24 elokuuta 2017

Winter on Fire (Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom)

Stanfordin vankilakoe on kuuluisa psykologian testitapaus, jossa joukko ihmisiä laitettiin lukittuun tilaan keskenään. Osalle porukasta annettiin vanginvartijan rooli ja osalle porukasta vangin rooli. Mitään erityisiä ohjeita ei annettu, vaan käskettiin pitää järjestys ja kuri yllä. Kokeen oli määrä kestää kaksi viikkoa. Se jouduttiin keskeyttämään kuuden päivän jälkeen, sillä vanginvartijat olivat yltyneet jo niin kuvottaviin, nöyryyttäviin ja kiduttaviin toimenpiteisiin näitä kuviteltuja vankeja kohtaan. Koehenkilöt tiesivät, että heitä tarkkailtiin. He tiesivät, että heillä ei oikeasti ollut valtaa. On helppo ehkä ajatella, että nämä vanginvartijan roolin omaksuneita on vain murto-osa yhteiskunnasta ja että itse et käyttäytyisi samalla tavalla. Mikä tekee tästä tapauksessa kuitenkin pysäyttävän on, että asia on suurella todennäköisyydellä juuri päin vastoin. Kuka tahansa kykenee pahuuteen. Ja kuvittele vielä, että tilanne olisi oikea.

Winter on Fire: Ukraine's Fight for Freedom kertoo 93:sta päivästä vuosien 2013 ja 2014 vaihteessa Ukrainassa, kun maan silloinen presidentti Viktor Yanukovych irtautui yhteistyöstä Euroopan kanssa, käänsi katseensa Venäjän liittolaisuuteen sekä alkoi muuttamaan demokraattista valtiota diktatuuriksi - käyttäen väkivaltaisia metodeja rauhallisia mielenosoittajia vastaan. 93:n päivän ajan nämä mielenosoittajat taistelivat Maidan Nezalezhnostissa (Itsenäisyyden aukiolla, Kiovassa) hirmuhallintoa vastaan.

Tämä dokkari oli Oscar-ehdokkaana vuonna 2015, mutta häivisi dokumentille laulaja Amy Winehousesta. En ole jälkimmäistä dokumenttia nähnyt, mutta tämän vaikuttavan arvojulistuksen nähtyäni, tuntuu omituisen epämääräiseltä, että yksittäinen elämäkertateos pisteytettäisiin paremmaksi elokuvaksi. En muista nimittäin, koska viimeksi olisi näin lujaa löynyt tunteisiin yksikään elokuva. Toki, ei tämä ehkä surullisin, tunteellisin tai koskettavin elokuva ole, mutta äärettömän voimakas, intohimoinen, veret seisauttava ja ajatuksia herättävä.

Samahan tapahtuu juuri tällä hetkellä, näinä sekunteina Venezuelassa. Koko tämän dokumentin ajan en päässyt eroon taka-ajatuksesta, joka lymyili alitajunnassa, että vaikka näiden henkilöiden ja kansakunnan taistelu päättyi voittoon - kuljemme kaikki koko ajan hiuksen hienolla langalla, joka voi katketa ihan hetkenä minä hyvänsä. Ei ole itsestään selvää, että olemme turvassa, hyvinvointi-, oikeus-, demokratiavaltioissa.

Mekin toimimme erittäin hierarkkisessa yhteiskunnassa. Kaikki valtiomme palaset liikkuvat johtokäskyillä ylhäältä alas. Luovutamma kansakuntana vallan erittäin pienilukuiselle joukolle ihmisiä. Jos joku heistä on paha, on yhden hyvän ihmisen sitä vaikea pysäyttää alhaalta päin. Siihen todellakin tarvitaan kaikkien tuki. Se oli tämän dokumentin ehkä vahvin alleviivaus, että yhteinäinen kansakunta oli ainoa ratkaisu ongelmaan, joka oli yksi paha mies.

Jos elokuvallisista ansioista puhutaan, sillä dokumentteja on vaikea arvostella pelkästään aiheen tärkeyden tai voimakkuuden perusteella, koska niin monet kertovat juuri maailmamme oleellisimmat ongelmista. Tätä teosta pidin erittäin vahvasti, hienosti tehtynä dokumenttina. Heti alusta alkaen erityisesti koheesiivinen leikkausjälki luo vahvan visuaalisen maailman, josta katsoja ei voi ottaa silmiään pois. On poikkeuksellisen liikuttavaa katsoa dokumenttia, joka koostuu ainoastaan oikeasta arkistomateriaalista, eikä vain jälkeenpäin kuvitellusta videomateriaalista. Pääsemme siis aivan tapahtumien juureen, joka on leikattu kokoon erittäin vaikuttavasti ja todentuntuisesti varmasti pienen pienistä videonpätkistä.

