FEUD: Bette and Joan, 1. tuotantokausi

Ryan Murphysta on muutaman viime vuoden aikana tullut Amerikan viihdeteollisuuden johtava nimi. Hän ohjasi elokuvat Juoksee saksien kanssa (2006) ja Eat, Pray, Love (2009), mutta ennen kaikkea hän on tunnettu lukuisista menestyssarjoistaan kuten Muodon vuoksi, Glee, American Horror Story, Scream Queens, American Crime Story ja nyt FEUD. Lisäksi hän ohjasi tv-elokuvan The Normal Heart, jota suosittelen kaikille.

Feud kertoo tunnetun tarinan Hollywoodin kulisseista. Bette Davis (Susan Sarandon) on yksi kaikkien aikojen ylistetyimpiä näyttelijöitä, kaksinkertaisesti Oscar-palkittu aikansa suurin tähti kultaisen ajan Hollywoodista. Hänen uransa oli liekeissä 30- ja 40-luvuilla, mutta Kaikki Eevasta (1950) jäi hänen viimeiseksi suureksi pääosaksi. Joan Crawford (Jessica Lange) tunnettiin 40-luvun suurimpana kaunottarena Hollywoodissa ja vastoin odotuksia hän onnistui voittamaan myös Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan elokuvassa Mildred Pierce (1945) - hän ei kuitenkaan koskaan onnistunut vakiinnuttamaan itseään vakavana näyttelijänä, vaan hänen ulkonäkönsä varasti aina huomion. Davis ja Crawford kilpailivat koko uriensa ajan keskenään ja tämä johti välien viilenemiseen. Erityisesti ennen studiosysteemin romahtamista, joutuivat näyttelijät kilpailemaan hyvistä rooleista keskenään. Heidän skismansa kulminoitui elokuvan What Ever Happened to Baby Jane? -kuvauksiin. Molemmat näyttelijät toivoivat elokuvan avittavan heidän uransa uuteen nousuun, mutta vain Davis sai Oscar-ehdokkuuden.

Itse pidän tälläisistä behind-the-scenes -kuvauksista ja on aina herkullista päästä menneen ajan Hollywoodin maailmaan. Elokuvat kuten Lentäjä tai Hitchock ovat myös vähän samantyylisiä. Erityisesti pidän tässä sarjassa 60-luvun ajankuvasta, mikä on toteutettu hienosti.

Yllätyin itse asiassa aika paljon, että vain muutama jakso sarjasta keskittyy itse elokuvan kuvauksiin. Myöhemmät jaksot kertovat jo jostain ihan muusta enkä välttämättä pidä tästä ratkaisusta. Mielestäni sarja menetti vähän otettaan, kun Sarandonilla ja Langella ei ollut enää niin paljon yhteisiä kohtauksia, sillä minusta ne olivat sarjan parasta antia. Jäin vähän ihmettelemään viimeisimpien jaksojen kohdalla, että mikä pointti niissä ylipäänsä oli - mitä niillä haluttiin viestittää? What Ever Happened to Baby Jane? -elokuvan kuvauksista olisi ehkä saanut enemmänkin jaksoja ja mielenkiintoisimpia kohtauksia. Mielestäni Oscar-lähetyksen jakso olisi hyvin voinut olla finaali.

Eniten pidin Susan Sarandonin roolityöstä. Hän saa loistavasti omaksuttua Davisille ominaisen puheenrytmin ja luonteenlaadun. Hän on voimakas nainen, joka sanoo suoraan asiansa, eikä pelkää haasteita. Lisäksi hänellä on loistava komedian taju ja saa hyvin hahmon sarkastisen luonteen esille. Sitä paitsi pidän Sarandonista näyttelijänä. Hänellä on mielenkiintoiset kasvot, mikä on elintärkeää näyttelijälle. Kuka nyt jaksaisi katsoa tylsiä kasvoja roolista toiseen?

Jessica Lange ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Päin vastoin. Inhosin hänen ratkaisuaan esittää Crawford vähän höpsähtäneenä, lapsellisena idioottina. Crawford vaikuttaa minun silmiini paljon älykkäämmältä ja terävämmältä naiselta. En myöskään pitänyt sarjan tavasta puolustella Crawfordin tekoja ja hahmoa. Oikeastihan Crawford oli täysi psykopaattinen hullu, joka kidutti omaa lastaan. Sarjassa tälle annetaan tekosyitä tekosyiden perään.

Catherine Zeta-Jonesista pidin. Hän vangitsee myös hyvin Olivia De Havillandin ominaisen persoonan. Stanely Tucci ja Judy Davis jäävät vähän sekundaariksi hahmoiksi tarinassa.

