Wonder Woman (Wonder Woman)

[arvostelu sisältää juonipaljastuksia]

Jumala. Se on sana, joka toistuu läpi Patty Jenkinsin (Monster, 2003) ohjaaman elokuvan. Tarinan keskiössä on amazonilainen prinsessa Diana (Gal Gadot), jonka juuret ovat vahvasti jumalmytologiassa. Kun toinen maailmansota levittää siipensä jopa ajan ohitse kulkemalle trooppiselle saarelle, joka on koti tälle muinaisen maailman yhteisölle (Robin Wright, Connie Nielsen ym.), kokee Diana velvollisuudekseen pelastaa ihmiset omalta tuholtaan.

En ollut kovinkaan kiireessä juosta katsomaan taas uutta supersankarielokuvaa, taas uutta syntytarinaa - joka on jo aika kauan ollut loppuun kulutettu kaava. Olen siihen todella turtunut. Elokuvan alussa jaettiin vielä täysin tyypilliset pelimerkit ja mikään ei tuntunut tässä uudelta tai joltain, mitä emme olisi jo nähneet. Tietenkin jokaisessa kuvauksessa on aina omat varjopuolensa ja vaihtoehtoisesti aina omat tunnustusta ansaitsevat tekijänsä. Wonder Womanin kohdalla onnistunutta oli hyvin toimivat henkilöhahmot, naisnäkökulma perinteisesti miesvaltaisessa tyylilajissa sekä ajoittain täysin nappiin osuva huumori. Mutta nämä tekijät yksinään eivät riitä ylittämään sitä taakkaa, mikä elokuvalla on voittaakseen katsoja puolelleen ennalta-arvattavalla juoniskenaariolla. Toisin sanoen, jos elokuva ei tarjoa mitään uutta, mitään arvokasta itsessään jo nähdyn ja kolutun maaperän päälle - oli elokuva kuinka hyvin tehty tahansa - ei se riitä tekemään elokuvasta lähtökohtaisesti parempaa kuin edeltäjänsä.

Sen sanottuani, voin kuitenkin sanoa, että Wonder Woman onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Vaikka se on perinteinen, klassinen sankarimyytti ja ennalta-arvattava sekä jossain määrin kliseinen. Miksi? Ihmisten elämissä jumalalla on aina ollut suuri rooli. Tai ainakin jumalalla ajatuksena. Etsimme merkitystä näennäisesti kaoottiselta vaikuttavaan elämäämme. Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että jumala olisi mitenkään läsnä meidän elämässämme - ja usein olemme hukassa sen kanssa, minkä vuoksi elää - etenkin jos et usko jumalaan. Etenkään jos et usko myöskään mihinkään jumalankorvikkeeseen, mitä kaikilla ihmisillä loppupeleissä on. Joko arvostamme universumin kauneutta tai nautintoa.... tai rahaa, tai onnellisuutta. Nämä ovat kaikki meidän palvonnan kohteita. Jumalan korvikkeita. Eikö? Toisin sanoen jumala on yhtä kuin raha tai onnellisuus, tai kauneus, tai nautinto. Kaikilla on sama funktio. Yritämme täyttää elämämme jollain, jotta meillä olisi syy elää. Tämä on ihmisen biologinen tarve. Evoluutio määrää meidät selviämään ja jotta eläisimme, selviytyisimme, tarvitsemme siihen syyn. Etsimme merkitystä. Mutta jos rationaalisesti yrittää järkeillä elämään merkitystä, tulee häviämään. Mitään objektiivista merkitystä ei ole. Ja siksi olin niin positiivisesti yllättynyt, jopa järkyttynyt, kun Wonder Woman ensin hieman puuduttavan alkupuoliskonsa jälkeen, pistää toisen vaihteen päälle - alkaa käymään keskustelua (periaatteessa) objektiviisudesta, jumaluudesta ja ihmisen elämän arvosta.

Anna kun selitän. Wonder Woman on hahmo, jolla on erittäin vahva moraalikompassi. Hän uskoo hyvään ja taistelee pahaa vastaan. Kuten supersankarit yleensä. Se tekee niistä niin tylsiä, koska ne olettavat, että jotain objektiivisesti hyvää tai pahaa olisi olemassa. Leukani loksahti lattiiaan siinä vaiheessa, kun elokuvan kliimaksissa, pahiksen päihittämisen sijaan, Wonder Woman joutuukin jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu itse kyseenalaistamaan hyvän ja pahan objektiivisuden. Hän tajuaa ajatelleensa väärin. Hän kadottaa itsekin merkityksen omista teoistaan. Toisin sanoen hän kadottaa merkityksen elämästään. Hän tiputtaa itse itsensä pois jumalan asemasta. Kaunista, eikö?

Ja tässä kohtaa tematiikka jumalan suhteesta yksilöön tulee peliin. Jumala ei voi asettaa ihmisen elämälle sen enempää arvoa kuin ihminen itse. Wonder Womanin täytyy tehdä ratkaisu löytääkö ihmisyydestä jotain itseisarvoa, vai käytännössä lopettaako ihmiselämä. Ja syyt, miksi hän päätyy löytämään uudelleen moraalikompassinsa, nimenomaan ihmisenä eikä jumalana, ovat henkeä salpaavia.

