04 heinäkuuta 2017

Gypsy, 1. tuotantokausi

Minun mittapuullani kymmenen jakson sarja on älyttömän lyhyt, mutta kaipa jos joku ulkopuolinen tarkastelisi katsomistottumuksiani, saattaisi kymmenen tuntia televisiota kahdessa päivässä tuntua liioittelulta. Sitten minun ei varmaan kannata edes mainita, että ei tässä vielä mitään, mutta siinä vaiheessa kun huomaa lukinneensa itsensä sisälle koko päiväksi ja katsoneensa kokonaisen kymmenen tunnin tuotantokauden putkessa - se alkaa jo tuntua jossain.

Gypsy on siis Netflixin uutuussarja, jonka pääosassa on Naomi Watts, jatkaen muotivillitystä Hollywoodissa, jossa jokaisen varteenotettavan näyttelijän on tähditettävä ainakin jonkinmuotoista minisarjaa, mieluiten hittimenestystä, kun ennen kunnon elokuvatähdet karttoivat televisiotuotantoa kuin ruttoa. Hän on psykologi, joka ottaa potilaidensa tapaukset vähän liian henkilökohtaisesti. Hänen miestään esittää Billy Crudup (jonka nimeä en koskaan muista (menee sekaisin Stephen Dorffin kanssa)), joka on lakimies seksikkään sihteerin kanssa tietysti liian myöhään töissä toimistolla.

Aina välillä minunkin kaltaiselleni kohdeyleisölle tehdään matskua, Gypsy oli heti ensi silmäyksellä niin omalta tuntuva - jos tiedätte mitä tarkoitan. Sellainen sarja tai elokuva, jonka miettimistä ei tarvitse kauheasti arvuutella. Tiesi jo etukäteen, että juuri tämänlaisesta tv-sarjasta minä pidän. Vielä kun huomasin, että sarjassa näyttelee sekä Karl Glusman että Blythe Danner, niin mikäpä parempaa...

Gypsy on äärettömän mielenkiintoinen psykologinen leikki. Koko ajan saa olla tulkitsemassa pienen pieniä yksityiskohtia näistä hahmoista, että vähän pystyisi arvaamaan, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Viimeisimpien jaksojen kohdalla olin jo ihan hermo riekaleina, kun en vieläkään ollut päässyt perille kaikista tapahtumista tai hahmoista. Lopussa annettiin jonkinlaista vihiä hahmojen motiiveista, mutta ehdottomasti vaadin toista kautta tulevaksi heti!

Pidin ihan mahdottomasti sarjan ulkonäöstä. Se on kuvattu jollain pehmeällä filtterillä, mikä tekee kuvasta todella miellyttävää. Kohtaukset eivät myöskään etene tuhat lasissa, vaan niihin oikeasti paneudutaan. Hahmot keskustelevat ja prosessoivat kokemaansa, mikä tietysti vielä entisestään luo tiiviimpää tunnelmaa, kun ei oikein tiedä ketä uskoa, kun kaikki hahmot tuntuvat niin hyvin kirjoitetuilta. Toisin sanoen kukaan ei ole se varjoissa lymyilevä pahis, jonka tunnistaisi tarinan antagonistiksi tuhanenn kilsan päästä, vaan päin vastoin. Kaikki piiloutuvat maskiensa taakse ja valehtelevat ja teeskentelevät olevansa jotain muuta mitä ovat, aivan kuten oikeassakin elämässä. 60 prosenttia ihmisistä ei voi olla valehtelematta kymmentä minuuttia. Mutta totta kai nämä ovat pieniä valheita, joista ei voi koskaan jäädä kiinni. Me parantelemme jotain tarinaa, teemme siitä ymmärrettävämmän tai yritämme suostutella jotain tekemään jotain peittämällä tarinan huonot puolet.

Mutta Gypsyssä saa pitää kyllä silmät tarkkana bongaillessaan kuka valehtelee ja kuka ei. Eli juuri sellaista psykologista draamaa, josta pidän. Naomi Wattsista en ole aikaisemmin muodostanut juuri minkäänlaista mielipidettä. Minusta hän on aina ollut kauhean vaniljainen ja hiirulaismainen, joten en ole kokenut tarvetta nähdä hänen elokuviaan. Tässä pääroolissa hän vetää kyllä aika hyvin. Hän jättää juuri oikean määrän arvailun pariin, mutta on silti samaistuttava ja uskottava. Eikä kyseessä ole mikään helpoin rooli, koska tässä ei todellakaan ole kyse mistään yksitahoisesta naisesta, vaan hän on kuin elohopeaa, josta ei oikein missään vaiheessa tunnu saavan kiinni, paitsi sitten tietenkin lopussa - ehkä...

p.s. Stevie Nicksin laulama kappale sarjan alussa on ihan kultaa!







...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...