliset. En kokenut, että hän olisi edes erityisemmin rakastanut kasvattamiaan lapsia, vaikka elokuva selvästi yritti siihen koko ajan vihjaista. Sakura Ando voitti osastaan jopa Florida Film Critics' Circle -palkinnon parhaasta naissivuosasta, ensimmäistä kertaa vieraskielisestä elokuvasta koko palkinnon historiassa ja en nyt ihan tiedä oliko roolisuoritus ihan niin hyvä. Mutta hän tekee kyllä vahvimman roolisuorituksen elokuvassa.

Lopussa myös jätettiin muutamia langanpätkiä sitomatta kiinni. Mikä olisi sinänsä hyväksyttävää, jos kaikkia muita langanpätkiä ei varta vasten lähdettäisi sitomaan kiinni. Nyt Mayu Matsuokan esittämän Akin hahmon kohtalo jäi täysin auki, kun kaikki muut saivat omat tarinansa päätökseen. Ja hänen hahmostaan olin ehkä eniten kiinnostunut.


Ja tästä pääsemme ehkä elokuvan perustavanlaatuiseen ongelmaan; se ei tule kertoneeksi oikein kenestäkään, kun se yrittää kertoa kaikista tämän perheen jäsenistä. Elokuva olisi ollut paljon vahvempi, jos se olisi valinnut päähenkilöksi edes yhden näistä hahmoista, jonka silmien läpi elokuvaa katsottiin. Nyt kun elokuva ei kerro kenestäkään, niin siitä tulee eitttämättä vähän vesittynyt ja tylsä. Katsojalla ei ole emotionaalista panostusta elokuvaan, sillä vasta elokuvan lopussa alkaa kokonaisuuskin vähän hahmottua ja tajuamaan, että tästä perheyksikön koossapysymisestä olisikin kuulunut välittää. Mutta kun sen rikkimenemiseen ei annettu juurikaan mitään uhkaa ennen kuin se tapahtui, oli siitäkin välittäminen aika ohuenlaista.

Sinänsä siis arvostan yritystä lähteä kuvaamaan näinkin monumentaalista elokuvaa, päähenkilönä yksi perhe, mutta valitettavasti tällaisia elokuvia ei juuri tehdä, syystä. Ja jos tehdään, niin se kuvataan yleensä kotiin palaavan tuhlaajapojan tai vastaavan näkökulmasta. Uskon, että näinkin taitava ohjaaja kuin Hirokazu Kore-eda löytää vielä omille ohjaajantaidoilleen passelin tarinan ja sitä kokonaisuutta onkin sitten vaikea päihittää. Jotain vastaavaa kuin Isänsä poika, joka on tehty yhtä taidolla, kuin Shoplifters, mutta tarina on niin paljon keskitetympi ja dynaamisempi.


p.s. jostain syystä tämä postaus lähti räjähdysmäisesti haalimaan katsojia heti julkaisunsa jälkeen. Mistä teitä näin paljon tämän postauksen pariin heti löysi?


14 tammikuuta 2019

Arvostelu: Deadpool 2

Viihdytti ja nauratti edelleen. Hauskin kohtaus oli ehdottomasti se laskuvarjohyppy. Paljon miinusta tulee kuitenkin tällä kertaa huonosta grafiikasta, pelkistetystä lavastuksesta, laaduttomasta valaistuksesta... Erikoistehosteet olivat myös aikalailla surkuhupaisia. Budjetti on tuplaantunut sitten ykkösosan - liekö kaikki rahat valuneet studiopomojen palkkoihin? Tässä taas näkee, että ei siellä johtoportaassa uskota tällaisiin R-rated pätkiin. Enemmän luottoa saa kaikki lastenleffat kuten Guardians of the Galaxy vol 2., jonka budjetti oli vieläkin kaksinkertainen tähän Deadpool 2:seen verrattuna.

Josh Brolin tekee sellaisen saavutuksen, että saman vuoden aikana tekee toistamiseen uneliaan pahisroolin.




13 tammikuuta 2019

Titans, 1. tuotantokausi

En tiennyt yhtään mikä tämä oli, mutta Netflixistä tuli mainos ja se näytti niin hyvältä, että sen enempää harkitsematta klikkasin päälle. Ja rakastuin tulisesti noin niinku heti. Se kertoo DC:n supersankariuniversumista, jossa Robin (Brenton Thwaites) on jättänyt Gotham Cityn taakseen ja törmää uudessa työssään Detroitin poliisietsivänä nuoren teini-ikäisen tytön, Rachelin (Teagan Croft), jonka salaperäinen menneisyys vaivaa tätä. Rachelilla on myös yliluonnollisia voimia, joita hän ei osaa hallita.

Niin siinä sitten kävi, että yhdessä viikonlopussa tuli katsottua koko sarja. Se imaisi kyllä mukaansa. Syyksi sanoisin ihanan synkän maailman ja tunnelman. Näitä Marvelin vastaavia tv-sarjoja en ole koskaan oikein innostunut katsomaan - en tiedä miksi. Mutta tämä DC:n tv-versio maailmastaan oli tehty niin taiten, että nostan hattuani. Ehkä tämän innoittamana yritän vielä Marvelinkin kanssa uudestaan...