Rakkaus on tunne, eikö? Siinä mielessä se on sidottu täysin samoihin lainalaisuuksiin kuin mikä tahansa muukin esineellinen arvo. Se ei ole jotain, mikä olisi objektiivista, mikä olisi olemassa irrallisena konseptina ihmisestä. Se on ihmisaivon tuottama tunne. Täten sille ei periaatteessa voi asettaa muuta arvoa kuin rahalle, kauneudelle tai jumalalle. Mutta Wonder Woman tekee silti tietoisen päätöksen, jopa melkein kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa, ja valitsee arvottaa rakkauden silti jumalakseen. Hän siis pragmatisoi ihmisen olevan ihminen. Ja koska ihminen kykenee tuntemaan rakkautta, sen täytyy tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokea rakkautta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisen elämästä ei löytyisi mitään perimmäistä objektiivista tarkoitusta, ei tarvitsisikaan. Ainoastaan riittää, että pitää ihmistä ja ihmisen kokemia tunteita arvossa, löytää elämälle merkityksen itsestään ja omasta kokemuksesta ihmisyydestään.

Jotenkin tälläinen tematiikka, että päätetään löytää kauneutta, merkitystä maailmasta, hurmasi minut täysin, ja siksi Wonder Woman nousee aivan supersankarielokuvien aateliin. Patty Jenkins on luonut tähän elokuvaan niin hienon monitahoisuuden. Hän käyttää hyväkseen klassista supersankariasetelmaa ja luo sillä uudenlaista pohdintaa siitä, millaista keskustelua supersankarielokuvassa voi käydä. Gal Gadot on tähän täydellinen pääosa, sillä hänet uskoo naiivina ja pelkistettynä sankarina, mutta sen lisäksi hän on uskottava esitellessään hahmonsa kriisissä, tuoden hänet alas jumalan asemasta, ihmiseksi, virheelliseksi olennoksi, joka myös joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja oman arvonsa. Musiikki elokuvassa vielä tukee tätä tarinankaarta ja koko elokuva rakentuu hienoksi kokonaisuudeksi.

Viimeinkin sarjakuvaleffa, joka heittää romukoppaan kaikki vanhat olettamukset ja perinteet. Tässä järjestäen kyseenalaistettiin kaikki lajityypin johdonmukaisuudet (hyvän ja pahan vastakkainasettelu) ja käännettiin se päälaelleen. Pahaa löytyy jokaisesta ihmisestä. Mutta sen vuoksi on juuri taisteltava, eikö?




 ...=)




The Jane Austen Book Club (The Jane Austen Book Club)

Olen parin Austen-filmatisoinnin nähnyt ja suosikkini on ehdottomasti Ang Leen vuoden 1995 Järki ja tunteet. Olen vain kamppaillut sen kanssa, että en oikein löydä Austenin teemoista syvyyttä. Tämä leffa ehkä jotenkin avasi niiden vitsiä, mutta ehkä pitäisi vain tarttua yhteen niistä romaaneista ja alkaa lukemaan. Muistuttaa vähän kotimaista FC Venusta siinä suhteessa, että monen hahmon tarina kietoutuu tälläisen yhden aktiviteetin ympärille ja sen sitten muuttaakin kaikkien elämät paremmaksi.
Kevyttä viihdettä siis.



...=)


Reflektio: miten olen muuttunut

Sain lukijapalautteesta ihanan kattavankysymyspatteriston, johon tietenkin vastaan niin laajasti kuin vain pystyn. Valitettavasti annan kuitenkin jo etukäteisvaroituksen, että teksti ei tule olemaan kauhean syvästi analysoiva, sillä niinkin antiklimaattista kuin se onkin, en välttämättä koe muuttuneeni ainakaan niin paljon, mitä saattaisi odottaa.


Ootko millä lailla omasta mielestäsi kasvanut elokuvaharrastajana siitä lähtien, kun aloit leffoja katsoa? 


Ennen saatoin katsoa leffoja hyvinkin vain näön vuoksi. Hakeuduin tekodramaattisten taide-elokuvien pariin tai todella vanhojen klassikoiden luokse, jotta voisin sanoa nähneeni jonkun, jonka pitäisi olla nähtynä. Tänään olen ehkä vähän armollisempi itselleni ja yritän laajentaa näkökulmiani erillä lailla. Haluan ymmärtää enemmän kuin teeskennellä ymmärtäväni. Kirjoittajana ja arvostelijana olen muuttunut huomattavasti sekä paljon enemmän kuin elokuvankatselijana. Viime aikoina olen tutkiskellut paljon sitä teemaa, että editoi itseään niin paljon kuin pystyy. Eli että ei yritä kattavasti analysoida elokuvan joka osa-aluetta, vain kriittisesti valikoida sieltä ne, minkä uskoo ruokkivan arvostelun tarkoitusta.


Mitä hait leffoilta ennen vs. mitä haet niiltä nyt?

