29 toukokuuta 2017

Movie Monday #100 - Kaikkein paras roolisuoritus?



8. Audrey Hepburn & Breakfast at Tiffany's
Vangitsee haikeuden roolisuorituksellaan.



 
 
7. Bill Murray & Lost in Translation
Tulkitsee yksinäisyyden sävyt hienovaraisuudella.
 

 
 
6. Mickey Rourke & The Wrestler
Näyttää katuvan miehen monitahoisesti.
 


 
 
 
5. Sarah Silverman & I Smile Back
Kuvaa elävästi synkkyyden.
 


 
 
 
4. Leonardo DiCaprio & The Departed
Toteuttaa psykologisen tulkinnan jokaisen pahimmasta painajaisesta - unohduksesta.
 


 
 
 
3. River Phoenix & My Own Private Idaho
Peilaa samanaikaisesti elämän vapautta, että sen lamaannuttavaa vankeutta.
 

 
 
2. Jennifer Aniston & Cake
Koskettaa, rikkoo ja murtaa katsojan ja kaiken sen jälkeen muistuttaa toivosta.
 


 
 
1. Cate Blanchett & Carol
Inhimillistää syvimmät ihmisyyden tunteet.
 

28 toukokuuta 2017

Movie Monday #99 - Paras roolisuoritus menneeltä vuosikymmeneltä?

"Hyvä näytteleminen ei ole helppoa. Mikä on sinun mielestäsi paras roolisuoritus menneeltä vuosikymmeneltä?"

On tosiaan vaikea uskoa, että tämä haaste on aikoinaan esitetty neljä vuotta sitten, jolloin kysyttiin 2000-2010 ajanjakson parasta roolisuoritusta. Koska nyt ollaan jo puolessa välissä vuotta 2017 - toisin sanoen kahden ja puolen vuoden päästä ollaan jo seuraavalla vuosikymmenellä, niin ajattelin, että olisi kiva vastata 2010-luvun elokuvista, joten niin teen.

  1.  Karl Glusman ~ Love
    { Mietin useamman tunnin vastaustani, mutta lopulta päädyin myöntämään ensimmäisen sijan, eli kunnian olla paras roolisuoritus tältä vuosikymmeneltä, Love -elokuvan pääosanesittäjälle Karl Glusmanille. Analysoin, että en halua palkita imitaatiota eli se rajasi biopicit pois harkinnasta. En myöskään halunnut harkita tasapaksua roolisuoritusta - toisin sanoen halusin, että roolisuoritus oli rakennettu arkiksi ja tulkinta ylsi johonkin muuhun kuin vain hyvään, varmaan roolisuoritukseen. Glusmanin roolisuoritus tässä elokuvassa on jotain niin paljon enemmän kuin vain uskaltaisi näyttelijältä edes vaatia. Hän joutuu menemään ääripäästä toiseen, mutta ei koskaan menetä otettaan hahmostaan, mikä on vaikeaa, sillä hahmo ei ole yksinkertaisin tai yksitahoisin hahmo, joka olisi valkokankaalla kävellyt vastaan. }
  2. Ann Dowd ~ Compliance
    { Ann Dowdin roolisuoritus yltää siihen harvinaisten näyttelijöiden luokkaan, jossa koko elokuva rakentuu hänen roolisuorituksensa varaan. Hänen tulkintansa yltää psykologisesti mielenkiintoiseen kerroksiin ja on kaunista, miten näyttelemisen ammattilainen saa käytettyä hyväkseen roolia kertoakseen jotain ihmisyyden perimmäisistä salaisuuksista. }
  3. Sandra Bullock ~ The Heat
    { Olen suuri Sandra Bullockin fani ja ihailen hänen näyttelemistään jokaisessa elokuvassaan. Hänellä on jokin harvinaislaatuinen karisma, jota ei ulkoa opettelemalla kuka tahansa opi. Mutta en valinnut hänen työtään vuosikymmenen kolmanneksi parhaimmaksi roolityöksi sen takia, että pitäisin hänestä. Valitsin hänet ihan vain sen takia, että hän tekee täydellisen komeedisen roolisuorituksen. Minusta on aika varteenotettava kriteeri tämän listan harkinnassa, että jokin roolisuoritus on antanut minulle eniten, sillä olen nähnyt tämän elokuvan lukemattomia kertoja ja silti pidän hänen näyttelemistään tässä roolissa sanoinkuvailemattoman täydellisenä. Jokainen pieni elekin tuntuu tarkkaan asetetulta. }
  4. Antoine Olivier Pilon ~ Mommy
    { Vaikka Mommy on suosikkielokuvani, olen minäkin tainnut ajoittain sortua vähättelemään tämän roolisuorituksen voimaa. Ja taidan tietää miksi. Koska hän on niin luontainen niinkin vaikeassa roolissa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi en ole arvostanut sitä aikaisemmin. Näinkin vaikeassa pääroolissa, kuin Mommyn Steve Deprés, olisi helppo tulkita rooli jonkin sortin uhrina, säälittävänä yliteatraalisuuden huipentumana. Pilon tekee kuitenkin hahmostaan niin inhimillisen ja aidon kuin suinkin osaa. Ja se on tarpeeksi. Mahdottoman sielukas roolisuoritus. }