Oikea Oscar-voittaja, erityisesti kaikki henkensä ihmisarvojen puolesta antaneet.



...=)

15 elokuuta 2017

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 


Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 



 ...=)

Op-ed: Näyttelijät, jotka ei tee vaikutusta

Tätä kirjoitusta olikin vaikea miettiä, koska ihan yksinkertaisesti kysymyskin on jo itsessään niin ristiriitainen. Sen sijaan, että muistelisi parhaimpia tai ikimuistoisimpia roolisuorituksia, tulisikin muistella niitä, joista ei ole mitään muistijälkeä.


Ajattelin, että en ehkä halua vastata nimillä, jotka eivät sano kovin monelle mitään, koska se olisi ehkä vähän kysymyksen kiertämistä. Totta kai pienten sivuosien näyttelijät jäävätkin muistin ulkopuolelle, mutta oikea kysymys onkin, että kuka on niin sanotusti suuren luokan tähti, joka nimi on kaikkin tiedossa, mutta silti syystä tai toisesta tämä kyseinen näyttelijä ei tee minkään luokan vaikutusta allekirjoittaneeseen.

Kysymyksen esitti blogin lukija edellisessä postauksessa ja iso kiitos tälläisestä aktiivisesta osallistumisesta sinne päin näin julkisesti ilmoittaen.


⧫ Benedict Cumberbatch

Mitäänsanomaton näyttelijä. Hänessä ei ole mielestäni mitään kiinnostavaa ja hän on jatkuvasti aivan huonouden rajamailla. En häntä inhoa, joten siksi hän sopii tähän listaan hyvin. En vain ymmärrä, mistä kaikki hälinä hänen ympärillään johtuu.


⧫ Uma Thurman

En ole nähnyt hänen ylistetyimpiä elokuviaan, kuten Pulp Fiction tai Kill Bill. Mutta ne elokuvat, missä olen hänet nähnyt (kuten hänen umpisurkea roolisuoritus siinä Batman-leffassa) eivät ole luoneet hänestä kovinkaan vaikuttavaa kuvaa. Entisestään hänestä tekee tusinatuotemaista näyttelijää hänen uransa jyrkkä laskukiito. Tässä on näyttelijä, jolle on annettu miljoona ja yksi mahdollisuutta aina aikamme ylistetyimpien ohjaajien elokuvien pääosista suuren luokan menestyselokuviin, eikä hän ole pystynyt tekemään näillä mahdollisuuksilla itsestään yhtään mitään. Ja sitten kuvitelkaa, jos nämä mahdollisuudet olisi saanut joku Viola Davis.


⧫ Richard Gere

Lähellä on, etten inhoaisi Richard Gereä näyttelijänä. Hän on laiska ja tästä olen puhunut aikaisemminkin. Hyvin usein hän on vielä rooleissa, joista näkee, ettei hänellä ole itselläkään mitään uskoa elokuvaan (kuten jotkin romanttisen pääosat, joissa hän viihtyy). Sitten kun hän saa roolin, jossa on jotain pureskeltavaa, hän ei tiedä, mitä tekee.


⧫ Sienna Miller

Häntä en yksinkertaisesti tunnista valkokankaalta.


⧫ Heath Ledger

En ole koskaan ymmärtänyt hänen hohtoaan. Brokebackissa hänellä ei ollut juurikaan tehtävää, vaan lähinnä toimi melko virtaviivaisesti roolihahmonsa kanssa, vaikka hyvä roolisuoritus onkin - en usko, että se vaati häneltä liikaa näyttelijänä. Jos jollain, niin Jake Gyllenhaalilla oli siinä elokuvassa paljon näyteltävää. En muutenkaan pidä Ledgerin habituksesta jostain syystä. Hän on vain liikaa sellainen joka kylän poika. En pidä häntä tarpeeksi uniikkina karismana ollakseen näyttelijä. Ja sitten... Yön ritari... Minusta se vain ei ole monitahoista näyttelemistä, että näen kilometrin päähän, että tolla pahiksella ei ole kaikki muumit laaksossa. Suorastaan ärsytti kaikki hänen huulien nuolaisu-maneerit ynnä muut.


⧫ Jennifer Garner

Pliisu.