Tämä osa-alue ei ole hirveästi muuttunut. Pidän edelleenkin vahvoista naispääosista draamaelokuvissa, romcomeista sekä Hollywood-hömpistä melkein minkä tahansa muun elokuvataiteen osa-alueen sijaan. En edelleenkään pidä kauhusta, musikaaleista tai sotaelokuvista. (Voitte vain arvata, mikä kädenvääntö minulla on ollut tuon Dunkirk -elokuvan kanssa, kun se pitäisi periaatteessa nähdä, jos se kerran on Nolanin parhaita elokuvia ja hyvin tehty ja vaikuttava tarina, mutta siinä vain ei ole mitään, mikä itseä kiinnostaa - trailerikin oli jo niin puistattava, että taitaapa jäädä väliin)


Onko jotain, mistä et ennen pitänyt, etkä välttämättä pidä vieläkään, mutta ainakin ymmärrät?

Lars Von Trier


Onko jotain, mitä koet tajuavasi paremmin nyt kuin ennen?

Ennen saatoin tai arvostelinkin jotain vain sen perusteella, kuinka hyvin se istui omaan järjenjuoksuun. Nykyään pyrin etsimään jokaisesta elokuvasta sen ytimen, mitä tekijät ovat lähteneet hakemaan. Jos mielestäni yritys on ollut hyvä, palkitsen siitä avokätisesti. Jos ei, niin sen perusteella en pysty elokuvaa suosittelemaan. Tämä on ehkä myös johtanut siihen, että kunhan ymmärrän elokuvan ja -tekijän vaikutuksen ja motiivin, pidän elokuvaa ehkä vähän liiankin hyvänä. Mutta se on minun ongelmani eikä kenenkään muun.


Onko arvostus noussut tiettyä genreä kohtaan? Tai laskenut?

Ainoa genre, joka on silmissäni saanut enemmän arvoa on länkkärigenre. Sen tyylilajin teoksia olen oppinut arvostamaan ja todella pitämään niistä, vaikka vieläkin tietyt ennakkoluulot muhivat sisälläni. Arvostus laskenut tyylilajia kohtaan: jos vain mahdollista niin toiminta. Erityisesti kaikki massatuotetut toimintapläjäykset, jotka ovat vain toinen toistensa kopioita.


Onko ollut aikakausia, jolloin teki mieli lopettaa harrastus? Mikä sai palaamaan takaisin?

On, ehdottomasti. Ensimmäisen kerran pistin blogin jäihin, kun kohtasin ihmisen, joka vihasi elokuvanörttejä ja tämän sanat satuttivat niin pahasti, että päätin, että tämä ei ole sen arvoista. Mutta sitten puoli vuotta myöhemmin huomasin, että sormet vain syyhyävät kirjoittamaan. Sitten on ollut aikakausia, kun en vain yksinkertaisesti ole katsonut elokuvia. Joskus se saattaa liittyä siihen, että katson tv-sarjoja tai katson uudelleen jotain vanhoja suosikkeja. Joskus se liittyy siihen, että olen kyllästynyt elokuviin, joskus siihen keskinkertaisen elokuvien massaan. Useimmiten kuitenkin kamppailen sen kanssa, että löydän tähän intohimoa. Ihminen ei ole mikään robotti, johon voi asettaa tietyt kiinnostuksen kohteet vakioksi ja aina uhraisi saman ajan samasta päivästä samoille asioille.


...=)

To the Bone (To the Bone)

Netflix on saanut paljon kritiikkiä viime aikoina, miten se on tehnyt vain haittaa sarjallaan 13 Reasons Why ja nyt tällä elokuvalla To the Bone. Ja ymmärrän kritiikin hyvin. Koska ollaanpas nyt rehellisiä - tälläiset teinipehmoilut eivät ole lähelläkään niitä oikeita ongelmia, joita nämä teokset teeskentelevät käsittelevänsä. Toisin sanoen tässä otetaan ihmisten tuskasta kiinni ja yritetään tehdä siitä jotain kertakäyttöistä viihdettä 16-vuotiaille teineille.

Ellen (Lily Collins) on parikymppinen yliopistosta pihalle lentänyt taiteilija, joka sairastaa anoreksia -syömishäiriötä. Hänen vanhempansa on eronneet ja hän asuu nyt työn takia poissaoleilevan isänsä ja äitipuolensa (Carrie Preston) luona. Kun kaikki muut keinot ollaan käytetty Ellenin sairauden voittamiseksi, passittaa äitipuoli tytön Keanu Reevesin esittämän lääkärin luokse, joka on pistänyt pystyyn tälläisen tukitalon, jossa muutkin syömishäiriön kanssa kamppailevat nuoret asuvat.

Ensimmäinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se ennalta-arvattava kaavamainen arkki. Alussa tapaus tuntuu ylitsepääsemättömältä, kaikki keinot käytetty, ollaan köyden lopussa. Sitten melko pian esitellään ratkaisu. Jumala saapuu, sankari, pelastaja, Keanu Reeves. Hänen metodinsa ovat erilaiset ja tuntuvat ainakin jotenkin muuttavan tilannetta. Asiat tuntuvat liikkuvan oikeaan suuntaan, mutta ähäkutti! Eipäs sittenkään! Kaikki on kuten ennenkin ja samat ongelmat löytyvät joka nurkan takaa. Sitten päähenkilö vähän tutkailee itseään, kasvaa aikuiseksi ja päättää ottaa elämänsä haltuun. Satu.