 Sarjassa käsitellään mielenkiintoisia teemoja ikääntymisestä ja naisen asemasta sekä elämäntyöstä ja siitä, mille elämänsä kukin omistaa. Suosittelen kaikille, ketä vain kiinnostaa tämä aihealue. Jaksot on tehty erittäin laadukkaiksi ja siitä maailmasta ei haluaisi ollenkaan poistua. Kaikille tämä ei varmastikaan ole. Mitään suuria juonitwistejä tästä ei saa.



 ...=)

Miss Sloane (Miss Sloane)

Jessica Chastain tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä poliittisessa draamassa. Hän näyttelee Elizabeth Sloanea, Washington D.C.ssa toimivaa lobbaajaa, jolla on pakkomielle voittamisesta. Hän ottaa vastaan suurimman haasteensa kun yrittää saada lain läpäistyä, joka rajoittaisi USA:n perustuslain pykälää, joka takaa oikeuden jokaiselle kansalaiselle aseeseen.

Miss Sloane liittyy kertaheitolla suosikkielokuvieni joukkoon. Rakastan tälläisiä poliittisia trillereita (kuten esim. Our Brand Is Crisis, Truth) - eikä Miss Sloane ole siis poikkeus. Ennen kaikkea pidän siitä, että minua katsojana onnistutaan hämäämään ja loppuratkaisu vetää jalat pois alta. Tosin, kun ottaa huomioon kuinka paljon pidin tästä Chastainin hahmosta, osasin odottaa, että hänellä on kyllä ässä hihassa. Nimittäin tässä on yksi kaikkien aikojen siisteimmistä elokuvahahmoista. Ja Chastain oikein revittelee hahmonsa voimalla ja pistää menemään marssiessaan kohti päämääräänsä.

Max Richter ei ole vielä kovin vakiintunut elokuvasäveltäjä, mutta jos hän jatkaa samalla vauhdilla, hänellä on mahdollisuudet tulla yhdeksi parhaista. Ainakin hän on jo minut vakuuttanut leiriinsä. Hän teki musiikkeja Arrivaliin (On the Nature of Daylight on jatkuvasti repeatilla omilla soittolistoillani) ja nyt tämä Miss Sloane, johon hän onnistuu maalaamaan juuri täydellisen tunnelman.

John Madden on ennenkin todistanut kykynsä tehdä nautittavia elokuvia, joissa on voimakkaita naisrooleja (loistava The Debt, jossa myös pääosassa Chastain) ja Miss Sloane jopa parantaa hänen aikaisempaa kykyään, mikä on huomattava saavutus kuusikymppiseltä ohjaajalta - että hän saa tehtyä elokuvistaan niin raikkaita ja iskeviä.

Nautin suuresti Jonathan Pereran käsikirjoituksesta. Se oikein herkuttelee mehukkailla juonikuvioilla ja nauttii katsojan mukana riepottamisesta. En muista koska viimeksi olisin eläytynyt näin palolla elokuvan juoneen, jossa tyyliin huusin antagonistille, kun se oli niin ärsyttävä ja hurrasin protagonistille, kun hän pieksi menemään.

Pidin myös sivuosien rooleista (vaikkakin jokainen jää valovuosia Chastainista jälkeen), etenkin Jake Lacysta, jonka hahmosta en aluksi odottanut paljoakaan, mutta hän nappasikin täysin huomioni ja vaikutuin suuresti, kuinka monitahoisen työn Lacy sai tehtyä, näinkin minimaalisella ruutuajalla. Ensinnäkin hänen hahmonsa eroaa suuresti hänen aikaisemmista rooleistaan ja sen lisäksi hän koko ajan leikittelee sillä, minkä katsoja kuvittelee hahmostaa tietävän ja sitten kääntääkin tilanteen ylösalaisin. Todella kunnioitettavaa näyttelemistä.

Elokuva on koukuttava kuin heroiini, haluaisin vain lisää tälläistä tarinankerrontaa. Harmi, että ilmeisesti tälläiset genret kuuluvat vähemmistön suosioon, mutta uskon silti, että Miss Sloane on vaarallisen aliarvostettu - ei vähempää tai lähempää kuin itse tuotantoyhtiönsä taholta. Miksi tämä ei ole saanut kunnon kansainvälistä levitystä tai markkinointikampanjaa? Tarvittaisiin melkein joku Elizabeth Sloane johtamaan näitä elokuvastudioita, että saataisiin kunnon matskua, kun tämä, ihmisten nähtäville.






 ...=)









The OA, 1. tuotantokausi

Sanokaa, mitä sanotte, mutta televisiosarjat on nykyään ihan törkeen hyviä! The OA ei alunperin edes houkuttanut, mutta sitten kun paljastui, että sarjan tähtikaartiin kuuluu kaksi ehdotonta lemppariani Phyllis Smith ja Emory Cohen, en vaan voinut olla katsomatta.