⧫ Christian Bale

Olen vankka uskoja siihen, että näyttelijän työn ei tulisi tapahtua meikkituolissa. Sen ei myöskään tulisi tapahtua kuukausien dieteillä tai hiusten poisleikkuuilla sun muilla kikka kolmosilla. Näyttelijän kuuluu näytellä. Teeskennellä. Jotkin näyttelijät pystyvät tekemään molemmat (Johnny Depp, Renee Zellweger, Meryl Streep), mutta Balen näyttelijäntyö tuntuu olevan vain mahdollisimman suuri fyysinen uhraus. En sano, että hän olisi huono tulkitsija, mutta välillä tuntuu, että häntä ylistetään vain tekemistään uhrauksista ja mihinkä se tie sitten johtaa? Paras näyttelijä on se, kuka luopuu kädestään, jalastaan tai hengestään?


⧫ Kate Bosworth

Äärettömän tylsä näyttelijä.


⧫ Tom Hardy

En ymmärrä.

__________________________________________

Onko teillä mielessä näyttelijää, jonka nimen joutuu aina tsekkaamaan elokuvan jälkeen tekijälistasta tai joka on teidän mielestä aina hyvän ja huonon rajamailla, jättämättä minkäänlaista vaikutusta?
...=)

10 elokuuta 2017

Movie Monday #103 - Elokuva, joka on parempi kuin kirja?

"Tällä kertaa etsitäänkin (vaikka) sitä (yhtä) elokuvaa, joka oikeasti on parempi kuin kirja, johon se elokuva perustuu. Jos tehtävä todistautuu mahdottomaksi, niin sitten: mikä elokuva yltää edes jotenkuten kirjasta saaduille odotuksille?"

Olen täysin väärä vastaamaan tälläiseen kysymykseen, (jonka olen itse vielä aikoinaan esittänyt). Jos jonkun kirjan luen, niin todella harvoin tulee katsottua sen jälkeen elokuva. Toiset pystyvät huoletta katsomaan monta kertaa keskinkertaistakin elokuvaa, mutta itse oikeastaan katselen uudelleen vain kourallista elokuvia, jotka ovat jo niin hyviä, että tarinan toisto ei haittaa. Mutta pääsääntöisesti, kun olen jonkun elokuvan nähnyt tai kirjan lukenut, ei minulla ole mitään halua toistaa sitä. Täten elokuvan katsominen kirjan lukemisen päälle tuntuu usein tarkoituksettomalta, enkä sitä niin ollen harrasta. Lisäksi kun ottaa vielä huomioon, että vakio on, että kirja on parempi kuin elokuvasovitus, tulee tähän kysymykseen vastaamisesta mahdoton yhtälö.

Sinä päivänä (David Nicholls) lukeutuu yksiin suosikkikirjoihini. Sitä oli niin mukava lukea, sivut kuin kääntyivät itsestään ja tarina oli juuri sopivan kohtalokas - siitäkös minä pidän. Sen elokuvasovitus on vielä poikkeuksellisen toimiva ja erityisesti elokuvan musiikit tarjoavat jotain kirjasta saadun kokemuksen päälle.

Harry Pottereista on aina vähän vaikea puhua, sillä en halua trivialisoida niiden merkitystä arvostelemalla niitä, mutta tämän tekstin tarkoitusperiä varten, sanotaanko nyt vaikka sokraattisen metodin mukaisesti, että kuudes kirja oli yksi parhaimpia lukukokemuksia ja nautin myös elokuvaosvituksesesta huomattavasti. Tämä on ironista siinä suhteessa, että ensimmäisen kerran, kun Puoliverisen prinssin näin valkokankaalla, kävelin ulos teatterista savun sauhutessa ulos korvistani. En ollut uskoa, kuinka paljon kirjasta jätettiin ulos. Ehkä vielä karvaamman pettymyksen koettuani seitsemännen osan kanssa (kuinka elokuva oli niin pliisu verrattuna kirjaan), että Puoliverisen prinssinkin elokuvasovitus vaikutti jo jumalan lahjalta Potter-fanille. Vaikka kirja ja elokuva ovat erilaisia, pystyn nauttimaan molemmista eri mittasuhteissa. Ne ovat kuin kaksi eri asiaa ja siten on helppo sanoa, että elokuva voi jopa jossain suhteessa ylittää kirjan ansiot. Jim Broadbentin roolisuoritus Kuhnusarviona on miltei parasta kaikista Potter -roolituksista sekä nautin huomattavasti elokuvan hienovaraisesta huumorista. Myös Daniel Radcliffe ehkä tässä elokuvassa vasta nousee hahmonsa arvoiseksi näyttelijäksi ja karistaa vähän sellaista stereotyyppista tabula rasa-maisuutta päähenkilön taakasta ja muotoilee hahmostaan vähän persoonallisempaa yksilöä.


__________________________________

...=)

05 elokuuta 2017

Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.