Paitsi että. Syömishäiriö ei todellakaan on niin pehmoinen ja puuvillainen aihe, että makaamalla yön jossain pirun aavikolla ja uneksivan jostain ihanaisesta pojasta, joka antaa pusun poskelle, ratkaisisi kaikki ongelmat.

Toinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se iänkaikkinen pikkuvanha, näsäviisas protagonisti, jolla on näppärä pikku vastaus joka. ikiseen. vuorosanaan. elokuvassa. Hän on aivan liian käsikirjoitettu, eikä Lily Collinsin ontto tulkinta auta asiaa yhtään. Kolmatta tekijää sivusinkin jo, mutta se on ehkä kaikkein ontuvin juttu elokuvassa - kuinka tämä meidän neiti ongelmainen vain pistetään tähän taloon ja yks kaks yllättäin hän pyjamapartyissa nauraa kavereidensa kanssa ja pusuttelee poikaystäväänsä puutarhassa ja oi, elämä on niin ihanaa.

Okei tämä oli hienoinen kärjistys, sillä elokuva kuitenkin pitää taka-alalla koko ajan Ellenin masentunutta luonnetta ja taipumusta reagoida yllättäviin tilanteisiin angstilla ja turvautumalla vanhoihin syömishäiriötaktiikoihinsa. Ajoittain elokuvassa myös käydään ihan oikeaakin keskustelua syömishäiriön ja masennuksen suhteesta yksilön elämään. Keanu Reevesin lääkäri sanoo varsin totuudenmukaisesti, että mitään ulkopuolelta tulevia ratkaisuja ei ole. Missään ei välttämättä ole mitään järkeä, kaikkein vähiten elämässä.

Mutta tästäpä päästään juuri siihen ongelmaan, miksi näitä teoksia kritisoidaan niin kärkkäästi. Syy on sama kuin pseudotieteessä. Ne teeskentelevät olevan jotain, mihin niillä ei ole mitään kytköstä. To the Bone on loppujen lopuksi täyttä fantasiaa ja se ottaa suuria vapauksia tuodakseen katsojille elokuvallisuutta elokuvakokemukseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että lopussa on mieltäylentävä päätös päähenkilön ongelmille ja kaikki asiat vain maagisesti järjestyvät paikoilleen. Kun totuus on täysin erilainen.



...=)

Pimeä kasino (The House)

Kävi niinkin harvinaisesti, että oltiin oikeasti tyhjässä salissa katsomassa tätä kesäkomediaa, jossa ei ollut ketään muuta meidän lisäksi. Itse elokuva oli ihan hauska - ei se parhaita näkemiäni komedioita ole, eikä välttämättä pakollinen katsottavaksi edes elokuvateatterissa, vaan on ihan kevyttä viihdettä myös kotikatsomoon.


...=)

Jumping the Broom (Jumping the Broom)

Tämän olen jostain vinksahtaneesta syystä nähnyt jo kahdesti. Elokuva on ihan hyvätunnelmainen ja näyttelijät omaavat mielestäni paljonkin karismaa - vaikkakin itse näyttelijänlahjojen puutoksesta kärsivätkin. Lisäksi pidän tälläisistä perhekuvauksista, joissa monta hahmoa sysätään samaan tilaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Elokuvassa vain ärsytti kohtausten tarkoituksettomuus. Puolet kohtauksista olivat täysin turhia.


...=)

Emmy Nominations 2017

Kun eletään television kultaista aikakautta, on Emmy-patsaidenkin merkitys kasvanut. Ehdokkuuksien ulkopuolelle jäävien tv-sarjojen lista kasvaa vain vuosi vuodelta, kun oikeasti hyvien sarjojen määrä alkaa olla sitä luokkaa, että aivan kaikki vähänkään hyvältä vaikuttavat sarjat eivät mahdu ehdokkuuksiin mukaan. Toista oli esimerkiksi vielä 2000-luvun alussa, kun televisiolla oli ihan toisenlainen merkitys Hollywoodissa. Usein tv-tähtinä pidettiin näyttelijöitä, joilla ei ollut tarpeeksi karismaa valkokankaalle. Nykyään monet suuret nimet jopa kamppailevat parhaista rooleista nimenomaan tv:n puolella.

On myös hyvä, että Emmy-ehdokkuudet osuvat puolen vuoden päähän Oscareista, niin on jotain, mistä puhua silloinkin, kun elokuvien palkintokausi ei ole täydessä kukoistuksessaan. Käyn ehdokaslistan läpi ja lisään pari kommenttia väliin.