The OA:n juonesta on varmaan turha selittää kirjaintakaan. En ole lähtökohtaisesti juonipaljastuksien takia täällä blogissa höpisemässä näistä viihdeteoksista. Sen sanottuani kuitenkin, koen myös vähän tekopyhänä ihmiset, jotka marmattavat juonipaljastuksista arvosteluissa. Ei sekään, että kokisi sen inhottavana, mutta jos vetää täydet pultit siitä, että joku sarja tai elokuva spoilataan arvostelussa, niin jossain määrin saa kyllä itseäänkin syyttää. Sen sijaan, että uhraisi kaiken aikansa ja energiansa valittaen juonipaljastuksista, voisi ihan oikeasti mennä ja katsoa sen tarinan! Kuitenkin aina kun lukee arvostelun pitäisi ymmärtää se, että siinä piilee jonkin todennäköisyyden verran vaara, että jokin asia juonesta spoilaantuu. Itsellä on ollut periaatteena pitää huomio arvosteluissa juonesta irrallisena, mutta ajoittain on tullut itsekin puhutta jostain twististä tai paljastuksesta ja silloinkin kyseessä on harkittu päätös minun taholtani, koska aina ei sarjoissakaan ole kyse siitä, että näkeekö jonkun juonikäänteen tulevan. Joskus voi katsoa sarjaa ihan muistakin syistä.


Siksipä haluan ehkä tässä nyt puhua muutaman lauseen verran lopusta. Mutta en aio silti spoilata mitään. Todennäköistä on, että jos et ole sarjaa katsonut, et edes tiedä, mistä puhun. Nimittäin The OA:n finaali on yksi kryptisimmistä päätösjaksoista koskaan. En voi sanoa rakastavani sitä loppua, sillä totuudessa minua raivostutti ihan helkkarin paljon, kuinka avoimeksi se jätettiin. Mutta sanotaanko näin, että kunnioitan sarjan tekijöitä siinä, mitä ovat lähteneet hakemaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että mitä Elias teki siellä Johnsonien talossa? Ja mitä ihmettä tapahtui Stevelle? Yhdessä hetkessä hän oli menossa Ashevilleen, sitten BBA maksaa sen 50,000 ja mitä? Missä Steve sitten asuu? Kävelee vain vanhempiensa luokse ja moikkaa etuovella, että tulinpas takaisin?? Ja totta kai suureksi kysymysmerkiksi jäi myös Prairien ja Homerin kohtalo.

Haluan puhua näistä näyttelijöistä. Kyseessä on varmaan kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäkaartejani. Brit Marlingia en ole ennen nähnyt missään ja hän hyppäsikin kerta heitolla ihastuksen kohteekseni. Hän on ollut tekemässä tätä sarjaa, käsikirjoittamassa, tuottamassa ja tähdittämässä, joten jollain lailla tätä voisi pitää hänen hengentuotoksenaan. Ihailen suuresti hänen kykyjään tarinankertojana. On kuin hän ei tekisi sarjaa yleisö mielessään, vaan tarina etusijalla. Hänellä on selvä visio, että hän haluaa tietynlaisen viestin kertoa tarinallaan ja luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä tarinankerronta resonoi katsojassa, vaikka se ei olisikaan mittatilattu yleisön toiveiden mukaan - vaiva, joka mielestäni jollain tapaa syövyttää tämänpäivän elokuvateollisuutta. Kaikki elokuvat ovat moneen kertaan testattu kohdeyleisöjen edessä ja jokainen elementti tarinassa tuntuu tarkkaan laskelmoidulta, yleisöä kosiskelevalta rahastuskeinolta. The OA tuntuu kuin sen olisi määrä toteutua sellaisena kuin se on toteutunut. Kuin tarina olisi aina ollut olemassa ja nyt se on vain jäsennelty televisiosarjan muotoon.

Emory Cohenista olen pauhanut ennenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että pidän häntä yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimpana näyttelijänä. Hänessä on ylitsepääsemätön aura, joka vangitsee huomion ja pakottaa huomaamaan hänen taitonsa. Sarjassa hän pääsee vetämään suuren skaalan tunteita ja kokemuksia ja jokaisen hän täsmentää yhtä uskottavasti ja ennen kaikkea koskettavasti katsojalle. Hänen hahmollaan on suuri merkitys tarinassa ja siksi hänen näyttelijäntyöllään on iso rooli siinä, kuinka paljon yleisö kiinnittyy hänen hahmoonsa. Minäkin katsoin sydänkurkussa sarjan viimeisiä sekunteja toivoen parasta tälle henkilöhahmolle, koska niin taidokkaasti Cohen oli jo siihen mennessä ottanut yleisönsä haltuun. Näyttelijänä hän ei ole yhdentekevä. Päin vastoin. Olen aina ihaillut muusikoita siitä, että he pystyvät vangitsemaan jonkun tunnetilan ja tekemään siitä taidetta niin yksinkertaisen oloisesti. Cohen on mielestäni näyttelijänä lähimpänä todellista taitelijaa, ehkä ensimmäinen näyttelijä, joka on tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin muusikko.

