Essee: Brokebackin muuttuvat tuulet

Olemmeko synkeitä huntuja vaeltamassa pimeydessä - eläviä kuolleita, jotka kuvittavat ympärilleen virvatulia, häilyviä haavekulmia? Rakennamme omaan elämäämme paperitaloja ja leikimme kuningasta. Haalimme taskumme täyteen kissankultaa, työnnämme toisia alaspäin noustaksemme itse ylös ja leikimme kuolemattomia samalla tappaen toisia. Pelkäämme olla yksin, kokea tylsyyttä, omaa turhamaisuuttamme. Haluamme maailman olevan tietynlainen, jotta se pyörisi oman egon ympärillä ja käytämme koko elämämme taistellen sitä tosiasiaa vastaan, että näin ei ole.


Brokeback Mountain on elokuva, josta olin joskus todella väärässä. Näin elokuvan mielessäni sellaisena, kuin halusin nähdä sen. En antautunut kokemaan elokuvaa siten, kuin se halusi itsensä näyttää. Taistelin sitä vastaan. Tämä johti siihen, että pidin sitä tylsänä, jopa mitäänsanomattomana ja teennäisenä. Erehdyin luulemaan kivun olevan tarkoituksetonta ja hiljaisuuden sanojen puutetta.

Katsoessani kahden karjapaimenen ratsastavan Wyomingin osavaltion puhtailla metsärinteillä toisen kerran, jo muutaman sekunnin jälkeen ymmärrän  antaneeni oman arvostelukykyni tehdä temppujaan. Näen ajassa taaksepäin, kuinka mieleni oli sumea, täynnä epäuskoa, kerroksittain ennalta-asetettuja odotuksia sekä kiirettä päästä eteenpäin. Nyt ajassa nykyhetkessä niin oivaltaen ymmärrän, että eteenpäin tarkoittaa kasaa askelia tyhjään. Paikallaan pysymisessä ja hetkessä olemisessa makaa se, mikä oikeasti ajaa meitä eteenpäin - merkitys. Kun pysähdymme, voimme nähdä luonnon kauneuden, toisen ihmisen kiintymyksen tai kovaa vauhtia lähestyvän ukkospilven.


Brokeback Mountain alkaa hyvin hitaasti. Käytämme paljon aikaa tutustuaksemme Jack Twist (Jake Gyllenhaal) ja Ennis Del Mar (Heath Ledger) nimisiin miehiin. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, Jack ja Ennis erkanevat toisistaan, lähtevät kulkemaan eteenpäin omille teilleen. Aika ei koskaan enää tunnu niin hitaalta sen jälkeen. Elämä kulkee nopeasti eteenpäin. Karjapaimenena olemiseen piiloutuu se hieno tosiasia, että et ole matkalla minnekään. Seuraat karjaa, kun he elävät omia rientojaan. Liikut, mutta et tiettyyn suuntaan.

Monet elokuvat tavoittelevat ajattomuutta. Harva siihen kykenee ja se johtuu siitä, että ei ymmärretä, mitä se pitää sisällään. Jack Twist ja Ennis Del Mar, 1960-luvun henkilöhahmoina, heijastavat aikaansa aina puheen rytmistään, käytösmalleihinsa sekä ajattelutapaansa, mitä heijastuu heidän päätöksissään elämästään. Ne kuiskivat menneestä maailmasta. Silti yhdistäisin Brokeback Mountainiin, jos mihin, ajattomuuden - tai ehkä juuri siksi.

Vaikka homoseksuaaliseen suhteeseen sinkoutuvat miehet joutuvat aikalaistensa halveksumiksi, ulottuu tarina muillekin ulottuvuuksille. Antagonistin roolin omaksuu myös Jack ja Ennis itse. Suurin este heidän suhteelleen, ajan pysähtymiselle ovat heidän omat pelkotilansa. Ohjaaja Ang Lee yhdistää lähes koko ajan Jackin ja Ennisin kiintymyksen osoituksiin raivoa, turhautumista ja aggressiota. He yrittävät pyristellä itseään vastaan. Tämä muistuttaa varmasti jokaista myös omasta elämästä - kuinka niin nopeasti pystymme keksimään tekosyitä tekosyiden perään ollaksemme tekemättä jotain, olemaan heittäytymättä elämän vietäväksi. Pelkäämme menettävämme sen, mitä meillä jo on.