Comedy Series
“Atlanta” (FX)
“Black-ish” (ABC)
“Master of None” (Netflix)
“Modern Family” (ABC)
“Silicon Valley” (HBO)
“Unbreakable Kimmy Schmidt” (Netflix)
“Veep” (HBO)

:~: On mielenkiintoista myös tarkastella näitä kanavia tv-sarjojen takana. Netflix on vain muutamassa vuodessa noussut ihan kärkinimiksi Emmy-ehdokkaiden parissa. Aika vain näyttää, koska tie Oscareihin aukeaa (mahd. jo tänä vuonna, kun jopa snobi Cannes-festivaali nokkaansa nyrpistäen hyväksyi Netflix-leffaa kilpailusarjaan). Outona kuitenkin pidän, että Kimmy Schmidt vielä pyörii näissä geimeissä mukana, sillä en ole missään vaiheessa pitänyt sitä erityisen hyvänä komediana, niin näin pitkäkestoinen suosio Emmy-äänestäjien tasolta tuntuu oudolta, etenkin kun sellainenkin parempikomedia kuin New Girl esimerkiksi on täysin tipahtanut näistä ehdokkuuksista unohduksiin. :~:


Drama Series
“Better Call Saul” (AMC)
“The Crown” (Netflix)
“The Handmaid’s Tale” (Hulu)
“House of Cards” (Netflix)
“Stranger Things” (Netflix)
“This Is Us” (NBC)
“Westworld” (HBO)

:~: Katsoin This Is Usin pilottijakson ja se oli jotain niin uskomatonta soopaa, että ihmettelen miten sellainen saippuaooppera nauttii kriitikoiden suosiota, etenkin kun erityisesti draamasarjojen taso on ollut viime vuosina ihan huippuluokkaa (ks. The Crown, Westworld ja esim. ehdokkuuksista pois jäänyt The Blacklist) :~:

Drama Actress
Viola Davis (“How to Get Away with Murder”)
Claire Foy (“The Crown”)
Elisabeth Moss (“The Handmaid’s Tale”)
Keri Russell (“The Americans”)
Evan Rachel Wood (“Westworld”)
Robin Wright (“House of Cards”)

:~: Vaikea uskoa, mutta Robin Wright ei ole vieläkään voittanut osastaan jäisenä narttuna Emmy-palkintoa vaikka on käsittääkseni ollut jokaisesta tuotantokaudesta ehdolla. Itse kyllästyin sarjaan jo pari kautta sitten, mutta jos joku ks. tuotannosta, niin Wrightin työn ansaitsisi huomiota. Mutta sen sanottuani, syön kyllä hattuni jos Claire Foy ei voita. Keri Russellin mukana hääräily ihmetyttää (missä on Taraji P. Henson!?!?). Pahoin pelkään kuitenkin, että voittajaksi muotoutuu Elisabeth Moss, jolla on eniten kuhinaa ympärillään. :~:

Drama Actor
Sterling K. Brown (“This Is Us”)
Anthony Hopkins (“Westworld”)
Bob Odenkirk (“Better Call Saul”)
Matthew Rhys (“The Americans”)
Liev Schreiber (“Ray Donovan”)
Kevin Spacey (“House of Cards”)
Milo Ventimiglia (“This Is Us”)

:~: Milo Ventimiglia on mielestäni huono näyttelijä. Voittajan soisin olevan Anthony Hopkins (jos et usko, niin katso tämä.) :~:

Comedy Actor
Anthony Anderson (“Black-ish”)
Aziz Ansari (“Master of None”)
Zach Galifianakis (“Baskets”)
Donald Glover (“Atlanta”)
William H. Macy (“Shameless”)
Jeffrey Tambor (“Transparent”)

:~: Ehkä Donald Glover nappaa tämän? Hän on ollut viime vuosien puhutuimpia uusia lahjakkuuksia. Inhottaa vain Zach Galifianakisin mukana hääräily. Sanotaan, että Hollywoodissa on tuhansia ja taas tuhansia työttömiä näyttelijöitä. Miten sitten joku vielä Galifianakisia palkkaa mihinkään!? Olen vain traumatisoitunut hänestä Due Date (2010) elokuvan takia :~:

Comedy Actress:
Pamela Adlon (“Better Things”)
Tracee Ellis-Ross (“black-ish”)
Jane Fonda (“Grace and Frankie”)
Lily Tomlin (“Grace and Frankie”)
Allison Janney (“Mom”)
Ellie Kemper (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Julia Louis-Dreyfus ("Veep")

:~: Ihanaa, että viimevuotisia valitteluitani on joku Emmy-äänestäjä ilmeisesti lukenut ja antanut Fondallekin ehdokkuuden. Mutta valitettavaa on, että aidosti vuoden parhaimman komediaroolin vetävä Constance Wu (Fresh Off the Boat) jätetään nyt jo useammatta kertaa pois ehdokkuuksista. :~:

Limited Series
“Big Little Lies” (HBO)
“Fargo” (FX)
“Feud: Bette and Joan” (FX)
“The Night Of” (HBO)
“Genius” (National Geographic)

:~: Kaksi suosikkiani Big Little Lies ja Feud ovat näköjään mukana geimeissä, joten iloitsen :~:

Limited Series Actor
Riz Ahmed (“The Night Of”)
Benedict Cumberbatch (“Sherlock: The Lying Detective”)
Robert De Niro (“The Wizard of Lies”)
Ewan McGregor (“Fargo”)
Geoffrey Rush (“Genius”)
John Turturro (“The Night Of”)

:~: Ihmettelen jos ei Riz Ahmedille mene. Ennustan hänelle vielä valoisaa tulevaisuutta. Ewan McGregor ja De Niro tuntuu saaneen ehdokkuutensa vain muodonmuutostensa takia. Eritoten McGregoria en ole koskana pitänyt erityisen palkinnonarvoisena näyttelijänä :~:

