19 maaliskuuta 2017

Movie Monday #94 - kesähaaste

"Kolme uutta, kolme vanhaa ja yksi vapaavalintainen. Katso siis kolme leffaa joita et ole aiemmin nähnyt, sekä kolme jo aiemmin näkemääsi leffaa sekä yksi vapaavalintainen, ja kerro niistä meille (vanhaan tuttuun tyyliin). Jos vielä keksit näille leffoille jonkin yhdistävän tekijän tai teeman niin se ois siistiä. :)"

Aikoinaan tähän haasteeseen vastasin, tai siis toteutin ohjeenannon. Enää en siihen leikkiin lähde.

Sen sijaan modifioin haastetta vähäsen ja vastaan omalla, hullunkurisella tyylilläni vähän sinne päin, mutta ei kuitenkaan ollenkaan siihen suuntaan. Eli toisin sanoen seitsemän elokuvan listaus...


7 elokuvaa, jotka kertovat elämästä


  1. One True Thing (1998)
    Näin tämän muutama vuosi sitten ja pidin sitä perushyvänä draamana. Muistan jo silloin ajatelleeni, että elokuva ottaa erilaisen näkemyksen hahmoihinsa ja heidän elämäänsä, kuin mitä elämänmakuisista perhedraamoista yleensä saa irti. Ehkä olin kuitenkin liian nuori ymmärtämään elokuvaa silloin. Mutta se hieno asia elokuvissa onkin, että ne jäävät mieleen. Ja kun omasta elämästä oppii, voi sitä kokemusta peilata näkemiinsä elokuviin. Siinä mielessä en malta odottaa, että vanhenen ja ymmärrän elämää ja elokuvaa vielä syvällisemmin, mitä nyt. Elokuvassa on sitaatti, joka on vasta nyt auennut minulle: ""It is so much easier to choose to love the things that you do have, instead of yearning for something you IMAGINE you are missing..." 
  2. The Judge (2014)
    Minäkin kasvoin pienessä kylässä. Tiedän, miltä se tuntuu työskennellä kaikilla voimavaroillaan päästäkseen sieltä pois - pystyäkseen rakentamaan elämän muualla. En ole varma pystyykö kaupungissa lapsuutensa eläneet ymmärtämään täysin tätä elokuvaa. Minua se puhutteli.
  3. A Single Man (2009)
    Elokuva, jonka avulla voi samaistua elämän kauneuden ja ahdingon väliseen kädenvääntöön. Kaunis ja syvällinen portretti elämän ohimenevyydestä ja siitä syvästä tietämättömyydestä, mitä kärsimme olemassaoloamme kohtaan.
  4. Manchester by the Sea (2016)
    Arvostelit, mitä tahansa taidetta - uskon, että sinulle sanotaan, että vähemmän on enemmän. Mitä koruttomampi koreografia, sitä koskettavampi tanssi. Mitä yksinkertaisempi melodia, sitä helpompi kuunnella. Mitä pelkistetympi elokuva, sitä syvällisempi ote elämään. Kaunis sinfonia siitä, kuinka voimme elää surun kanssa ja sitä ilman. Loppujen lopuksi ehkä elokuvan koskettavin sanoma on siitä, kuinka vaistonvaraista elämä on. Jos jokin ei tunnu hyvältä - emme halua tehdä sitä. Eikä se sen vaikeampaa tarvitsekaan olla.
  5. Ricki and the Flash (2015)
    Ei ehkä tyylipuhtain elokuva, mutta jotenkin tämä puhuttelee minua, tälläinen kerronta, jossa käydään läpi niitä valintoja, joita jokainen tekee elämänsä varrella, kuten asettuako aloilleen pieneen, hiljaiseen kaupunkiin vai lähteäkö etsimään itseään epärealististempien unelmien luota. Mielenkiintoinen kysymys on myös, että voiko ihmisellä olla kaksi unelmaa?
  6. Tumbledown (2015)
    Matka melankoliasta euforiaan. Todella tunnelmallinen elokuva rakkaudesta, joka on kerrottu todella virkistävällä tavalla. Jotenkin tässä linkitetään rakkauden ja elämän merkitys toisiinsa. 
  7. Room (2015)
    "Koska emme tienneet, mistä pidimme - annoimme luvan itsellemme kokeilla kaikkea ja päättää"
    ...=)


2 kommenttia:

  1. Katotko koskaan 'pahan mielen leffoja?' Irtoaisko sellaisesta postausta joskus? Sitä voisi jaotella oman mielen mukaan eri kategorioihin ~ leffoihin, joissa se on onnistunutta ja ansaittua ja lopuksi jääkin vain hyvä mieli hyvin tehdystä elokuvasta. Tai leffoihin, joissa paha mieli on itseisarvo, ja ainoa närkästys syntyy ihan vääristä asioista. Lopuksi voi tietty heittää nenäkkäästi jonkun Eddie Murphy -leffan, jonka tarkoitus on piristää, mutta pilaa vain halun elää.

    Muistan, kun rupesin pari vuotta sitten katsomaan True Detectiven uusinta jaksoa pyyhkiäkseni apeaa mieltä ja inhotusta pois. Hyvää mieltä siitä, että ainakin tuhlaan aikaa vetävän rikostarinan parissa.

    Se oli nerokas idea siihen saakka, kunnes muistan katsovani Matthew McConaughey'tä käskemässä naista tappaa itsensä.

    Siinä oli juhlahumua. Kyllä mieli kohosi, mutta ei siinä voinut syyttää kuin itseä. Kyllä mie tiesin, mikä sarja oli kyseessä. Hyvin tehtyä draamaa se totta kai on, mutta hetken olisi saanut valikoida paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin tätä asiaa itse asiassa juuri yksi päivä, kun olin taas Leffatykin puolella pyörimässä ja tajusin, että jätin yksinomaan kommenttia tai arvostelua niihin viiden tähden leffoihin. Ajattelin, että jos joku ulkopuolinen katsoisi profiiliani ja näkisi, että jätän koko ajan vain viiden tähden pistetytykisä sinne, tämä henkilö ajattelisi, että annan viittä tähteä kaikille elokuville - mikä ei pidä ollenkaan paikkansa. Minä vain satun jättämään kaikki huonot leffat kesken. Siksi niitä ei tule arvosteltua eikä pisteytettyä.

      Pahan mielen leffoja olisi varmasti esim. Michel Haneken The Piano Player, joka on A) tylsä B) ällöttävä C) ärsyttävä, kun siitä ei tajua hevonkukkua. Tai sitten osasto Viettelysten vaunu tai Blue Valentine, jossa ihmiset ajavat toisensa hulluiksi.

      Itselle ehkä pahin on kaikenmaailman huumeleffat, joissa sukelletaan jonnekin rikollisen alamaailman keskuuteen, huumehouruihin ja sen luokan pahanoloon, että ei pysty enää edes katsomaan.

      True Detective ei todellakkaan ole mikään vetävä rikostarina, jonka parissa tuhlata aikaa. Se on se, jonka pariin vajoan syvimmän masennuksen kourissa ja yritän tulkinta elämän ahdinkoa. lol

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...