02 huhtikuuta 2017

The Burning Plain (The Burning Plain)

Kirjoittaessani tätä, on kaunis sunnuntai-iltapäivä. Aurinko lämmittää mukavasti ikkunaa. Ulkona puiden lehdet tanssivat kevyessä tuulenvireessä. On huhtikuun alku, joten luonto ei ole vielä täysin herännyt kevääseen, mutta ensimmäiset merkit ovat jo nähtävissä. Avaan ikkunan. Linnun laulu raikaa täysillä korviini.

Aiemmin aamulla nukuin myöhään, söin pitkään aamiaista, nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan ja katsoin elokuvan. The Burning Plain valikoitui Netflixistä. Sitä selaillessani päättelin, että vaikka kuinka haluaisin muuta, täytyy minun hyväksyä, että kaikki elokuvat eivät ole minua varten. Mafiaveljiä, The Big Lebowskia tai Butch Cassidy and the Sundance Kidia on kaikkia suositeltu ja arvostettu erittäin hyviksi elokuviksi. Niissä vain ei ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Minun on myös erittäin vaikea tarttua vanhempiin elokuviin. Mutta päättelin myös, että ehkä se on ihan okei. Ei minun tarvitse olla jokaisen elokuvan kohdeyleisöä. The Burning Plain nimittäin oli erittäinkin mielenkiintoinen. Nykyajan indie-draamaa loistavien näyttelijättärien pääosilla.

Elokuvan juonesta on oikeastaan mahdotonta kuvailla mitään, antamatta juonipaljastuksia, joten siksi tyydyn toteamaan, että tämä on kolmen sukupolven tarina rakkaudesta, menetyksestä ja katumuksesta. Elokuvan rakenne on erittäin sirpaloitu ja oma aikansa menee yhdistäessä kaikkia tapahtumia ja henkilöitä toisiinsa. Erittäin nopeasti kuitenkin katsoja pääsee kärryille ja ehkä jopa vähän ohittaa elokuvaa sen omassa kerronnassa, sillä selvästi paljastukset, joita säästettiin loppuun, pystyi päättelemään jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja siksi elokuva ei saanut ihan täysin kunnollista arkkia luotua. Kun ottaa katkonaisen kerrontatyylin pois yhtälöstä, on oikeastaan vaikeakin miettiä, mitä tästä elokuvasta jää käteen. Virheensä siinä oli, esimerkiksi useat sivuhenkilöt jäivät täysin turhiksi ja jopa häiritseviksi elementeiksi tarinassa. Yleinen virhe on tehdä sekundäärisistä hahmoista tyhmiä ja vain päähenkilöt omaavat jonkinlaisen ajatuksen juoksun. Tosi useat elokuvat käyttävät tätä asetelmaa, koska se on helpompaa jättää vähemmän sisäistä maailmaa omaavat henkilöt toissijaisiksi. Jos elokuva joutuisi kuvaamaan jokaisen henkilön tuntemuksia, upottaisiin siinä hyvin nopeasti loppumattomaan suvantoon. Älykkäimmät elokuvantekijät kuitenkin tietävät, miten hyödyntää sivuhahmoja, tekemättä heistä yksiulotteisia.

Olin kuitenkin ihan hyvin sisällä elokuvassa ja se piti otteessaan - liekö siksi, että olen kohdeyleisöä. Sitten taas Taxikuskin kohdalla voisin sanoa, että se leffa ei pitänyt otteessaan sitten lainkaan, vaikka muut pitäisivät sitä maailman mielenkiintoisimpana elokuvana. Syytä on myös mainita, että tämän teoksen tahtipuikoissa on sama mies kuin Amores Perrosin, 21 Gramsin ja Babelin käsikirjoittaja, joten CV näyttää ihan päällisin puolin kohtuulliselta. Lisäksi rakastuin tämän elokuvan tunnelmaan.

Kim Basinger tekee hallitun roolisuorituksen, minulla oli vain vähän vaikeuksia nähdä näin kaunis nainen jumissa kotielämässä jossain Teksasin takamailla. Kohtaus, jossa hän vaelteli yksinänsä, hänen perheensä ollessa töissä ja koulussa, talonsa takapihalla ruokkien kanoja, oli jotenkin erityisen häiritsevä, koska uskottavuus loisti poissaolollaan.

Charlize Theronin parhaimpiin rooleihin tämä ei kuulu, hän jättää roolityönsä jotenkin hirveän laimeaksi ja hänen nuorempaa versiotaan esittävä Jennifer Lawrence näyttelee kepoisesti Theronin vaikka suohon, niin voimakkaan roolityön hän taas vetää. En ymmärrä, miten ihmiset sanovat, että Lawrence olisi yliarvostettu näyttelijä. Yritin ihan tarkkailla tekisikö hän virheen virhettä elokuvassa tai jäisikö roolisuoritus jotenkin, vähän edes vajaaksi, mutta hän silti pääsi yllättämään minut ja sai unohtamaan, että edes näyttelee. Hänessä on vain jokin sisäinen voima, mikä tekee hänestä luontaisesti kykenevän näyttelijän. Lohduttaudun sillä, että Katherine Hepburniakin tituleerattiin uransa alkuaikoinan myrkyksi elokuvan tuotoille - mutta en sen puolen ymmärrä edes, miksi Kim Basingeriä joku sanoisi yliarvostetuksi. Minusta hänkin on erittäin dramaattinen näyttelijä, joka tekee mielenkiintoisia ratkaisuja roolisuorituksissaan.

The Burning Plain ei ole parhaita elokuvia, enkä sitä välttämättä edes suosittelisi katsomaan. En saanut elokuvalta sitä, mitä lähdin etsimään sen päälle pistäessäni. Sen sanottuani kuitenkin, unohdin hetkeksi oman maailmani ja uppouduin näiden, hyvien, Oscar-palkittujen näyttelijöiden hahmojen maailmaan. Enemmän vain tälläistä elokuvantekemistä tähän suuntaan, kiitos! Pidin elokuvan kohtalokkuudesta.


 ...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...