Limited Series Actress
Carrie Coon (“Fargo”)
Felicity Huffman (“American Crime”)
Nicole Kidman (“Big Little Lies”)
Jessica Lange (“Feud”)
Susan Sarandon (“Feud”)
Reese Witherspoon (“Big Little Lies”)

:~: Voittaja: Nicole Kidman. Turha näitä muita edes luetella, vaikka sen sanottuani erittäin loistavat valinnat tässä kategoriassa onkin. Felicity Huffman on aivan nerokas American Crimessa, Susan Sarandon Feudissa ja Witherspoonistakin pidin Big Little Liesissa vaikka Kidmanille loppujen lopuksi kalpeneekin. :~:

Best Supporting Actor in a Drama Series
John Lithgow (“The Crown”)
Jonathan Banks (“Better Call Saul”)
Mandy Patinkin (“Homeland”)
Michael Kelly (“House of Cards”)
David Harbour (“Stranger Things”)
Ron Cephas Jones (“This Is Us”)
Jeffrey Wright (“Westworld”)

:~: John Lithgow ilmiselvä voittaja. Outoa, että Mandy Patinkin vielä häärii mukana, kun muu sarja on täysin pudonnut jo äänestäjien huulilta. En pitänyt Patinkin roolisuoritusta kovinkaan ihmeellisenä alun alkaenkaan :~:

Best Supporting Actress in a Drama Series
Ann Dowd (“The Handmaid’s Tale”)
Samira Wiley (“The Handmaid’s Tale”)
Uzo Aduba (“Orange Is the New Black”)
Millie Bobby Brown (“Stranger Things”)
Chrissy Metz (“This Is Us”)
Thandie Newton (“Westworld”)

:~: Haluaisin pystin menevän Thandie Newtonille :~:

Best Supporting Actor in a Comedy Series
Alec Baldwin (“Saturday Night Live”)
Louie Anderson (“Baskets”)
Ty Burrell (“Modern Family”)
Tituss Burgess (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Tony Hale (“Veep”)
Matt Walsh (“Veep”)

:~: Kiva, että Ty Burrellia vielä jaksetaan tunnustaa. Se sarja ei koskaan menetä mojoaan. :~:

Best Supporting Actress in a Comedy Series
Kate McKinnon (“Saturday Night Live”)
Vanessa Bayer (“Saturday Night Live”)
Leslie Jones (“Saturday Night Live”)
Anna Chlumsky (“Veep”)
Judith Light (“Transparent”)
Kathryn Hahn (“Transparent”)

:~: Ainakin on selvää Emmy-äänestäjien poliittiset mielipiteet kuin näin räikeästi SNL:ää huomioineet. Siitä sarjastahan on tullut vain ja ainoastaan Trumpin pilkkamedia, mikä olisi ihan fine sinällään, mutta fundamentalismi ei ole koskaan hyvästä.:~:


Variety Talk Series
“Full Frontal With Samantha Bee” (TBS)
“Jimmy Kimmel Live!” (ABC)
“Last Week Tonight With John Oliver” (HBO)
“Late Late Show With James Corden” (CBS)
“Real Time With Bill Maher” (HBO)

:~: Eiköhän tämä John Oliverille mene. :~:

Reality Competition
“The Amazing Race” (CBS)
“American Ninja Warrior” (NBC)
“Project Runway” (Lifetime)
“RuPaul’s Drag Race” (vh1)
“Top Chef” (Bravo)
“The Voice” (NBC)

:~: RuPaul, ehkä? Tai sitten Ninja Warrior. :~:

Television Movie:
“Black Mirror: San Junipero”
“Dolly Parton’s Christmas Of Many Colors: Circle Of Love”
“The Immortal Life Of Henrietta Lacks”
“Sherlock: The Lying Detective (Masterpiece)”
“The Wizard Of Lies”

:~: Heh, siinäpä olisikin kun joku tollainen Dolly Partonin jouluspesiaali nappaisikin Emmyn jonkun Sherlockin tai Oprahin nenän edestä :~:

Variety Sketch Series
“Billy On The Street” (truTV)
“Documentary Now!” (IFC)
“Drunk History” (Comedy Central)
“Portlandia” (IFC)
“Saturday Night Live” (NBC)
“Tracey Ullman’s Show” (HBO)

:~: Kannustan Tracey Ullmania ja Billy Eichneria :~:

Structured Reality Program
“Antiques Roadshow”
“Diners, Drive-Ins and Dives”
“Fixer Upper”
“Lip Sync Battle”
“Shark Tank”
“Who Do You Think You Are”

:~: Lip Sync Battlelle soisin. Näkikö joku Tom Hollandin vedon? Kreisi lahjakas! :~:

Unstructured Reality Program
“Born This Way”
“Deadliest Catch”
“Gaycation With Ellen Page”
“Intervention”
“RuPaul’s Drag Race: Untucked”
“United Shades Of America: With W. Kamau Bell”

:~: Mikä tämä tälläinen kategoria edes on? :~:

Host for a Reality/Reality-Competition Program
Alec Baldwin (“Match Game”)
W. Kamau Bell (“United Shades Of America With W. Kamau Bell)
RuPaul Charles (“RuPaul’s Drag Race)
Heidi Klum and Tim Gunn (“Project Runway)
Gordon Ramsay (“MasterChef Junior)
Martha Stewart & Snoop Dogg (“Martha & Snoop’s Potluck Dinner Party”)

:~: Onko Alec Baldwin päätynyt jonkun tositv-sarjan juontajaksi!?



