22 huhtikuuta 2017

The OA, 1. tuotantokausi

Sanokaa, mitä sanotte, mutta televisiosarjat on nykyään ihan törkeen hyviä! The OA ei alunperin edes houkuttanut, mutta sitten kun paljastui, että sarjan tähtikaartiin kuuluu kaksi ehdotonta lemppariani Phyllis Smith ja Emory Cohen, en vaan voinut olla katsomatta.

The OA:n juonesta on varmaan turha selittää kirjaintakaan. En ole lähtökohtaisesti juonipaljastuksien takia täällä blogissa höpisemässä näistä viihdeteoksista. Sen sanottuani kuitenkin, koen myös vähän tekopyhänä ihmiset, jotka marmattavat juonipaljastuksista arvosteluissa. Ei sekään, että kokisi sen inhottavana, mutta jos vetää täydet pultit siitä, että joku sarja tai elokuva spoilataan arvostelussa, niin jossain määrin saa kyllä itseäänkin syyttää. Sen sijaan, että uhraisi kaiken aikansa ja energiansa valittaen juonipaljastuksista, voisi ihan oikeasti mennä ja katsoa sen tarinan! Kuitenkin aina kun lukee arvostelun pitäisi ymmärtää se, että siinä piilee jonkin todennäköisyyden verran vaara, että jokin asia juonesta spoilaantuu. Itsellä on ollut periaatteena pitää huomio arvosteluissa juonesta irrallisena, mutta ajoittain on tullut itsekin puhutta jostain twististä tai paljastuksesta ja silloinkin kyseessä on harkittu päätös minun taholtani, koska aina ei sarjoissakaan ole kyse siitä, että näkeekö jonkun juonikäänteen tulevan. Joskus voi katsoa sarjaa ihan muistakin syistä.


Siksipä haluan ehkä tässä nyt puhua muutaman lauseen verran lopusta. Mutta en aio silti spoilata mitään. Todennäköistä on, että jos et ole sarjaa katsonut, et edes tiedä, mistä puhun. Nimittäin The OA:n finaali on yksi kryptisimmistä päätösjaksoista koskaan. En voi sanoa rakastavani sitä loppua, sillä totuudessa minua raivostutti ihan helkkarin paljon, kuinka avoimeksi se jätettiin. Mutta sanotaanko näin, että kunnioitan sarjan tekijöitä siinä, mitä ovat lähteneet hakemaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että mitä Elias teki siellä Johnsonien talossa? Ja mitä ihmettä tapahtui Stevelle? Yhdessä hetkessä hän oli menossa Ashevilleen, sitten BBA maksaa sen 50,000 ja mitä? Missä Steve sitten asuu? Kävelee vain vanhempiensa luokse ja moikkaa etuovella, että tulinpas takaisin?? Ja totta kai suureksi kysymysmerkiksi jäi myös Prairien ja Homerin kohtalo.

Haluan puhua näistä näyttelijöistä. Kyseessä on varmaan kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäkaartejani. Brit Marlingia en ole ennen nähnyt missään ja hän hyppäsikin kerta heitolla ihastuksen kohteekseni. Hän on ollut tekemässä tätä sarjaa, käsikirjoittamassa, tuottamassa ja tähdittämässä, joten jollain lailla tätä voisi pitää hänen hengentuotoksenaan. Ihailen suuresti hänen kykyjään tarinankertojana. On kuin hän ei tekisi sarjaa yleisö mielessään, vaan tarina etusijalla. Hänellä on selvä visio, että hän haluaa tietynlaisen viestin kertoa tarinallaan ja luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä tarinankerronta resonoi katsojassa, vaikka se ei olisikaan mittatilattu yleisön toiveiden mukaan - vaiva, joka mielestäni jollain tapaa syövyttää tämänpäivän elokuvateollisuutta. Kaikki elokuvat ovat moneen kertaan testattu kohdeyleisöjen edessä ja jokainen elementti tarinassa tuntuu tarkkaan laskelmoidulta, yleisöä kosiskelevalta rahastuskeinolta. The OA tuntuu kuin sen olisi määrä toteutua sellaisena kuin se on toteutunut. Kuin tarina olisi aina ollut olemassa ja nyt se on vain jäsennelty televisiosarjan muotoon.