...=)


24 toukokuuta 2017

Kaikki kaikessa (Everything, Everything)

Ihmiset eivät ole samanlaisia - ainakaan kaikki. Me emme pidä samoista asioista. Toiset elokuvat tai musiikkityylit tai vaatevalinnat ovat toki suositumpia kuin jotkin toiset, mutta kaikkia ei silti samaan muottiin pysty typistämään. Itse olen aina ollut melankolinen luonteeltani. Pidän surullisista elokuvista ja haikeista kappaleista. Pidän vesisateesta ja syvällisistä keskusteluista. Mutta sitten taas meluisat yökerholattiat, hikiset uimarannat tai kesäyön telttailu ei kiinnosta. Siksi viihdyn mieluummin elokuvateatterin pimeydessä katsomassa jotain nyyhkyelokuvaa.

Maddie (Amandla Stenberg) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa harvinaista sairautta, joka on tuhonnut hänen immuunijärjestelmänsä ja käytännössä lukinnut hänet neljän seinän sisään. Ulkomaailma ja vieras bakteerikanta voisi osoittautua hänelle kuolettavaksi. Seuranaan hänellä on vain maailmankirjallisuus, äiti ja muutama hyvä leffa. Sekä tietysti internet. Kun naapuriin muuttaa hurmaava poika nimeltä Olly (Nick Robinson), tulee Maddielle halu murtaa lasi-ikkunat ja karata maailmaan.

Oikeasti syy, miksi katsoin elokuvan, oli koska minulla oli muutama vanhentuva elokuvalippu. Odotin tämän olevan jotenkin Tähtiin kirjoitetun virheen kaltainen ja toivoin tietysti surullista loppua. Lisäksi koin pääosakaksikon täysin hurmaavana. Nälkäpelimaineesta Amandla Stenberg on kohonnut uuden ajan nuorisoidoliksi hyvin nopeasti ja on kerännyt valtavasti ihailua kypsästä asenteestaan nuorellakin iällä. Nick Robinson sinkoutui tähteyteen pienen elokuvan nimeltä Jurassic World ansiosta, mutta sitä ennenkin vakuutti elokuvapiireissä indie-elokuvassa Kings of Summer ja sittemmin ollut muun muassa Rob Reinerin ohjauksessa elokuvassa Being Charlie.

Vertaus satuun on aika oleellinen. Itse henkilöhahmotkin viittaavat prinsessa-prinssi tematiikkaan suhteellaan ja tämä on oikeasti kuin suora renditio Tähkäpää-sadusta. Jopa lopun juonitwisti viittaa vähän tähkäpäämaisiin motiiveihin erityisesti äitihahmon osalta. Valitettavasti koin tämän tulkinnan nimenomaan vähän luotaantyöntävältä, kun alkuperäisen sadunkin kohdalla äiti kirjoitettiin tarinan antagonistiksi. En oikein tiennyt, miten suhtautua siihen tässä elokuvassa. Mutta satumaisuutta toi elokuvaan myös ei enempää eikä vähempää sen musiikki. Muistan kuulleeni jossain Disneyn piirretyissä viimeksi samanlaista taustahyminää, mitä tässä oli ja lähes joka kohtauksessa. Lisäksi elokuvan kuvaus on yltiöpirteää ja kirkasta ja pehmeää.