Phyllis Smithiä olen ihaillut Konttorista asti. Inside Outissa hän teki hienon ääniroolin ja olin niin iloinen, kun hänelle annettiin niin paljon näyteltävää tässä roolissaan. Hän on yksi päärooleista ja saa näyttää puolia itsestään, mitä yksitahoiset roolit Konttorissa ja Inside Outissakin eivät ole paljastaneet hänestä. Ja pakko myöntää, että hän on pirun vakuuttava.

Riz Ahmed on nopeasti nousemassa yhdeksi Hollywoodin johtavista miespääosanesittäjistä, eittämättä sellaisen pienen indie-filmin avustuksella, kuten Star Wars. Enkä yhtään ihmettele miksi. Hän on todella suoraselkäinen näyttelijä, jonka artikulaatio on pelkistetty ja karisma todella aitoa ja teeskentelemätöntä. Tämä on kunnoitettavaa. Hän huokuu sellaista Hollywoodin kultaisen ajan valovoimaa.


Marlingin ohella toinen sarjan tekijöistä on Zal Batmanglij. Halusin mainita sen vain takia, että hänellä on by far coolein nimi maailmassa! En kirjoittanut sukunimeään väärin. Jonkun nimi on oikeasti Batmanglij.

En tiedä onko minulla hirveästi sanoja jäljellä itse The OAn kuvailemiseen kokonaisuutena. Äärimmäisen koskettava ja kiehtova sarja. Kaunista, miten juonen kehityksellä saadaan aikaan syvempiä tasoja siitä, miten tarinankulku vaikuttaa henkilöhahmoihin ja ennen kaikkea, mikä merkitys sarjan tapahtumilla on hahmojen elämille juuri siinä vaiheessa kunkin tilannetta elämässään. Tälläistä tarinankerronta on puhtaimmillaan. Mielikuvituksellista.



...=)

Nainen junassa (The Girl on the Train)

Rachel (Emily Blunt) on alkoholisoitunut, eronnut, työtön junan matkustaja, joka maalailee pilvilinnoja ikkunasta näkemiensä ihmisten elämille. Erityisesti hän on mieltynyt yhteen pariskuntaan, Meganiin (Haley Bennett) ja Scottiin (Luke Evans), jonka talon ohi hänen paikallisjunansa usein kulkee. Rachelin mielestä heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. Sattumoisin Meganin ja Scottin naapurissa asustaa Rachelin entinen aviomies Tom (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kun Rachel yhtenä päivänä ohi naapuruston taas junalla matkustaessaan huomaa Meganin (Bennett) toisen miehen (Edgar Ramirez) kanssa, murenee hänen fantasiansa toisten ihmisten täydellisestä elämästä. Ja yhtenä kohtalokkaana perjantai-iltana Megan katoaa.

Elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen romaaniin, joka oli ilmestymisvuonnaan (2015) kirjallisuusmaailman puhutuimpia tapauksia. Emily Blunt oli osastaan ehdolla SAG ja BAFTA -palkintoihin. Elokuvan ohjasi Piiat-ohjaaja Tate Taylor. Muissa osissa on Allison Janney, Lisa Kudrow ja Laura Prepon.

Kirjaa lukiessani mietin kuumeisesti, että miten se oltiin saatu adaptoitua valkokankaalle, sillä iso osa kirjasta oli kolmen naisen päänsisäistä ajattelua. Elokuvassa oltiin päädytty käyttämään kertojia, mikä on tietysti täysin oikeutettua, sillä tarinaa olisi luultavasti ollut mahdotonta kertoa, ainakaan muuttamatta sitä oleellisesti, ellei nämä kolme naista olisi tosissaan toimineet myös elokuvan kertojina.

Eniten minua shokeerasi elokuvaversiossa sen yksityiskohdattomuus. Kirjan rikkaus ja maailman syvyys oli tipo tiessään ja elokuvan tuntui puksuttavan hirveää vauhtia eteenpäin unohtaen jopa oleellisia asioita kirjasta. Esimerkiksi kirjassa Rachel (Blunt) ja Scott (Evans) makasivat yhdessä, kun elokuvassa tämän todennäköisyydelle jopa naurettiin. Punahiuksinen mies oli kuin toinen mies elokuvassa kuin kirjassa ja kaikkein eniten hämäsi se, että elokuvaan oli kuitenkin lisätty koko taustatarina Tomin (Theroux) työsotkuista, mitä ei ollut kirjassa laisinkaan.

Tietysti Hollywood-koneisto on putsannut tarinaa vähäsen ja täytyy sanoa, että elokuvaversio on siinä mielessä onnistunut, että se kertoo täsmällisemmän, paketoidumman tarinan. Kirjassa Rachel on täysi katastrofi, mutta elokuva onnistuu vierittämään syyn täysin muualle ja vielä loppuun heittää sädekehän tämän päälle ja naamioi hänen tarinansa retribuutiomaiseksi, voimannuttavaksi saduksi.

