10 maaliskuuta 2017

Hidden Figures - varjoon jääneet (Hidden Figures)

Oscarit tuli ja meni ja siitä lähtien onkin kärsitty jonkinlaiseisesta laskuhumalasta. Etenkin, kun joutuu odottamaan niin pitkään vielä loppujen Oscar-kuvien laskeutumista tänne Suomen perukoille. Yksi niistä on kolmen Oscar-ehdokkuuden Hidden Figures. Theodore Melfin ohjaama draama kertoo NASAn vaiettua historiaa. 60-luvulla kylmän sodan aikaan USA ja Neuvostoliitto kilpailivat siitä, kuka saavuttaisi eniten nopeimmin avaruuden suhteen ja NASAn porukoilla oli hoppu saada oma ukkonsa avaruuteen, ettei kommarit päihittäisi heitä. Tähän tarvittiin nerokkaita aivoja. Nämä aivot tunnetaan nyt (vasta vuonna 2016) nimillä Dorothy Vaughn (Octavia Spencer), Mary Jackson (Janelle Monae) ja Katherine Johnson (Taraji P. Henson).

On vaikea uskoa, että Hidden Figures sijoittuu samalle ajanjaksolle, kuin Piiat. Toki Piiat on fiktiivinen tarina, mutta voisi olla täysin tosi. Vielä 60-luvulla, etenkin Yhdysvaltojen eteläosissa, mustat olivat sorrettuja, rotueroteltuja ja toisen luokan kansalaisia. Siksi onkin niin silmiä avaavaa ymmärtää, että tähän aikaan on myös ollut mustaihoisia naisia töissä ehkä arvostetuimmissa leivissä koko maailmassa. Haasteensa silti heilläkin ja vahvasti tämäkin elokuva valottaa sitä kuvottavaa historiaa, minkä Amerikka häpeäpilkkunaan kantaa. Tämän päivän aikaan tuntuu täysin järjenvastaiselta, miten ihmisiä niin julkeasti kohdeltiin kaltoin vain ihonvärinsä perusteella.... Niin siis, kunnes avaa silmänsä tässä ja nytkin todellisuudelle ja hoksaa, että näinhän tapahtuu vieläkin. Nykyään se vain tehdään hienojen sanojen kuten nationalismi tai turvapaikkapolitiikka, varjossa.

Hidden Figures on hieno elokuva. Jos Oscareiden näkökulmasta nyt aloittaisin puhumaan tästä, niin ihmettelen, miksei Taraji P. Henson saanut parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta? Hänellä on kohtaus elokuvassa joka naulitsee katsojan penkkinsä ja puhaltaa vielä hatunkin pois päästä. Eikä hän silti tunnu ampuvan yli roolisuorituksensa kanssa. Hän melkein käytännössä katsoen pitää itse elokuvan koossa. Myös Pharrell Williamsin musiikista olisin antanut ehdokkuuden. Tähän olisi ollut niin helppo ympätä joku ällöttävä, kliseinen, glorifioiva, patrioottinen äklötys taustalle, mutta Pharrell pitää homman ja tunnelman juuri oikeassa sfäärissä. Tämäkin auttoi huomattavasti kun arvioin elokuvaa kokonaisuutena, sillä ajoittain elokuva ehkä tyytyy liian helpolla ennalta-arvattavaan ja tarpeettoman alleviivaavaan tyyliin.

Sen sanottuani kuitenkin elokuva loppujen lopuksi tuntui oikein inspiroivalta. Vaikkakin olisin ehkä toivonut jotain yllättävämpää elokuvalta ja olisin ehkä halunnut olla vielä häikäistympi, niin elokuva ei silti ole liian yksioikoinen. Käsikirjoituskin on ihan hyvää jälkeä ihan vain jo siksi, että tälläinen tarina on jostain historian kirjojen pienestä präntistä kaivettu.

Ja elokuvahan on siis todella viihdyttävä. Todella draamallinen, ja se voittaa helposti puolelleen. Näyttelijäsuoritukset Hensonin lisäksi ovat aivan täydellisiä ja kaikki ovat erittäin herkullisesti roolitettu aina Janelle Monaesta ja Kirsten Dunstista Kevin Costneriin. Mahershala Ali viimein muistuttaa niistä näyttelijäntaidoistaan, jonka takia hänet alunperin House of Cards -sarjasta äkkäsin. Mutta erityisesti Octavia Spencer muistuttaa miks on täysi boss!

Tärkeä viesti, joka on kerrottu hyvin. Ehkä tilaa olisi ollut vielä jollekin luovemmalle, mutta toisaalta harvoinpa näin laadukkaita draamoja ihan tälläisenään saakaan katsoa. Ja ymmärtää kyllä, miksi Katherine Johnsonin hetki Oscareissa, kun hän saapui maailman huomion keskipisteeksi, lavalle hurraa huutojen ja aplodien avustuksella, oli niin tärkeä ja koskettava hetki. Toivottovasti viidenkymmenen vuoden jälkeen emme joudu toistamaan samaa kaavaa, että niin kauan varjoon jääneet hahmot joutuvat odottamaan omaa valokeilaansa.




 ...=)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...