Vaikka elokuva on todella imelä ja höttöinen sekä kliseisen epäuskottava täynnä teiniromantiikkaa, en pitänyt sitä ollenkaan huonona teoksena. Elokuva tosissaan on suunniteltu selvästi nuori kohdeyleisö mielessä, mistä kielii muun muassa kertojaratkaisut ja fantasiaa tarinankerrontaan yhdistelevät elementit ynnä muut tehokeinot, jotka välillä katkaisevat elokuvan suoran realistisuuden. Välillä tälläisissä kasvutarinoissa on se vaara, että ne ovat ärsyttäviä, mutta Everything, Everything on mielestäni oikein hyvin kulkeva rakkaustarina. Liekö pääosakaksikon hyvä kemia pelastanut paljon...

Ylipäänsä pidin elokuvan tulkinnasta maailmasta ja elämästä sekä siitä, miten henkilö tulkitsee kaikkea, kun on elänyt koko elämänsä suljettuna ulkomaailmalta. Erityisen kiinnostavan elokuvasta teki tietysti se, että tähän maailmaan sisällytettiin rakkaustarina. On kuin kaksi maailmaakin olisi kohdanneet. Näitä hahmoja ei myöskään kirjoitettu liian itseääntiedostavaksi, pikkuvanhoiksi näsäviisastelijoiksi - kuten yleensä tälläisissä teinihömpissä, vaan he olivat oikein realistisia virheine kaikkineen. Kun esimerkiksi he tapaavat ensimmäisen kerran, on tunnelma mahdollisimman söpön vaivaantunut. Sama piirre leimaa koko elokuvaa. Katsoja ei voi olla hymyilemättä nuoren parin syvälle yhteydelle. Erittäin laadukasta eskapismia kohdeyleisölleen - joten suosittelen. Aito, ja elokuvasta henkii se, että se on tehty luovalla otteella.




...=)

Movie Monday #98 - Mitä elokuvaa odotat eniten?

"Pitkin vuotta elokuvia ilmestyy elokuvateattereihin tasaiseen tahtiin. Osa on toistensa kopioita, ennalta-arvattavia mainstream-elokuvia, joiden parissa vierähtää se kolmetuntinen mukavasti ja elokuvan jälkeen ovat tärykalvot puhjenneet. Sitten on niitä tunnelmallisia ja syvällisiä puolentoista tunnin älykköelokuvia, joiden parissa tarvitsee miljoona kahvikuppia, että pysyisi hereillä.. Hiljattain myös Toronton elokuvafestivaali päättyi ja antoi jo muutaman suosikin Oscar-kisaan. Mitä elokuvaa itse odotat näkeväsi? Onko se Oscar-huhua saava hieno draama vai avaruuteen sijoittuva erikoistehosteita uudistava jännäri? Se, elokuva, jonka tuleminen elokuvateatteriin tai internettiin (missä niitä nyt katsottekin) kestää ja kestää..."

  1. The Third Murder - julkaistaan syyskuussa - aivan suosikkiohjaajani Hirokazu Koreeda ja elokuvasäveltäjien ehdoton ykkönen Ludovico Einaudi... tarvinneeko sanoa muuta?
  2. Wonder Wheel - Kate Winslet ja Woody Allen yhdessä on kuin jumalan suoma lahja elokuvataivaalle
  3. The Life and Death of John F. Donovan - pelkkä Xavier Dolan olisi yksinään nimi, jolle uhraisin lampaan jos toisenkin, mutta sitten on haalinut elokuvaansa vielä Natalie Portmanin, Susan Sarandonin, Jacob Tremblayn, Thandie Newtonin, Jessica Chastainin, Kathy Batesin ja Kit Haringtonin. Me kuolevaiset emme ole tämän elokuvan arvoisia.