Pidin siitä, että tässä oli myös superjuttujen lisäksi paljon, paljon psykologista tulkintaa. Millaista on olla supersankari? Minkälaiseksi kehittyy omatunto ja oikeudentaju, kun tekee tällaista työtä? Miten löytää itsensä supersankarin naamion takaa? Näitä kysymyksiä sarjassa pohditaan jopa enemmän, kuin mätkitään niitä pahiksia.

Lisäksi sanon ihan suoraan sen, että todella virkistävää nähdä tällaisessa supersankarihötössä vaihteeksi vähän aikuisempaa menoa. Veri lentää ja paljasta ihoakin vilahtaa. Mikä parempaa, että sarjaa tähdittää toinen toistaan kauniimmat ja komeammat näyttelijät aina Minka Kellystä Alan Ritchsoniin ja Brenton Thwaitesista Anna Diopiin. Siksikin tämä oli niin mielenkiintoista katsottavaa, että hahmojen välisiin suhteisiin panostettiin paljon aikaa. Romansseja kehittyi ja hahmot oikeasti juttelivat toisilleen. Mikä sekin on välillä harvinaista tämän genren teoksissa.

Itse tv-sarjan juoni on supermielenkiintoinen. Siinä liikutaan niin sirkuksesta hullujenhuoneelle ja kaikkea siinä välissä. Jokainen jakso melkeinpä loppuu myös kivasti cliffhangeriin, jolloin tulee ihana kutkutus pistää aina seuraavakin jakso päälle. Sarjaan imaistumista edesauttaa myös mielenkiintoinen hahmokavalkaadi. Anna Diopin esittämä badass-supernainen oli ensimmäinen asia, josta kiinnostuin, kun sen mainoksen näin ja hän kyllä pistää sarjassa menemään. Kerrankin tällaisen habituksen omaava hahmo saa ison roolin näinkin mittavassa tv-produktiossa. Niin virkistävää!

Minka Kellyn ja Alan Ritchsonin esittämä superpariskunta oli myös sarjan vahvinta antia. Heidän romanssinsa toimi ja katsojana ainakin minä eläydyin heidän parisuhteeseensa täysillä. Brenton Thwaitesin roolisuorinnasta pidin ihan mielettömästi. Mahtavaa, että yleensä sivuosaan jäänyt Robin on saanut oman tähtihetkensä ja kuinka moniulotteisen synkästi ja syvällisesti häntä kuvataankin. Teagan Croftin katseessa on jotain hypnoottista.

Sarjan kerronta hyppää paljolti nykyhetkestä takaumiin, jotka valottavat kunkin hahmon menneisyyttä ja luovat kerroksia heidän psyykeeseensa. Tämä kerronnallinen ratkaisu oli mielestäni toimiva. Ajoittian tuntui, että pääjuoni katkeutui vähän turhaan, mutta kärsivällistä palkittiin, sillä nämä takaumat olivat kuitenkin hyvin toteutettuja ja tarpeeksi dynaamisia, jotta niissä ei jääty maleksimaan, vaan niissä kerrottiin juuri tarpeeksi, jotta pääsimme syvemmälle aina kunkin hahmon mieleen.

Kaiken kaikkiaan siis sanoisin, että kerrankin sain supersankariviihteeltä sitä, mitä olen odottanut jo pitkään. Eli aikuisempaa tuotantoa. Syvällisempää draamaa, rajumpaa väkivaltaa, uskaliaampaa seksiä, kovemmat panokset ja dynaamisempaa kerrontaa, joka on myös aidompaa. Tässä ei viiletetty liikaa missä ulkoavaruudessa tai mällästelty liikaa niillä supervoimilla ja erikoistehosteet eivät vilkkuneet katsojan naamassa, vaan niitä käytettiin vain tukemaan ihmisläheisempää tarinankerrontaa. Ajoittain tässäkin tietty sarjakuvamaisuus otti valtaa ja tietyt kohtaukset eivät istuneet tv-sarjaan niin hyvin, kuin olisivat varmasti lehdessä toimineet. Myöskään sarjan teinihahmot eivät täysin toimineet osana kokonaisuutta, vaan heidän roolihahmonsa usein ajelehtivat vähän irrallisina elementteinä muusta kerronnasta. Paljon sarjassa auttaa se, että nämä hahmot eivät ole niin loppuunkuluneita ja todella viisaasti esimerkiksi Batman pidetään tässä vain taustalla varjoissa, poissa varastamasta huomiota. Nyt kysymykseksi jäi vain, että koskakohan toinen kausi on tulossa?

p.s. sarjan musiikit on säveltänyt suosikkisäveltäjäni Clint Mansell, ja ne ovat tässä hyytävän hyvät!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...