+ (lisätty 14.7.2017)

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A DRAMA SERIES
Cicely Tyson (HTGAWM)
Laverne Cox (OITNB)
Shannon Purser a.k.a. BARB! (Stranger Things)
Alison Wright (The Americans)
Alexis Bledel (The Handmaid's Tale)
Ann Dowd (The Leftovers)

:~: Barb-fanit ovat varmasti onnensa kukkuroilla Shannon Purserin ehdokkuudesta (Winona Ryderin ikuisena kohtalona taitaa olla jäädä sivuosanäyttelijöidensä varjostamaksi), mutta itse olen kiitollinen, että vaikka Oscar-akatemia ei Ann Dowdin nerokkuutta tunnustakaan, Emmy-äänestäjät ovat antaneet hänelle jopa kaksi ehdokkuutta samana vuonna. Hän on yksi aliarvostetuimpia nykynäyttelijöitä. :~:

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A DRAMA SERIES
Ben Mendelsohn (Bloodline)
BD Wong (Mr. Robot)
Hank Azaria (Ray Donovan)
Brian Tyree Henry (This Is Us)
Gerald McRaney (This Is Us)
Denis O'Hare (This Is Us)

:~:Vaikka This Is Usista ylempänä valittelinkin, niin McRaneyn ja O'Haren ehdokkuuksista olen iloinen. En ole jälkimmäistä sarjassa nähnyt, sillä kuten sanoin jaksoin vain katsoa sarjan ensimmäisen jakson, mutta hän oli LOISTAVA The Good Wifessa, hupsuna, liberaalina tuomarina! Gerald McRaney puolestaan voisi lukea puhelinluetteloa ja koskettaa minua syvästi. :~:

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A COMEDY SERIES
Wanda Sykes (black-ish)
Carrie Fisher (Catastrophe)
Becky Ann Baker (Girls)
Angela Bassett (Master of None)
Melissa McCarthy (SNL)
Kristen Wiig (SNL)


:~:Olen SUURI Angela Bassett fani, vaikka Master of Nonea en ihan ymmärtänytkään. Ehkä vielä katson hänen jaksonsa, ihan vain hänen takiaan. Mutta kun ajattelen tämän kategorian voittajaa, en voi olla ajattelematta kuinka kauheaa se olisi kenelle tahansa muulle voittaa tämä kuin Carrie Fisher, koska sitten he voittaisivat tämän kategorian vain "Carrie Fisherin sijaan", jos ymmärrätte mitä tarkoitan? :~:

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A COMEDY SERIES
Riz Ahmed (Girls)
Matthew Rhys (Girls)
Dave Chappelle (SNL)
Tom Hanks (SNL)
Lin-Manuel Miranda (SNL)
Hugh Laurie (Veep)

:~: Sekä Chappelle, Hanks että Miranda olivat SNL-ssä siis näitä "hosteja" eli esiintyivät vain yhden jakson verran sarjassa vieraina. Laurien ehdokkuudesta olen jopa vähän pettynyt sillä hän on Veepin heikoin lenkki. En pidä häntä kovinkaan koomisena näyttelijänä. :~:

OUTSTANDING SUPPORTING ACTRESS IN A LIMITED SERIES
Regina King (American Crime)
Laura Dern (Big Little Lies)
Shailene Woodley (Big Little Lies)
Judy Davis (FEUD)
Jackie Hoffman (FEUD)
Michelle Pfeiffer (The Wizard of Lies)

:~:Laura Dern on kyllä mielenkiintoinen presenssi Hollywoodissa. Hänellä tuntuu olevan paljon vaikutusvaltaa (ehkä kerron vielä joskus miksi, en nyt jaksa syväanalysoida tätä havaintoa sen enempää), mutta samalla hän on melkein näkymätön, eikä tunnu roikkuvan oikein missään päärooleissa. Judy Davisin ehdokkuus on täysi vitsi. Minusta hän oli surkea Hedda Hopperina, jos joku, niin Catherine Zeta-Jones olisi ansainnut ehdokkuuden. Ja sitten on tietenkin mielipiteeni Pfeifferista, sillä en vain pidä häntä hyvänä näyttelijänä. :~:

OUTSTANDING SUPPORTING ACTOR IN A LIMITED SERIES OR MOVIE
Alexander Skarsgard (Big Little Lies)
David Thewlis (Fargo)
Stanley Tucci (FEUD)
Alfred Molina (FEUD)
Michael Kenneth Williams (The Night Of)
Bill Camp (The Night Of)

:~:Eiköhän tämä voitto ole jo Skarsgardin takataskussa. Iloinen olen silti Thewlisin ehdokkuudesta (Potterfanin täytyy aina kannattaa omiaan...) :~:




...=)

Why Him? (Why Him?)