Ihmettelin kuitenkin päätöstä sijoittaa elokuva Amerikkaan ja New Yorkiin ja tehdä siitä enemmän tälläinen esikaupunkimainen Täydelliset Naiset-tyyppinen kuvaus, kun kirja puolestaan sijoittui Lontoon lähiökylien ahtaisiin pikkukujiin. Minun on joka tapauksessa hirveän vaikea objektiivisesti arvioida elokuvaa itsenään seisovana teoksena, sillä mieleni teki temppuja elokuvaa katsoessani ja täydensi kuvaa ja kerrontaa, ja asioita, joita elokuva ei tietenkään vaivautunut selittämään sen enempää. Koska myös tiesin loppuratkaisun ja tiesin tarinankulun, keskityin vain koko ajan ihmettelemään sitä, kun kerronta poikkesikin ennalta-arvattavasta linjasta ja siksi en ehkä pystynyt keskittymään tarpeeksi arvioidakseni elokuvaa sen enempää.

En oikein osaa edes sanoa, kumpi on parempi kirja vai elokuva. Ne ovat niin erilaiset ja niin erilaiset meediumit. Elokuva oli mielestäni erittäin hyvä sovitus kirjasta, yllä listaamiani hämmästyksen kohteita lukuunottamatta. Emily Blunt vetää hienon roolisuorituksen itsetuhoisena ja sekavana naisena. Sekä kirja että elokuva ovat mielestäni molemmat mukaansavieviä jännitysnäytelmiä.

Olin sattumoisin Tukholmassa elokuvan julkaisun aikoihin. Muistan menneeni metroon ja nähneeni siellä ison julisteen Nainen junassa-elokuvasta. Oli vain jotenkin hauska yhteensattumien kohta, kun katsoin julistetta, jossa luki isoimmalla nimellä Rebecca Ferguson (elokuvan sivuosan ruotsalainen näyttelijä), vaikka Blunt tekee elokuvassa pääroolin. Ja sitten astuin junaan.




...=)

Movie Monday #96 - Elokuva, joka mullisti maailmasi?

 Näitä tarinoita kuulee. "Se elokuva muutti täysin näkemykseni maailmasta", "Se elokuva oli niin inspiroiva, että aloin itsekin kannattaa parempaa elämäntapaa", "Tämä elokuva on osa minua"...     Onko teillä elokuvaa, joka olisi tehnyt lopullisen vaikutuksen. Jokin elokuva, jonka tulette muistamaan aina. Sen ei nyt täydy olla mikään aivan jumalallinen, mutta kuitenkin joku, johon ihastuitte ensi sekunneista. Elokuva, joka merkitsee teille enemmän kuin mikään muu elokuva. Mikä elokuva mullisti teidän maailmanne?

 Elokuvia, jotka ovat merkinneet minulle paljon


  1. Tulikärpästen hauta (1988)
    ~ Viimeisin näkemäni elokuva, joka kosketti syvälle. Sinkosi ehdottomasti surullisimpien näkemäni elokuvien listan paalupaikalle, mutta jollain lailla se myös muovasi uudelleen arvomaailmaani. Ehkä nyt elokuvan nähtyäni ymmärrän vielä kattavammin, että lapset ovat aina kaikkien päätösten, tapahtumien keskiössä - tai ainakin pitäisi olla. Jos elämme sellaisessa maailmassa, että vanhat ihmiset ovat valmiita uhraamaan viattomia lapsia omiin tarkoitusperiinsä, elämme sieluttomassa, ihmisyyttä karsastavassa maailmassa.
  2. Moonlight (2016)
    ~ Moonlight palauttaa keskustelut kaiken maailman teorioista takaisin perusasioiden äärelle. Ihmisen syvään kaipuuseen olla rakastettu, olla välittämisen kohteena ja olla jonkun kosketuksessa. Se on myös sydäntä kaivertava muotokuva ihmisestä, joka ei ole kokenut mitään näistä.
  3. I Smile Back (2015)
    ~ Täsmällinen kuvaus, sanoisin, aiheestaan. Elokuva on siinä mielessä lohdullinen, että se kuvaa täyttä anti-sankaria ja välillä itse kukin elämässään tarvinnee muitakin esikuvia kuin täydellisia supermiehiä, jotka päihittävät kaikki tielleen tuleva esteet.
...=)

Everly (Everly)

Ihan aiheesta K-18 leiman ansainnut Everly on rajua toimintaa, josta pitää välillä kääntää katse pois. Jopa groteskiksi yltyvä kerronta on kuitenkin toteutettu laskelmoidun tarkasti. Se on tarpeeksi raakaa, pitääkseen katsojan keskittymään elokuvaan, mutta ei ammu liikaa yli, että katsoja turtuisi tai tuskastuisi elokuvaan.