Mielipiteen vaihtaminen on vaikeaa. Ihmisen biologiaan taitaa kuulua joku kasvojen menettämisen pelko. Pidämme sitä heikkoutena, kun emme olleetkaan oikeassa. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä mielipiteen vaihdosta, koska haluaisin keskustelukulttuuriin muutoksen. Poliitikkojen tulisi vapaasti saada vaihtaa leiriä, ihmisten myöntää olleensa väärässä sekä synnyttää aitoa dialogia, jossa olemme avoita rationaalisimmalle ratkaisulle.

Se, mitä en Brokeback Mountainista ymmärtänyt ensimmäisellä katselukerralla ja miksi siitä en silloin pitänyt, oli koska en ymmärtänyt elokuvan aiheuttamaa olotilaa. Tämä ei ole kertomus kevyimmästä päästä. Alun jälkeen, elokuvassa ei päästä hengähtämään oikeastaan enää ollenkaan. Leikkausjälki tiivistää kohtaukset erittäin tiiviiksi ja intensitiivisiksi, joka kielii myös päähenkilöiden ahdistuksesta. Meidän, katsojina, ei olekaan tarkoitus nauttia elokuvasta ja sen tapahtumista. Meidät istutetaan täysin näiden kahden päähenkilön pään sisäisten liikkeiden sisään. Meidän on tarkoitus kokea elämätön elämä, täynnä kaihoa ja kaipuuta. Syy tähän jää ultimaattisesti selvittämättä, mutta taiteen tarkoitus onkin herättää kysymyksiä, kyseenalaistaa ennakkoluuloja sekä saada ajattelemaan myös omaa käsitystä maailmasta ja sen ihmisistä. Brokeback Mountain on taiteena malliesimerkki ylitsevuotavasta, rajoja rikkovasta kerronasta, joka etsii itseään ihmisten sydämistä. Se antaa toivoa kaikille niille, jotka toivovat myös löytävänsä paikkansa maailmasta (ja se tapahtuu vain ymmärtämällä...)

 ...=)

Parhaat vuotemme (The Way We Were)

En ollut koskaan nähnyt tätä klassikkoelokuvaa, pääosissa Barbra Streisand ja Robert Redford, kohtalokkaina rakastajina. Streisand lauloi myös elokuvan tunnuskappaleen, The Way We Were, joka nousi suureksi hitiksi ja voitti Oscarin. Streisand oli myös itse ehdolla parhaasta naispääosasta, mitä en ihmettele yhtään. Hän on samaan aikaan intohimoinen että koskettava. Mielestäni elokuva nappasi hyvin kiinni siitä, millaisista syistä täydelliseltäkin tuntuvat suhteet loppuvat. Kuinka huonoilta syyt lopettaa tuntuvat verrattuna syihin jatkaa - mutta kysymys onkin siitä, että pitäisikö syitä lopettaa olla edes olemassa?

Olen alkanut todella arvostaa 1960-luvun ja 1970-luvun alun elokuvia juuri johtuen niiden sopivasta vanhanaikaisuudesta. Siitä muodostuu kuin kolmas päähenkilö tarinaan. Vaikka fanfaarinen Big Band -musiikki ei kaikkien kohtauksien päälle sovikaan, kaikkein vähiten surullisten, luo se silti aivan oman tunnelmansa elokuvaan. Teeskentelemättömän, jopa spontaanin ja maanläheisen. Tälläisessä perinteisessä elokuvantekemisessä on myös jotain miellyttävää, kun ei yritetä tavoitella kuuta taivaalta. Kohtaukset ovat huomattavasti paljon pidempiä kuin nykyajan elokuvissa, mikä voi tehdä joistain elokuvista vähän pitkäveteisiä (riski, jota nykyään ei todellakaan olla valmiita ottamaan), mutta se mahdollistaa totuutta tavoittelevan tarinankerronnan, jossa huomio pidetään henkilöhahmoissa. Elokuva ei yritä kulkea heidän ohitseen, nopeilla leikkauksilla, vaan nimenomaan kertoo juuri heistä.