Jopa niin hauska komedia, että tuli katsottua jo toiseen kertaankin. Ihmettelen maskeeraajan päätöstä pläntätä James Franco täyteen outoja tatuointeja, mitkä vähän varastivat huomioita joissain kohtauksissa, Zoey Deutschin puunaamiota, joka tunnetaan myös nimellä kasvot, Bryan Cranstonin valintaa tehdä tälläisiä tusinatuotekomedioita post-Breaking Bad / -Oscar-ehdokkuusurallaan sekä sitä, miksi emme näe Megan Mullallya useammin.


...=)


Gypsy, 1. tuotantokausi

Minun mittapuullani kymmenen jakson sarja on älyttömän lyhyt, mutta kaipa jos joku ulkopuolinen tarkastelisi katsomistottumuksiani, saattaisi kymmenen tuntia televisiota kahdessa päivässä tuntua liioittelulta. Sitten minun ei varmaan kannata edes mainita, että ei tässä vielä mitään, mutta siinä vaiheessa kun huomaa lukinneensa itsensä sisälle koko päiväksi ja katsoneensa kokonaisen kymmenen tunnin tuotantokauden putkessa - se alkaa jo tuntua jossain.

Gypsy on siis Netflixin uutuussarja, jonka pääosassa on Naomi Watts, jatkaen muotivillitystä Hollywoodissa, jossa jokaisen varteenotettavan näyttelijän on tähditettävä ainakin jonkinmuotoista minisarjaa, mieluiten hittimenestystä, kun ennen kunnon elokuvatähdet karttoivat televisiotuotantoa kuin ruttoa. Hän on psykologi, joka ottaa potilaidensa tapaukset vähän liian henkilökohtaisesti. Hänen miestään esittää Billy Crudup (jonka nimeä en koskaan muista (menee sekaisin Stephen Dorffin kanssa)), joka on lakimies seksikkään sihteerin kanssa tietysti liian myöhään töissä toimistolla.

Aina välillä minunkin kaltaiselleni kohdeyleisölle tehdään matskua, Gypsy oli heti ensi silmäyksellä niin omalta tuntuva - jos tiedätte mitä tarkoitan. Sellainen sarja tai elokuva, jonka miettimistä ei tarvitse kauheasti arvuutella. Tiesi jo etukäteen, että juuri tämänlaisesta tv-sarjasta minä pidän. Vielä kun huomasin, että sarjassa näyttelee sekä Karl Glusman että Blythe Danner, niin mikäpä parempaa...

Gypsy on äärettömän mielenkiintoinen psykologinen leikki. Koko ajan saa olla tulkitsemassa pienen pieniä yksityiskohtia näistä hahmoista, että vähän pystyisi arvaamaan, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Viimeisimpien jaksojen kohdalla olin jo ihan hermo riekaleina, kun en vieläkään ollut päässyt perille kaikista tapahtumista tai hahmoista. Lopussa annettiin jonkinlaista vihiä hahmojen motiiveista, mutta ehdottomasti vaadin toista kautta tulevaksi heti!

Pidin ihan mahdottomasti sarjan ulkonäöstä. Se on kuvattu jollain pehmeällä filtterillä, mikä tekee kuvasta todella miellyttävää. Kohtaukset eivät myöskään etene tuhat lasissa, vaan niihin oikeasti paneudutaan. Hahmot keskustelevat ja prosessoivat kokemaansa, mikä tietysti vielä entisestään luo tiiviimpää tunnelmaa, kun ei oikein tiedä ketä uskoa, kun kaikki hahmot tuntuvat niin hyvin kirjoitetuilta. Toisin sanoen kukaan ei ole se varjoissa lymyilevä pahis, jonka tunnistaisi tarinan antagonistiksi tuhanenn kilsan päästä, vaan päin vastoin. Kaikki piiloutuvat maskiensa taakse ja valehtelevat ja teeskentelevät olevansa jotain muuta mitä ovat, aivan kuten oikeassakin elämässä. 60 prosenttia ihmisistä ei voi olla valehtelematta kymmentä minuuttia. Mutta totta kai nämä ovat pieniä valheita, joista ei voi koskaan jäädä kiinni. Me parantelemme jotain tarinaa, teemme siitä ymmärrettävämmän tai yritämme suostutella jotain tekemään jotain peittämällä tarinan huonot puolet.

Mutta Gypsyssä saa pitää kyllä silmät tarkkana bongaillessaan kuka valehtelee ja kuka ei. Eli juuri sellaista psykologista draamaa, josta pidän. Naomi Wattsista en ole aikaisemmin muodostanut juuri minkäänlaista mielipidettä. Minusta hän on aina ollut kauhean vaniljainen ja hiirulaismainen, joten en ole kokenut tarvetta nähdä hänen elokuviaan. Tässä pääroolissa hän vetää kyllä aika hyvin. Hän jättää juuri oikean määrän arvailun pariin, mutta on silti samaistuttava ja uskottava. Eikä kyseessä ole mikään helpoin rooli, koska tässä ei todellakaan ole kyse mistään yksitahoisesta naisesta, vaan hän on kuin elohopeaa, josta ei oikein missään vaiheessa tunnu saavan kiinni, paitsi sitten tietenkin lopussa - ehkä...

p.s. Stevie Nicksin laulama kappale sarjan alussa on ihan kultaa!







...=)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...