F8 (The Fate of the Furious)

Tämän leffan näin jo viikonloppuna, mutta kun kiirettä pitää, niin nyt vasta pääsin näppäimistön ääreen. Tästä sarjastahan en tykännyt niistä ensimmäisistä leffoista lainkaan. Ne olivatkin pienen budjetin renkaiden vinguttamista valkokankaalla. Tai no, pienen ja pienen, mutta kahdeksanteen osaan mennessä on budjetti kasvanut kuusinkertaiseksi, joten siihen verrattuna kevyehkön pieni. Ja itse asiassa pakko myöntää, että rahalla saa ja hevosella kalliilla autolla pääsee. Tätä uusinta osaa odotin jopa innolla, kun suhtauduin siihen vain sellaisena, kuin se on - eli suuren luokan ylitseampuvuutta ja eeppisyyttä, josta kuuluukin olla todellisuus kaukana.

Juoni on ihan sama selittää. Komeita autoja ja vaihtuvia maisemia sekä fantasian rajoilla liikkuvia stuntteja. Mukaan näyttelijäkaartiin saatu tyyliin kaikki. Vin Diesel tietty pääosassa, mutta sitten on The Rockia ja Jason Stathamia ja Charlize Theronia ja Scott Eastwoodia ja jopa Helen Mirren kiristetty mukaan leffaan. Itse asiassa päin vastoin, Hellu itse kampanjoi itseään mukaan leffaan ja eikös Diesel rouvalle osan hankkinutkin. Mirren ei missään trailereissa tai julisteissa roikkunut, joten huolestuin vähän kuinka pieneksi hänen osansa oli jätetty. Vielä kun hänen nimensä ei mahtunut mukaan alkuteksteihin iski pieni epätoivo, että onko mummeli josasin ihan ohikulkijan roolissa, mutta olihan veteraanille kunnon osa säästettykin - onneksi. Muuten olisin marssinut ulos teatterista. Hän kuitenkin oli pääasiallinen syy, miksi halusin nähdä tämän leffan.

Olen aina ajatellut, että enemmistö voi olla väärässä. Siksi en ole juuri uhrannut aikaa pohtiessa jonkin oudon asian suosiota. Olen vain painanut asian villaisella, että niin moni on väärässä ks. asiasta (*köh Trump), mutta viime aikoina olen miettinyt asiaa vähän toiselta kantilta. Nämä Fast and Furious leffatkin ovat ihan järkyttävän suosittuja, paukuttaen yli miljardin dollarin tuotoilla menemään niin, että soi. En usko, että niin moni elokuvakatsoja olisi väärässäkään juostessaan katsomaan näitä leffoja kerta toisensa jälkeen. Vaikka minun mielestäni elokuvat kuten Miss Sloane ansaitsisiat enemmän huomiota, massavirrat surutta vaihtavat sellaiset elokuvat tälläisiin pläjäyksiin. Pakko tässä siis on olla jotain, mikä ihmisiä kiehtoo.

Tai mitäs minä tässä ihmettelen, itsekin tämän kerran leffassa katsoin. Ja omasta kokemuksestani voin aina vain puhua. Mirrenin lisäksi tosiaan halusin nähdä ison sukellusveneen jahtaamassa tankkia, Corvettea ja Ferraria Islannin jäätiköllä. Niinku kamoon! Kuka muka ei halua nähdä moista elokuvaa!? Eikös sen takia elokuvia tehdäkin?



...=)

15 toukokuuta 2017

Gloating

Blogiin en ole ehtinyt nyt vähään aikaan ihan niin paljon panostamaan, kun olen aloittanut uudessa työssä ja on vienyt oman aikansa opiskella sekä käytännöt että teoriat tarvittavalle tasolle. En edes aio valehdella, että tulevaisuudessa yrittäisin panostaa näihin elokuvajutskiin yhtään enempää. Tällä hetkellä elämässä vain on parempi fiilis pitää blogia vähän taustammalla ja pitää tätä vain epäsäännöllisenä projektina. Olen vankka uskoja siihen, että on hyvä kuunnella intuitiotaan ja tehdä asioita, joita vaisto kertoo hyviksi aina kullakin hetkellä. Lisäksi olen astunut jonkin sortin harmaalle zonelle elokuvataiteellisessa mielessä - tarkoittaen, että syvempiasteinen himo elokuviin on hiipunut hieman - eikä minulla ole mitään tavoitteita katsoa oikeastaan yhtään elokuvaa - mikä on hyväkin asia, sillä nyt elokuvat toimivat minulle vain viihteenä. Huoli kuitenkin pois, olen vuorenvarma, että jossain kohtaa taas liekit syttyvät kovemmalle asteelle ja elokuvat alkavatkin taas kiinnostamaan uudella lailla. Ja sen lupaan, että blogia en laiminlyö - vaikka vähän iisimmin suhtaudunkin tällä hetkellä näihin jutskiin. Kuulostaapas vakavalta... ilmaistakseni nyt yksinkertaisen asian yksinkertaisemmin: blogissa yhä häärin, mutta en hiki hatussa. Ja se on ihan fine.