Pieniä virheitä johdonmukaisuudesta löytyy, mutta elokuvalle antaa paljon anteeksi, sillä niin hurmaava on sen esittelemä maailma. Elokuva on totta kai myös surullinen ja tunteisiin vetoava, erityisesti loppukohtaus on kaihoisa päätös kohtalokkaalle matkalle. Mutta lohdutonta on se, että tälläistä elokuvaa ei varmaan koskaan enää tehdä. Oodi menneen ajan elokuvantekemisen loistolle.





...=)

Movie Monday #102 - Lempi Meryl Streep-leffa?


Masennuin eilen, kun mietin, kuinka moni näyttelijä oikeasti osaa näytellä. Toki, useimmilla näyttelijöillä on ainakin pari hyvää roolia ansioluetteloissaan, monilla jopa monta hyvää roolia. Mutta päivän päätteeksi, useimmat kuitenkin päätyvät näyttelemään itseään.

Natalie Portman vetää naamansa aina samanlaiseen ryppyyn. Amy Adams huokailee niin kovaan ääneen, että kuuro vanha pappa teatterin takarivistäkin tietää hänen näyttelevän tosissaan. Anthony Hopkins esittää aina samaa arvokkaan, iäkkään miehen roolia - samoin Michael Caine. Kevin Spacey on oikeastaan aika järkyttävän huono muissa rooleissa kuin ärsyttävissä paskiaisissa. Jopa Helen Mirren ja Kate Winslet valitsevat aika samanlaisia rooleja - sellaisia päättäväisiä naisia. Denzel Washington huutaa niin kovin, ettei kukaan uskalla väittää häntä keskinkertaiseksi, samoin Samuel L. Jackson. Eddie Redmayne on epämiehisempien roolien luottonäyttelijä. Michael Fassbender ja Matthew McConaughey sortuvat vetämään jokaisen roolinsa samalla, ennalta-arvattavalla intensiteetillä - mikä taas tekee heidän työstään tylsää. Bradley Cooper on eksentrinen, Benedict Cumberbatch nörtti, Chiwetel Ejiofor ei osaa näytellä alun alkaenkaan, kuten ei myöskään Michelle Pfeiffer, Paula Patton tai Hugh Jackman. Jennifer Lawrence osaa todella hyvin luonnollisen näyttelemisen, mutta silti kierrättää samoja maneereja. Julianne Moore on mielestäni aina eksynyt samoihin, yläluokkaisen naisen "kupla puhkeaa" -rooleihin. Marion Cotillard on hiljainen, Emma Thompson älykäs. Sandra Bullock on maanläheinen, Michelle Williams ujo.

Itsellä tulee mieleen vain neljä näyttelijää, jotka oikeasti jaksavat yllättää roolisuorituksillaan - joilta ei voi koskaan odottaa mitään, koska he ovat niin monipuolisia. He ovat Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett ja Meryl Streep (Jessica Chastain on ehkä matkalla monipuoliseksi, ellei jämähdä nyt samoihin räikeiden naisten rooleihin). En vieläkään pysty sisäistämään, että Julia Child, Violet Weston tai Joanna Kramer ovat oikeasti sama nainen. Jokaisella tuntuu olevan myös vähän oma suosikkinsa Meryl Streep-leffoista. Se on helppo valita, koska roolit ovat niin erilaisia. Omia suosikkeja on Doubtin Aloysius Beauvier, One True Thingin Kate Gulden sekä tietysti Paholainen pukeutuu Pradaan Miranda Priestly.