Everly (Salma Hayek) on ihmiskaupan myötä päätynyt prostituoiduksi ilkeälle, vaikutusvaltaiselle rikollisjohtajalle, Taikolle (Hiroyuki Watanabe). Entiseen elämään hänelle on jäänyt pieni tytär. Kun Everlyn suunnitelma vapautua todistajansuojeluohjelman kautta epäonnistuu ja hänen yhteistyö poliisin kanssa paljastuu Taikolle, halutaan Everly kuolleeksi. Hän kuitenkin vaatii itseltään varmistamaan tyttärelleen turvallisen elämän, ennenkuin taistelee kuolemaan asti Taikoa vastaan.

On todella vaikuttavaa, että elokuva sijoittuu täysin yhden asunnon sisälle. Ja vähän ulkopuolella olevalle käytävälle. Ja silti elokuvan ruumisluku on suurempi, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Olin myös ihmeissäni, kuinka hyvin tälläinen tarina saatiin kerrottua kaikkine olosuhteineen ja historioineen, vaikka elokuvassa ei ole mitään kertojaa, yhtään ylimääräistä dialogia, takaumia - ja jokaisessa kohtauksessa tarkastellaan käytännössä vain Everlyn kamppailua elossa pysymiseksi siihen asti, että saa tyttärensä turvaan. Vähän olisin kaivannut selitystä sille, miten tämä Taiko on niin vaikutusvaltainen, että omistaa mukamas New Yorkin poliisivoimatkin, jotka saa hyökkäämään Everlyn asuntoon. Tätä ei tosin oltaisi voitu varmaan selittää kovin hyvin, joten uskottavuus olisi kärsinyt siitäkin.

Parhaan maskeerauksen Oscareissa on viime vuosina ollut ehdokkaina sellaisia tekeleitä kuin Foxcatcher, Jackass Presents: Bad Grandpa, Barney's Version, Click, Norbit ja Albert Nobbs. Kyllä tähän joukkoon olisi paremmin kuin hyvin mahtunut myös Everly. Sen verran paljon on kyllä meikkaajilla ollut tässä töitä. Ampumahaavoja, puukoniskuja, polttomerkkejä, tatuointeja, mustelmia, kuristusjälkiä, syöpynyttä ihoa, vatsasta ulos puskevia sisäelimiä on jollain ollut kova työ taiteilla.

Myös erikoistehosteissa on täytynyt jonkun olla skarppina, ainakin veripussin käyttäjä, Everly on varmaan yksin vastuussa puolesta tekoveren kulutuksesta maailmassa, sen verran paljon punaista litkua roiskuu läpi elokuvan.

En yhtään ihmettele, miksi Salma Hayek on ottanut tälläisen roolin. Hän jäänee kyllä elokuvahistoriaan täysin badass-hahmona, joka kerta toisensa jälkeen näyttää murhaajilleen ja kiduttajilleen tulen rapinat. Äidin raivo on käsin kosketeltavaa hänen roolisuorituksessaan. Aivan mahtava hahmo. Myös elokuvassa Sadisti -nimellä kulkeva japanilainen limanuljaska oli antagonistina suorastaan karmea. En muista koska viimeksi olisin näin inhonnut sairasta hyypiötä.

Everly on toimintaelokuvaksi todella mestarillinen. Se muistuttaa vähän Drive-elokuvaa siinä suhteessa, että se pysyy koko ajan uskollisena sävylleen ja luo todella kireän ja intensiivisen tunnelman. Everly on myös ajoittain tarkoituksellisen mahtaileva ja luo todella mieleenpainuvia visuaalisia valokuvia, muistuttaen sarjakuvamaisuutta ja tietyn asteista tarantinomaisuutta kerronnassa.






 ...=)

Autumn Dreams (Autumn Dreams)

Näitä Hallmark-kanavan tv-leffoja tulee silloin tällöin katseltua. Tai vaihtoehtoisesti Lifetime-kanavan, en oikein edes tiedä, mitä eroa näissä on... Kun ei jaksa miettiä, mitä katsoisi, niin tälläisen pumpulisen pläjäyksen voi pistää taustakohinaksi illalla päälle, kun yrittää saada unen päästä kiinni. Itse asiassa leffan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat niin imelää soopaa, että nauroin vedet silmissä sen korniudelle ja kliseisyydelle. Yksikään repliikki ei ollut omaperäinen, vaan täysin kierrätetty iänkaikkisen kulutetuista romanttisista saippuaoopperoista. Kun tarina hyppäsi viisitoista vuotta eteenpäin, kornius hellitti muutamalla asteella, mutta käytännössä sama siirappinen meininki jatkui koko elokuvan. Esimerkiksi yksikään kohtaus ei kestänyt viittä minuuttia pitempään, koska yhtään pidempi kohtaus olisi ollut liian vaikea käsikirjoittaa käyttämällä ennalta-arvattavia dialogian palasia. Yksikään kohtaus ei myöskään kulu ilman, että joku hahmoista hokee, kuinka ihana hetki se on. Taustalla tietenkin jumputtaa koko ajan hissimusiikki. Laskeskelin, että korkeintaan kymmenen sekuntia oli aina hiljaisuutta raitojen välissä, mutta aina sieltä lähti uusi hissimusiikkikipale pumputtamaan kohtauksen taustalle. Sinänsä ihan hauskaa, kuinka helpoilla ohjeilla saa tehtyä tälläisen yhden, suuren kliseen. Mutta en sitten tiedä, pitäisikö nauraa vai itkeä, että jotkut menevät ihan pähkinöiksi tälläisten katsomisesta.