Asia, mistä kuitenkin tulin nyt jutskaamaan on uusi elokuva nimeltä King Arthur: Legend of the Sword. En ole kyseistä elokuvaa ollut katsomassa. Mutta näyttää siltä, että elokuvasta on muotoutumassa suuremman asteinen floppi. Ja ollakseni mahdollisimman omahyväinen, ilkeä, itsekeskeinen - minusta se on aivan loistava asia! Voin tietenkin puhua vain omasta puolestani sanoessani, että minua ei kiinnostanut kyseinen elokuva sitten yhtään. Ylipäänsäkin aiheena ihan tylsä - jotain keskiaikaista äijäilyä, mutta sen lisäksi jollain käynyt oikein kunnon älyväläys tehdä muutenkin kämäisestä ajankuvata vielä pimeämpi. En edes katsonut elokuvan traileria, kun ne promokuvat, mitä jossain netissä pyöri näyttivät niin pimeiltä, niin pimeiltä. Elokuviin mielestäni saisi ihan palkata valaistusmiehet ja ihan maksaakin heille. Mistä pääsemmekin itse asiaan. Elokuvan budjetti oli siis 175 miljoonaa dollaria. Tiedän, ettei se kuulosta elokuvascenessä paljolta - tehdäänhän elokuvia isoimmillakin summilla aina jopa 300 miljoonaan dollariin asti. Mutta oikeasti, kun ajattelee kuinka suuri summa tuollainen 175 miljoonan könttikin on, niin on se ihan liikaa. Etenkin tämän aiheen elokuvalle. En tiedä, kuka studiopomo on antanut vihreää valoa tälle projektille tuollaisella budjetilla. Ainakin se heppu, kuka on tehnyt mielipidemittaukset, että löytyykö tuhannelle Arthur-filmatisoinnille kysyntää, ansaitsisi saada potkut. Ne vähäiset ihmiset, joita aihe ehkä kiinnostaa, ovat varmasti tylsistyneet aiheeseen jo sadannella remake-kerralla, eikä sekään porukka luultavasti iso ole. 

Mutta en aio teeskennellä, etten tietäisi miksi, leffa on saanut niinkin paljon rahaa kuin se on saanut. Se johtuu siitä, että se niin mies-dominoitu leffa. Ukot taistelemassa miekkojensa kanssa ei kyllä perinteisemmäksi juoniterritorioksi voisi leffa muuttua. Jos pääosassa olisi ollut nainen (ja minua inhottaa olla Se Tyyppi, joka aina marmattaa tälläiseen feminazi -sävyyn näistä asioista, mutta) leffa ei olisi saanut puoliakaan näistä rahoista. Faktahan tämä ei ole, mutta vuosia elokuvamaailmaa seuranneena, uskaltaisin tehdä tälläisen analyysin. 

Sitten, luin elokuvan wikipedia-sivulta, että elokuvan markkinointiin käytettiin ainakin 135 miljoonaa dollaria. Jos ette pidä elokuvan 175 miljoona budjettia suurena, niin kaikkien on pakko myöntää, että 135 miljoonaa dollaria markkinointiin on aivan käsittämätön summa rahaa. Ja se meni nyt sitten kankkulan kaivoon se summa. Mikä on täysin ansaittua. Ymmärrettkö, että 135 miljoonalla dollarilla olisi saanut tehtyä 135 hyvää elokuvaa!? Sen sijaa se käytettiin tälläisen leffan promoamiseen. Lähtökohtaisesti minua ärsyttää todella paljon, että surkeat leffat saavat ihan törkeän summan rahaa, vain koska. Ja sitten oikeasti hyvät indie-elokuvat joutuvat taistelemaan viimeisen asti saadakaseen muutaman roposen studioiden ylijäämäbudjeteista. 