Mielelläni otan kyllä vastaan ehdotuksia, jos joku osaa heittää jonkun monipuolisen näyttelijän (vaikka epäilen, että sellaista ei näiden nimien ulkopuolelta löydy)

*päivitys: Jake Gyllenhaal


 ...=)


Siepattu (Abduction)

*kirjoittaa elokuvan otsikon
*tajuaa, ettei sillä ole mitään tekemistä leffan kanssa

Kyseessä ei ole mikään sieppaustrilleri, mutta Taylor Lautnerin tähdittämä pakomatkaleffa silti. Vuosi oli 2011 ja Lautner oli Hollywoodin suurimpia nousevia tähtiä Twiligihtin ansiosta. Sitten tajuttiin, että hänhän ei osaisi näytellä tietään ulos metsästä kartan tai kompassinkaan avulla ja hän unohtui jonnekin. Paitsi hän kyllä teki muutaman tuotantokauden verran brittikomediaa Cuckoo, jossa oli ajoittain ihan siedettävä. Tämä leffa ei kuitenkaan juhli juuri saavutuksillaan. On aika ihmeellistä, miten näyttelijät kuten Sigourney Weaver, Jason Isaacs tai Maria Bello ollaan houkuteltu tälläiseen tusinatuotteeseen. Lily Collinsin mukana hääräilyn nyt ymmärtääkin, kun hän matchaa jopa Lautnerin lahjattomuudessaan.



...=)


Movie Monday #101 - Mikä elokuva sai sinut itkemään?

    Juuri tässä yksi päivä tulin johtopäätöksen, että jokainen Alfonso Cuaronin elokuva, jonka olen nähnyt on saanut silmäkulmani kostumaan. En ollut tehnyt tätä yhteyttä nimittäin aiemmin. Jotain hän siis varmaan tekee oikein. Tosin se ei ole mikään harvinaisuus, että meikäläinen pollottaisi kuin pieni vauva elokuvaa katsoessa. Lista elokuvista, jotka vain saisivat minut itkemään on liian pitkä mietittäväksi. Siksi jouduinkin miettimään, että mikä elokuva on ollut surullisin näkemäni, jolloin itkusta ei ole tullut loppua. 
    1. Tulikärpästen hauta
    2. Room
    3. Inception


    ...=)

Catfight (Catfight)

En ollut uskoa silmiäni kun näin tämän elokuvan trailerin muutama kuukausi sitten. Kun leffan näin sitten Netflixiin plätkähtäneen, oli siihen pakko heti tarttua vain varmistuakseni näkemästäni. Tämä on nimittäin mustaakin mustempaa huumoria. Pakko tietysti heti tunnustaa, että nauroin itseni kipeäksi. Eritoten ensimmäinen puolisko leffasta on täyttä komediallista kultaa, jossa näyttelijöiden ajoitukset on hiottu huippuunsa. Elokuva kertoo kahdesta yliopistokaverista, jotka vuosien jälkeen tapaavat uudelleen ja vanha kilpailuhenki ei ole kadonnut mihinkään. Paremmin menestynyt (Sandra Oh) vielä herkullisesti vääntää puukkoa haavassa niin paljon kuin pystyy, kun äkkää työttömäksi taitelijaksi päätyneen frenemynsä (Anne Heche) tarjoilemassa rikkaan miehensä juhlassa. No tämähän johtaa tietysti armottomaan kissatappeluun, johon näyttelijät kyllä heittävät kaiken energiansa. Olisin itse vielä mehustanut kaiken irti tästä ensimmäisestä kohtaamisesta, koska nyt sen mentyä ohi, koko loppu leffaa onkin sitten aika suvantomaista rypemistä traagisuudessa, kun leffa kuitenkin alkoi niin loistavalla tragikoomisuudella. Se koomisuus vain tippui jossain kohtaa pois.


...=)

Keinottelua (Arbitrage)

Tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä rahoitusmaailmasta. Sanottu Richard Geren parhaimmaksi rooliksi, mitä en epäile yhtään. Rooli oli nimittäin huono - teki mieli hyssytellä miesparkaa, kun useassa kohtauksessa sekoitti huutamisen hyväksi näyttelemiseksi. Geren ura kun nyt ei ole mitenkään muutenkaan laadullaan loistanut. Ihan hyviin elokuviin kuitenkin aika ärhäkästikin tarrautuu kiinni - harmi vain, että sitten on niin laiska, ettei jaksa nostaa tikkua ristiin yrittääkseen edes näyttää kiinnostuneelta roolistaan.