 ...=)


Getting On, 1. - 3. kaudet

Getting On kertoo yhdysvaltalaisen sairaalan geriatrisesta osastosta. Didi (Niecy Nash) on osaston uusi hoitaja, jota kouluttaa Dawn (Alex Borstein). Osaston vastaava lääkäri on Jenna (Laurie Metcalf). Osasto saa myös uuden vastaavan hoitajan Patsyn (Mel Rodriguez). Brandon Fobbs näyttelee komeaa hoitajaa Antoinea, joka kuljettaa potilaita osastolle ja osastolta pois.

Sarja perustuu samannimiseen brittiläiseen sarjaan. Niecy Nash sai osastaan kaksi Emmy -ehdokkuutta ja Laurie Metcalf parhaan naispääosan ehdokkuuden kerran. Sarjan sävy on erittäin tumma ja huumori erittäin hirtehistä. Kun on tälläinen kuolemanosasto, niin se arvatenkin synnyttää erittäin iskevää tilannekomiikkaa. En muista koska viimeksi olisin hörähtänyt yhtä kovaa nauramaan joillekin pätkille sarjasta. Erityisetsi Laurie Metcalf on roolissaan nerokas. Hän käyttää samoja komiikan lihaksia kuin Julia Louis-Dreyfus sarjassa Veep, mutta mielestäni Metcalf on vielä parempi. Hän on mestarillinen luomaan sellaisia noloja tilanteita, jotka naurattavat vedet silmissä. Lisäksi hänessä on tiettyä David Brent-mäisyyttä, kun hän yrittää lutvia esimerkiksi kambodzalaisen potilaan kanssa. Odotan innolla, että pääsen näkemään Metcalfen työtä myös tulevaisuudessa.

Muut näyttelijät jäivät minusta vähän Metcalfen jalkoihin, enkä oikein pitänyt heitä komeedisina näyttelijöinä. Erityisesti Niecy Nashin tehtävänä on jäädä Jim Halpert-maiseksi tarkkailijaksi. Käytänpäs nyt näitä Konttori-referenssejä tänään, mutta näissä sarjoissa on jokin samanlainen vire tai tempo tai tunnelma tai sävy tai jotain.

En ole oikeastaan tätä ennen nähnyt sarjaa, jossa viimeinen kausi olisi lässähtänyt niin pahasti. Ainakaan itse en ole koskaan kokenut niin, vaikka toisten suusta olisinkin kuullut että jonkun sarjan viimeinen kausi olisi huonoin. Mutta Getting Onin kolmas kausi on turhauttavan plötkö. Jokin taika siihen mennessä on selvästi kadonnut ja en voi kyllä rankaista tuotantoyhtiötä, että ovat sitten ottaneet töpselin pois seinästä. En osaa edes oikein kuvailla, mikä tekee kolmannesta kaudesta erilaisen kuin kahdesta aikaisemmasta, mutta ehkä tekijöiltä on vain hiipunut into tai jotain. Kahdella ensimmäisellä kaudella minun piti välillä painaa pause - nappulaa, koska aloin nauramaan niin paljon jollekin kohtaukselle, että loput jaksosta olisi mennyt ohi. Kolmas kausi ei enää juuri edes naurattanut. Ja juonilinjatkin jotenkin alkoivat poukkoilla epämääräisiin suuntiin. Selvästikään ei ollut enää kenelläkään uskoa, että neljäs kausi tulisi.

Enkä kyllä ihmettele sitäkään. Getting On ei ole helpoin sarja seurata, sillä se ei ole mikään lämminsävyinen, elämänmyönteinen sitcom. Sen huumori haetaan synkista virroista ja epämukavista tilanteista. Jos tätä olisi katsonut jakson viikossa old school-styleen, niin olisi tähän varmasti kyllästynyt jo toisen kauden lopussa, kun kaikki parhaimmat vitsit oltiin saatu vedettyä. Onneksi on bingewatchaus ja palvelut kuten HBO Nordic. En kyllä usko, että aion jatkaa tilaustani ilmaisen kuukauden jälkeen. Sama vitsa vaivaa vähän kaikkia näitä suoratoistopalveluja. Esimerkiksi eilen olisin halunnut katsoa uudelleen Wolf of Wall Streetin ja muistin sen Netflixissä vielä hetki sitten olleen. No eipä ollut enää. Yhdellä kertaa näihin palveluihin tulee liian vähän hyvää matskua ja sitten se hyvä matsku, mitä sieltä löytää, poistetaan liian haipakkaan tahtiin pois. Haluaisin, että kaikki maailman elokuvat ja sarjat pistettäisiin jonnekin yhteen suoratoistopalveluun ja annettaisiin olla siellä!