Toivottavasti tästä on jotain opittu ja tulevaisuudessa rahat keskitetään elokuville, jotka oikeasti generoivat kysyntää ja kiinnostusta yleisöstä - eikä vain räiskitä rahaa johonkin suuntaan, koska paperilla joku leffa tuntuu jonkun keski-ikäisen studiopomoäijän mielestä hyvältä. Erityisen paljon nautin nyt tästä flopista, että ehkä tänne Suomenkin levitykseen oikeasti harkittaisiin, että mitä lähetetään. Tälläiset surkut pääsevät yleensä automaattisesti ja oikeasti hyviä leffoja joudutaan vinkumaan jostain Finnkinon Face-sivuilta aina kuukausi tolkulla.


...=)

07 toukokuuta 2017

Lozenge Awards 2016 by: Cinema Lozenge

[Ehdokkuudet]
Yleensä minulla on aika selvät sävelet suosikkieni kanssa, mutta tänä vuonna voittajien valitseminen oli jotenkin erityisen vaikeaa. Ehkä se kertoo jotain viime vuoden elokuvien monipuolisuudesta. Niitä oli vaikea vertailla keskenään. Täten, voittajat:

Best Actor
Ben Foster
{Fosterista huokuu se, että hän kunnioittaa omaa ammattiaan. Hän tekee työnsä huolella ja tarkasti, mutta sen lisäksi hän saa tässä roolissa kiinni jostain syvemmästä tasosta. Hän menee näyttelemisen toiselle puolelle. On kuin hän sulautuisi tähän henkilöön.... minkä seurausta on uskomaton aitous ja realistinen emootio. Yksi parhaista roolisuorituksista, joita olen nähnyt.}