Emory Cohenista olen pauhanut ennenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että pidän häntä yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimpana näyttelijänä. Hänessä on ylitsepääsemätön aura, joka vangitsee huomion ja pakottaa huomaamaan hänen taitonsa. Sarjassa hän pääsee vetämään suuren skaalan tunteita ja kokemuksia ja jokaisen hän täsmentää yhtä uskottavasti ja ennen kaikkea koskettavasti katsojalle. Hänen hahmollaan on suuri merkitys tarinassa ja siksi hänen näyttelijäntyöllään on iso rooli siinä, kuinka paljon yleisö kiinnittyy hänen hahmoonsa. Minäkin katsoin sydänkurkussa sarjan viimeisiä sekunteja toivoen parasta tälle henkilöhahmolle, koska niin taidokkaasti Cohen oli jo siihen mennessä ottanut yleisönsä haltuun. Näyttelijänä hän ei ole yhdentekevä. Päin vastoin. Olen aina ihaillut muusikoita siitä, että he pystyvät vangitsemaan jonkun tunnetilan ja tekemään siitä taidetta niin yksinkertaisen oloisesti. Cohen on mielestäni näyttelijänä lähimpänä todellista taitelijaa, ehkä ensimmäinen näyttelijä, joka on tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin muusikko.

Phyllis Smithiä olen ihaillut Konttorista asti. Inside Outissa hän teki hienon ääniroolin ja olin niin iloinen, kun hänelle annettiin niin paljon näyteltävää tässä roolissaan. Hän on yksi päärooleista ja saa näyttää puolia itsestään, mitä yksitahoiset roolit Konttorissa ja Inside Outissakin eivät ole paljastaneet hänestä. Ja pakko myöntää, että hän on pirun vakuuttava.

Riz Ahmed on nopeasti nousemassa yhdeksi Hollywoodin johtavista miespääosanesittäjistä, eittämättä sellaisen pienen indie-filmin avustuksella, kuten Star Wars. Enkä yhtään ihmettele miksi. Hän on todella suoraselkäinen näyttelijä, jonka artikulaatio on pelkistetty ja karisma todella aitoa ja teeskentelemätöntä. Tämä on kunnoitettavaa. Hän huokuu sellaista Hollywoodin kultaisen ajan valovoimaa.


Marlingin ohella toinen sarjan tekijöistä on Zal Batmanglij. Halusin mainita sen vain takia, että hänellä on by far coolein nimi maailmassa! En kirjoittanut sukunimeään väärin. Jonkun nimi on oikeasti Batmanglij.

En tiedä onko minulla hirveästi sanoja jäljellä itse The OAn kuvailemiseen kokonaisuutena. Äärimmäisen koskettava ja kiehtova sarja. Kaunista, miten juonen kehityksellä saadaan aikaan syvempiä tasoja siitä, miten tarinankulku vaikuttaa henkilöhahmoihin ja ennen kaikkea, mikä merkitys sarjan tapahtumilla on hahmojen elämille juuri siinä vaiheessa kunkin tilannetta elämässään. Tälläistä tarinankerronta on puhtaimmillaan. Mielikuvituksellista.



...=)

5 kommenttia:

  1. Vihdoin joku kirjoittaa tästä! Itse en osannut/pystynyt juuri sen takia, että juonta on niin mahdoton kuvailla kun en ole edes ihan varma oliko tässä sellaista? the OA lähti vähän hitaasti käyntiin ja parempi puolisko jätti kesken jo tokassa jaksossa. Itse katsoin loppuun asti ja vielä ihan viimeisimmissä jaksoissa pohdin sitä, että oliko koko sarja ihan ajan hukkaa...

