To the Bone (To the Bone)

Netflix on saanut paljon kritiikkiä viime aikoina, miten se on tehnyt vain haittaa sarjallaan 13 Reasons Why ja nyt tällä elokuvalla To the Bone. Ja ymmärrän kritiikin hyvin. Koska ollaanpas nyt rehellisiä - tälläiset teinipehmoilut eivät ole lähelläkään niitä oikeita ongelmia, joita nämä teokset teeskentelevät käsittelevänsä. Toisin sanoen tässä otetaan ihmisten tuskasta kiinni ja yritetään tehdä siitä jotain kertakäyttöistä viihdettä 16-vuotiaille teineille.

Ellen (Lily Collins) on parikymppinen yliopistosta pihalle lentänyt taiteilija, joka sairastaa anoreksia -syömishäiriötä. Hänen vanhempansa on eronneet ja hän asuu nyt työn takia poissaoleilevan isänsä ja äitipuolensa (Carrie Preston) luona. Kun kaikki muut keinot ollaan käytetty Ellenin sairauden voittamiseksi, passittaa äitipuoli tytön Keanu Reevesin esittämän lääkärin luokse, joka on pistänyt pystyyn tälläisen tukitalon, jossa muutkin syömishäiriön kanssa kamppailevat nuoret asuvat.

Ensimmäinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se ennalta-arvattava kaavamainen arkki. Alussa tapaus tuntuu ylitsepääsemättömältä, kaikki keinot käytetty, ollaan köyden lopussa. Sitten melko pian esitellään ratkaisu. Jumala saapuu, sankari, pelastaja, Keanu Reeves. Hänen metodinsa ovat erilaiset ja tuntuvat ainakin jotenkin muuttavan tilannetta. Asiat tuntuvat liikkuvan oikeaan suuntaan, mutta ähäkutti! Eipäs sittenkään! Kaikki on kuten ennenkin ja samat ongelmat löytyvät joka nurkan takaa. Sitten päähenkilö vähän tutkailee itseään, kasvaa aikuiseksi ja päättää ottaa elämänsä haltuun. Satu.

Paitsi että. Syömishäiriö ei todellakaan on niin pehmoinen ja puuvillainen aihe, että makaamalla yön jossain pirun aavikolla ja uneksivan jostain ihanaisesta pojasta, joka antaa pusun poskelle, ratkaisisi kaikki ongelmat.

Toinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se iänkaikkinen pikkuvanha, näsäviisas protagonisti, jolla on näppärä pikku vastaus joka. ikiseen. vuorosanaan. elokuvassa. Hän on aivan liian käsikirjoitettu, eikä Lily Collinsin ontto tulkinta auta asiaa yhtään. Kolmatta tekijää sivusinkin jo, mutta se on ehkä kaikkein ontuvin juttu elokuvassa - kuinka tämä meidän neiti ongelmainen vain pistetään tähän taloon ja yks kaks yllättäin hän pyjamapartyissa nauraa kavereidensa kanssa ja pusuttelee poikaystäväänsä puutarhassa ja oi, elämä on niin ihanaa.

Okei tämä oli hienoinen kärjistys, sillä elokuva kuitenkin pitää taka-alalla koko ajan Ellenin masentunutta luonnetta ja taipumusta reagoida yllättäviin tilanteisiin angstilla ja turvautumalla vanhoihin syömishäiriötaktiikoihinsa. Ajoittain elokuvassa myös käydään ihan oikeaakin keskustelua syömishäiriön ja masennuksen suhteesta yksilön elämään. Keanu Reevesin lääkäri sanoo varsin totuudenmukaisesti, että mitään ulkopuolelta tulevia ratkaisuja ei ole. Missään ei välttämättä ole mitään järkeä, kaikkein vähiten elämässä.

Mutta tästäpä päästään juuri siihen ongelmaan, miksi näitä teoksia kritisoidaan niin kärkkäästi. Syy on sama kuin pseudotieteessä. Ne teeskentelevät olevan jotain, mihin niillä ei ole mitään kytköstä. To the Bone on loppujen lopuksi täyttä fantasiaa ja se ottaa suuria vapauksia tuodakseen katsojille elokuvallisuutta elokuvakokemukseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että lopussa on mieltäylentävä päätös päähenkilön ongelmille ja kaikki asiat vain maagisesti järjestyvät paikoilleen. Kun totuus on täysin erilainen.



...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...