Best Actress
Jessica Chastain
{Sekä Amy Adams, että Isabelle Huppert, että Jessica Chastain antoivat yhtä lailla täydelliset roolisuoritukset valkokankaalla, vaikkakin hyvin erilaiset. Chastainin valitsin voittajaksi lähinnä siksi, että hän on jokaisessa roolissaan niin erilainen ja yhtä lailla vaikuttava. En ole nähnyt häneltä huonoa näyttelijäntyötä - mikä on paljon sanottu.}
Best Movie:
Hell or High Water
{Uskon, että meillä kaikilla on jonkinlainen kaipuu loppuja kohtaan. Janoamme päätöstä, sulkeutumaa. Siksi kulutamme tarinoita. Ne tarjoavat sen jonkinlaisen päätöksen. Tarinoissa on aina loppu. Se kiehtoo meitä ihmisinä. Hell or High Water on kaunis kuvaus lopusta. Koko elokuva on kuin yhtä päätöstä. Tämän takia elokuvan tulkinnan maaperä on hedelmällinen, vaikka se sijoittuukin kuivalle Teksasin aavikolle.}
Best Costume Design
A Bigger Splash
{A Bigger Splash ei ole parhaita elokuvia, jota olen nähnyt, mutta se toimii mainiona turistioppaana tuolle Välimeren seudun raikkaalle miljöölle. Koko elokuvan on todella hyvännäköinen. Mukaan lukien puvustus. En edes tiennyt, ennen tämän palkinnonjaon yhteydessä tutkimista, että Dior on ollut suunnittelemassa elokuvan vaatteistoa.}
Best Villain
Amy Adams
{Haluaisin, että elokuvantekijät ottaisivat enemmän riskejä antagonistiensa kanssa. Koen, että se on melko tutkimaton aluevesi, sillä sen kanssa on vaarana aina se, että pahis ei ole tarpeeksi pelottava - siksi tyydytään sellaiseen klassiseen varjoissa lymyilevään pahikseen. Nocturnal Animals menee rohkeasti sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Tässä otetaan toisenlainen ote antagonistin rooliin ja leikitellään sillä, mitä se voi olla ja Adamsin roolisuoritus kruunaa kaiken.}
The Biggest Disappointment
La La Land
{Luultavasti minä olen väärässä. Suurempi todennäköisyys on, että elokuva on oikeasti ihan törkeän hyvä. Minun makunystyräni eivät vain ole virittyneet oikein. Mutta minusta La La Land on auttamattoman kömpelö elokuva.}
Most Underrated Performance
Trevante Rhodes
{Ihmettelen vieläkin, miten Trevante Rhodes teki roolisuorituksensa Moonlightissa. Miten hän sai niin paljon tunnetta hiljaisuuksiin, dialogin aukkoihin. Ja miten hän sai niin paljon sanottua niin vähillä vuorosanoilla. Saan kylmiä väreitä kun ajattelenkin hänen roolisuorituksensa voimaa.}
Oscar Snub
Jessica Chastain
{Chastainilla tulisi olla jo tässä vaiheessa kolme Oscar-pystiä. Olen todella mykistynyt tämän näyttelijän edessä.}
Best Script
Hell or High Water
{Hell or High Water ei varmastikaan ole elokuva kaikille. Mutta minä saan olla subjektiivinen ja ylistää sitä ajan loppuun asti. Harvoin on elokuva ollut niin vaikuttava, että oksat pois. En keksi yhtä valituksen sanaa. Kaikki osa-alueet toimivat elokuvassa. Henkeäsalpaava kuvaus, joka sysää meidät keskellä avaraa, mutta autiota miljöötä. Näyttelijäntyö, joka on täynnä selkärankaa ja rehellisyyttä. Ohjaus, joka hahmottaa jokaisen tematiikan osa-alueen niin täyteläästi katsojan silmille. Loppupeleissä kuitenkin eniten ihailen Taylor Sheridanin käsikirjoitusta. Jotkut kirjoittajat ovat hyviä dialogin parissa, toiset luomaan kauniita narrativiisia arkkeja. Sheridan pystyy kaikkeen. Hän tekee roolihahmoista aitoja, luonnollisia ja silti mielenkiintoisia. Hän pitää katsojan huomion elokuvassa viihdyttävällä juoniarkilla sekä pystyy sanomaan jotain maailmasta ja ihmisistä, jotka on ottanut kohteekseen. Bravo!}
Inspiration Award
Octavia Spencer
{Olen rakastunut Octavia Spenceriin. Ennen kaikkea lahjakas näyttelijä, mutta myös siksi inspiroiva, koska on raivannut tietä Hollywoodissa, vaikka sellaista hänellä ei ole ollut. Ennen hänen astumista tähtitaivaalle, siellä ei yksinkertaisesti ollut ketään hänen laistaan ja se olisi ollut ennenkuulumatonta. Mutta en voi sanoin kuvata, kuinka suuri merkitys hänellä on ollut ja tulee olemaan. Viime vuoden Oscar-ehdokkuus oli hänelle jo toinen ja se merkitsi enemmän kuin ihmiset ehkä uskovatkaan. Moni on voittanut yhden Oscarin ja vielä enemmän on saanut yhden Oscar-ehdokkuuden. Mutta vain harva voi sanoa voittaneensa ja olleensa useasti ehdolla. Tähän pystyvät vain oikeasti suuret lahjakkuudet. On hienoa, että Spencer nyt lasketaan sellaiseksi.}
Career Sidestep
Reese Witherspoon
{Tuottajan roolin omaksunut Witherspoon on jo usean vuoden ajan saattanut upeita projekteja päivän valoon, mutta jotenkin vasta nyt olen havahtunut hänen työnsä tärkeydelle. Hän myös raivaa omalla tavallaan polkuja naisvetoisille tarinoille. Hän ei istu valittamassa asioista, kuten niin moni muu, vaan oikeasti tekee asialle jotain.}
Actually Funny
Renee Zellweger
{Zellweger on todella hieno näyttelijä. Draaman lisäksi, hänen komeedinen ajoituksensa on ihan kultaa. En edes jaksa ylistää häntä enempää. Mitä olisi Bridget Jones ilman Renee Zellwegeriä? Vähän sama kuin kysyisi, mitä olisi Indiana Jones ilman Harrison Fordia? Tai Han Solo...ilman Harrison Fordia?
Best Cinematography
Arrival





Best Score
Hidden Figures

Best Ensemble
Captain America: Civil War

...=)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...