...=)




Ja äitiäs kans (Y Tu Mamá También)

Diego Luna on Tenoch ja Gael Garcia Bernal on Julio - kaksi teini-ikäistä poikaa 1990-luvun lopun Meksikossa. He viettävät kiireettömiä kesäpäiviä ennen yliopiston alkua ja sattumusten jälkeen he lähtevät automatkalle valtamerelle mukanaan Luisa, poikia monta vuotta vanhempi nainen, johon he molemmat ovat ihastuneet.

Y Tú Mamá También on yksi harvoista meksikolaisista elokuvista, jotka ovat kiitäneet maailmanlaajuiseen suosioon. Elokuva teki ohjaajastaan Alfonso Cuaronista yhden nykyajan arvostetuimmista äänistä elokuvateollisuudessa ja lanseerasi Lunan ja Garcia Bernalin urat. Teosta pidetään sekä coming of age-, että road trip- tyylilajien merkkielokuvana.

Elokuvan kuvaajana toimi ylistetty Emmanuel Lubezki ja hänen tyylinsä on selvästi erottuvilla tässäkin elokuvassa. Vertaisin tyyliä lähinnä Children of Men (2006) elokuvaan, jossa käytetään paljon samoja tehokeinoja, kuten ohilipuvien maisemien ja tapahtumien kuvausta autosta tai yksin jäävää kameraa kuvaamaan lavastuksen yksityiskohtia hahmojen jo vaihtaessa tilaa. Mutta tämä elokuva nimenomaan erottuu edukseen muusta Lubezkin filmografiasta siinä suhteessa, että tässä on selvästi rennompi, vähemmän huomiota itseensä herättävä kuvaus. Hyvin usein otokset ovat erittäin koruttomia, jopa likaisia, levottomia, villejä.

Minusta elokuva oli tarina yhteydestä. Elokuvan suurin saavutus on aidon yhteyden luominen kahden päähenkilönsä välille. Mikä on taas yksi lisäesimerkki kuinka pitkälle pelkilla hyvillä ja hyvin tulkituilla roolihenkilöillä pääsee. Tässäkin elokuvassa itse tarina on varsin yksijakoinen ja elokuva edustaa ehdottomasti tarinan kerrontaa klassisimmasta päästä. Elokuva etenee varsin käsikirjan mukaan ensin esittäen meille hahmot, kertoen meille heidän suhteensa toisiinsa. Sitten työntää hahmojen elämään yhden ulkopuolisen hahmon, joka käynnistää tarinan tapahtumat. Tapahtumien aikana hahmot oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään ja lopussa on tietenkin loppuratkaisu. Tämä kaikki olisi hyvin puuduttavan ennalta-arvattavaa ilman aitoa tariankerrontaa ja syvällistä hahmotulkintaa.

Avainasemaan nouseekin Diego Lunan ja Gael Garcia Bernalin roolisuoritukset. Vain muutaman kourallisen kerran olen nähnyt kahden näyttelijän työskentelevän näin hyvin yhteen, mitä nuoret näyttelijät tässä. Vaikka itse tarina on traaginen ja äärettömän koskettavan katkeransuloinen, ei se olisi puoliakaan siitä, ilman Lunan ja Garcia Bernalin kuorittua, raakaa, rohkeaa näyttelemistä, jossa he paljastavat itsensä kokonaan. He eivät rakenna minkäänlaista muuria toistensa ja katsojien välille. On kuin katsoisimme dokumenttia näiden nuorten poikien elämästä ja sen on paljon sanottu.

Se yhteys, mistä puhun. Se on tämän tarinan sydämmessä. Se jokin aito, teeskentelemätön yhteys, mikä on mahdollista saada toiseen ihmiseen vain harvoin - jos ollenkaan. Elokuvan loppu on yksi elokuvahistorian karseimmista kohtaloista, kun me katsojat suremme näiden henkilöhahmojen puolesta sitä menetettyä sidosta, mikä antoi molempien hahmojen elämään merkityksen. Jollain tavalla suremme myös omaa maailmaamme ja sen menetettyjä yhteyksiä. Kuinka olemme välillä niin eristyneitä toisistamme - tai kuinka emme koskaan todella opi tuntemaan toista ihmistä. Mitä olisikaan elämä, jos kukaan ei olisi sitä todistamassa?



 ...=)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...