26 maaliskuuta 2017

Tulikärpästen hauta (Grave of the Fireflies // Hotaru no Haka)

Ihmiset, jotka ovat käyneet lähellä kuolemaa sanovat, että katsovat sen jälkeen maailmaa ihan eri tavalla. He ovat ymmärtäneet kuinka pienestä kaikki on kiinni. Itse olen aina kuvitellut eläneeni hetkessä ja ymmärtäneeni arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka saamma täällä maapallolla kokea. Tulikärpästen haudan nähtyäni maailmankatsomukseni muuttui silti. En tiedä vastaako tämän surullisen mestariteoksen näkeminen täysin kuoleman rajamailla käymistä, mutta siltä se tuntui.

Seita ja Setsuko ovat japanilaisia lapsia toisen maailmansodan kourissa. He menettävät vanhempansa pommi-iskuihin ja päätyvät monen mutkan kautta elämään yksin, nälkäisinä, hylättyinä. Seita on lapsista vanhempi, joka pitää huolta siskostaan. Setsuko on todella nuori ja täysin riippuvainen isoveljestään. Lopulta molemmat lapset kuolevat nälkään. Oikeastaan elokuva alkaa siitä, ja takaumien kautta katsojan iholle tatuoidaan se kipu ja tuska ja kärsimys, jota vain voi elokuvalla ilmentää.

Tulikärpästen hautaa, Isao Takahatan ohjaamaa anime-elokuvaa on sanottu maailman surullisimmaksi elokuvaksi. Jos laskee itkemisen, jopa siihen pisteeseen asti, että silmät sumenevat ja estävät sinua näkemästä osaa kohtauksia tai itkun muuttumista huutamiseksi, maailman surullisimman elokuvan attribuutiksi, niin siinä tapauksessa Tulikärpästen hauta on maailman surullisin elokuva. Välillä en saanut henkeä elokuvaa katsoessani.

Sodan tärkein sidosryhmä on lapset. Itse asiassa sanotaan jopa, että tärkein syy maailman suurimpien ongelmien syntyyn - sotiin, väkivaltaan, levottomuuksiin, ahdinkoon, johtuu siitä, että niin monelta lapselta on ryöstetty lapsuus. Lapsen sydän on viaton, utelias, taianomainen, luonnollinen. Jos kaikki maailmassa keskittyisivät kuuntelemaan mitä lapsilla on sydämessään, olisimme huomattavast paremmassa paikassa - ehkä keskellä niittyä, tulikärpästen ympäröimänä, panhuilun soidessa ja nuotion antaessa lämpöä. Kaikilla olisi ruokaa ja kaikki pitäisivät huolta toisistaan.

Onko tässä maailmassa mitään pyhää? Se on kysymys, joka on ihan hyvä esittää itselleen aina välillä. Haluaisin ajatella, että luonto sekä toiset ihmiset olisivat yhä ihmisyytemme peruspilareita. Jos alamme jättää toisiamme heitteille ja tekemään päätöksiä luonnon kustannuksella, luovumme ihmisyydestämme. Tulikärpästen hauta on rankin, surullisin elokuva, minkä tulet näkemään ja vaikka haluaisin suojella sinua siltä, en voi silti olla suosittelematta sitä kaikille. Ihan kaikille, ainakin niin kauan kuin yksikin lapsi kuolee nälkään.

Tulikärpästen hauta on kaunis ja surullinen muotokuva elämästä ja kuolemasta. Setsuko, vielä viimeisimpinä elinsekunteinaan haluaa tarjota isoveljelleen ruokaa ja auttaa tätä - vaikka on itse kuolemassa, hän haluaa huolehtia isoveljestään. Tämä on suora viesti ja elokuvan sanoma siitä, mistä elämässä on oikeasti kyse. Elämässä ei ole kyse oman nahan pelastamisesta tai pitkästä elämästä. Kyse on siitä, että viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsensa kanssa - että ei jätä tätä yksin. Jokainen lapsen teko on oikeastaan vain osoitus siitä, että lapsi on valmis uhraamaan itsensä vain saadakseen olla lähellä toista. Elokuva on niin koskettava, koska se myös sanoo suoraan, että lapsi tarvitsee vanhemmat pitämään hänestä huolta. Ja suurin tuska maailmassa on varmasti lapsen ja vanhemman riisto toisiltaan.



 ..."Come back soon"...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...