    Sitten tulee se vikan jakson "the kohtaus" (tiedät mitä tarkoitan) kun kaikki palaset vaan loksahtaa paikoilleen. Itkin aivan hillittömästi sille kuinka kaunis koko tarina olikin! Todella ennalta-arvaamaton ja ne näyttelijät! Aivan ihania! Ennen tuota 13 syytä, tää oli mun ehdoton lemppari sarja tältä vuodelta.

    Mieletön tunnekokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tiedän täsmälleen mitä tarkoitat. NIIIIIN hieno kohtaus/tanssi! Mutta minusta sarja kyllä nappasi mukaansa jo heti ensimmäisessä jaksossa. Vasta loppua edeltävät jaksot alkoivat joten kuten madella...

      Mutta rakastan juuri tälläistä mielikuvituksellista fiktiota hyväkseen käyttävää tarinankerrontaa, jossa etsitään merkitystä elämälle ja kuolemalle. Aluksi en osannut sanoa ampuiko ne Khatun-kohtaukset hippasen verran yli, mutta ihmeesti kyllä tuntui ihan luontevalta ja jopa kauniin inspiroivalta NE kohtaukset puolestaan. Ja nyt kyllä harmittaa kesken jättäneen puolesta. Ei tiedä, mitä menetti.

      En edes tiedä, kuinka hyvin tässä toimisi toinen tuotantokausi. Tavallaan olisin helpottunut jos tämä jäisi nyt tähän. Sarjan tekijöiden tarkoitus on selvästikin ollut antaa katsojan antamille merkityksille tilaa ja ikään kuin antaa meidän päättää näiden tapahtumien johtama kohtalo. Itsekin olin ainakin niin emotionaalisesti sitoutunut tähän sarjaan, että yhtään surullisempi loppuratkaisu olisi särkenyt sydämeni. Tietenkin minua vähän kutkuttaisi tietää tahallisen avoimeksi jätetyt juonilangat ja nähdä näitä näyttelijöitä vielä enemmän. Mutta loppujen lopuksi sarja tuntuu juurikin tälläiseksi tarkoitetulta. Kuin se olisi vain odottanut kerrotuksi tulemista. Ja pohjimmiltaan tulkitisin kuitenkin, että kaikki nämä tapahtumat, oli ne totta tai ei, auttoivat kutakin näistä hahmoista omissa elämäntilanteissaan, joten siinä mielessä tarinan lopulla ei olisi edes niin paljon merkitystä.

      Poista
    2. Jep! Ei todellakaan tarvitsisi toista kautta. On kiva jättää joitain asioita ihan vain arvailujen varaan :)

      Poista
  2. Tämä oli kyllä yksi kummallisimpia ja kekseliäimpiä sarjoja mitä olen nähnyt. Puolet ajasta oli ihan wtf-meininki ja kaikesta lennokkuudestaan huolimatta oli lopulta tunne että kai tuo käy järkeen. Tosi taidokkaasti tehty, vaikka itsellä ainakin kesti tosi monta jaksoa ennen kuin pääsin tähän kunnolla kiinni kun käynnistyi aika hitaasti ja mystisesti. Hyvin rakennetut, syvälliset hahmot ja tosi kekseliästä tarinankerrontaa vaikka välillä jotkin jutut juonessa menikin vähän yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, täysin samaa mieltä, että tietyn heittäytymiskyvyn täytyy katsojankin omata, että sarjasta saa kaiken irti. Tuhahdin oikein ääneen Siinä Kohtauksessa, kun Prairie/Nina/OA sinne Khatun "neliöön" astui, mutta loppujen lopuksi, ehkä sen ei ollut tarkoituskaan olla mikään realistisin kuvaus. Olen lukenut elokuvistakin, joissa ei ole käytetty esim. lavastusta ollenkaan (Dogville) eikä sitä kuulemma huomaa enää vähän ajan jälkeen. Niin käy, kun tarinankerronta itse on pääosassa, eikä ulkoiset puitteet, erikoistehosteet yms.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...