...=)

03 elokuuta 2017

The Good Fight, 1. tuotantokausi

Kyllä minulla oli hyvän aikaa ihan selkeät sävelet. Aion odottaa, kunnes saisivat koko sarjan filmattua purkkiin. Sitten vasta soisin heille kunnian suvaita minun silmäparini heidän tekeleensä arvioiseksi. En halunnut taas tuskastua siihen, että vetäisin koko kauden läpi parissa päivässä ja sitten joutuisin odottamaan lisää. Arvata saattaa kuinka siinä sitten kävi. Ja nyt odotellaan sitten seuraavaa kautta. Pallo on heidän nurkassaan.


Pelkäsin klikata ensimmäisen jakson päälle. En nimittäin pitänyt Ygrittestä, Rose Leslien hahmosta Game of Thronesissa. Luonnollisesti, kuten kuuluu tehdä, päättelin, että näyttelijässä täytyy olla jotain inhottavaa. Puolessa väliä tätä pilottikautta kuitenkin havahduin siihen, että en ollut inhonnut tätä hahmoa yhdessäkään kohtaa. En oikeastaan enää osannut edes yhdistää Leslieta Game of Thrones-hahmoonsa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kyseessä saattaa jopa olla oikeasti todella hyvä näyttelijä - sillä niin erilaiset roolit kuitenkin kyseessä.

The Good Fight sijoittuu siis samaan maailmaan, kuin Julianna Margulies'n tähdittämä The Good Wife, joka menestyksekkäästi jatkui seitsemän tuotantokauden ajan ja voitti kasan Emmyjä. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuosi tulevaisuuteen The Good Wife-sarjan finaalista. Mitä siinä ajassa on tapahtunut? Trump on voittanut ja Chicagon liberaalissa lakiyhteisössä kuplaan ajautunut Diane Lockhart (Christine Baranski) herää taas todellisuuteen.

Alan varmaan kuulostamaan vanhalta kellolta, kun aina jaksan toistaa näitä samoja virsiä, mutta hyvillä henkilöhahmoilla pääsee niin pitkälle. Ne ovat ehdottomasti tämänkin spinoffin suola, kuten oli myös The Good Wifessa. Uskaltaisin jopa nyt jo väittää, että The Good Fight peittoaa The Good Wifen, sillä en koskaan oikein pitänyt The Good Wifen sivujuonista siinä kohtaa, kun katsojan olisi pitänyt keskittyä Alician (Margulies) aviomiehen kampanjakamppailuihin.


Monet samat hahmot pyörivät The Good Fightissa kuin The Good Wifessa, tietenkin siis Diane Lockhart, mutta myös David Lee (Zach Grenier), Elsbeth Tascioni (Carrie Preston), tuomari Abernathy (Denis O'Hare) ja monet muut fanisuosikit (lue: minun suosikkini) näyttäytyvät sarjassa. Muutama inhokki myös. En ole koskaan halunnut tintata ketään päin näköä niin paljon kuin haluaisin Mike Krestevaa (Matthew Perry). Ja se on hyvän sarjan merkki, että saa minut niin investoituneeksi sarjan maailmaan, että otan täysin henkilökohtaisesti kaiken.

Baranskin näyttelijäntyö oli minusta jo alkuperäisen sarjan puolella yksi sen vahvuustekijöitä. En ollut saada henkeä, kun kuulin, että hänen hahmon ympärille kirjoitettaisiin koko jatko-osasarja. Ja loistavia Diane Lockhart-hetkiä saamme tässäkin. Cush Jumbo on toinen The Good Wifesta jatkava päähenkilö ja olen siitäkin ihan iloinen. Pidän hänen salamannopeasta älykkyydestä sekä sellaisesta räväkästä asenteesta, jopa oikeussalissa.

Toivon vielä, että Julianna Margulies tekisi tulevilla kausilla cameon, mutta todennäköisesti aika epätodennäköistä. Pidin kuitenkin siitä, että jo nyt tässä useat tutut hahmot näyttäytyivät ja sen lisäksi myös uusia hahmoja tuotiin mukaan, mikä oli todella virkistävä ratkaisu esim. kun Diane Lockhartin annettiin viimeinkin vaihtaa lakirfirmaa ja se vanha "Lockhart - Gardner & Associates" firma uskallettiin viimein jättää pois. Sen firman sisäiset sotkut ovat läpikotoisin jo koluttu. Kuvaavaa on juuri se, että firman nimi vielä tässä ensimmäisessä jaksossa oli jo Lockhart, Deckler, Gussman, Lee, Lyman, Gilbert-Lurie, Kagan, Tannebaum, & Associates.




...=)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...