Sidenote: sarjassa on ihan vaikuttava vieraileva sivuosanäyttelijäjoukko johon kuuluu mm. June Squibb, Molly Shannon, Kristen Johnston, Rita Moreno, Carrie Preston, Lynn Cohen ja Grant Bowler.

 ...=)



Movie Monday #95 - Mikä elokuva edustaa parhaiten lempi aikakauttasi?

Englannin kielessä elokuvista puhuttaessa on käytössä nimitys "period piece", joka on siis suoraan ja karkeasti suomennettuna aikakausielokuva. Eli mikä on teidän mielestänne elokuva, joka edustaa hyvin lempi aikakauttanne? Aikakauden ei tarvitse edes olla teidän lempiaikakautenne, jos teillä ei sitä ole tai pidätte jostain elokuvasta, joka tuo esiin hyvin aikakauden, josta ette itse muuten edes välittäisi.

Vastaan nyt ensimmäistä kertaa omaan haasteenantooni.
 Yritän pitää nyrkkisääntönä näissä omissa kysymyksissäni, että en olisi vastannut elokuvaa haasteenannossa, mutta tunnustan, että aina se ei välttämättä ole mahdollista.

Mutta kysymystä kysyessäni itse annoin osviittaa, että lempiaikakausieleffani olisi Geishan muistelmat, mitä se totta kai onkin, mutta rinnalle on saattanut tulla myös muita:


Mieleen tulee kaksi aikakautta: 20-luku ja 60-luku
 
20-luku on totta kai klassinen vastaus tälläisiin kysymyksiin. Kukapa ei pitäisi tästä yltäkylläisyyden jazz-ajasta, täynnä glamouria ja viihdettä? Lempi elokuva, mikä nappaa hienosti kiinni tästä ajasta on The Great Gatsby.

60-luku on vasta hiljattain muodostunut itselle mieluisaksi ajankuvaksi. Ja aion nyt poiketa kaavastani, joka on ollut jyrkkä sen suhteen, että vastaan elokuvia, mutta käännyn nyt television puolelle ja vastaan Ryan Murphyn FEUD: Bette and Joan, joka niin täydellisesti

kuvaa 60-luvun miljöötä.

Grace & Frankie, 3. tuotantokausi

Kaikkien näiden HBO-sarjojen arvostelun ja katsomisen lomassa unohtui kokonaan kyhäistä kokoon tämä kauan odotetun Grace & Frankien kolmannen kauden arvostelu. Tosissaan katsoin sen jo heti silloin perjantaina 24. päivä viime kuuta, kun se ilmestyi. Koko päivän urhoollisesti tapitin flixiä, koska en vain pystynyt lopettamaan. Kolmas kausi on ihan yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa.

Ja nyt voi jo tässä vaiheessa huokaista helpostuksesta, että neljäskin kausi tulee. Vahva epäilykseni kuitenkin on, että se jäisi viimeiseksi, mutta toivoa sitä aina saa, että jatkuisi niin kauan kuin mummoissa on virtaa. Tällä kaudella Grace (Jane Fonda) ja Frankie (Lily Tomlin) perustavat vibraattori-yrityksen ja hakevat rahoitusta start upilleen. Samaan aikaan Gracen tytär Mallorie (Brooklyn Decker) tuskailee uusien kaksostensa ja hajoavan avioliittonsa kanssa. Sekä exät, nykyiset aviomiehet Sol ja Robert (Sam Waterston, Martin Sheen) muuttavat uuteen kämppään, eläköityvät ja hankkivat teatteriharrastuksen. Suosikkihahmoni Brianna (June Diane Raphael) seikkailee taas Briannamaiseen tapaansa sarkastisesti ja ironisesti läpi elämänsä.

Pidin paljon juonikuvioista, joita tähän tehtailtiin. Yhden kauden aikana tapahtui paljon aina taidenäyttelystä mielenosoituksiin asti. Myös monta shokeeraavaa juonipaljastusta annettiin, mistä tietenkin aina tykkään. Esimerkiksi se miesprostituutio-juoniskenaario päättyi aika venkeästi. Vähän väsyneeksi kuitenkin koin jo tässä vaiheessa sen, että nyt jokaisella kaudella, jossain vaiheessa kautta Grace ja Frankie ovat päätyneet jonkinsortin eripuraan ja välien viilenemiseen ja vihoitteluun. Haluaisin, että käsikirjoittajat keksisivät jo jotain muuta kuin aina syöttää heidän väliinsä sitä kapulaa.




...=)



LinkWithin