24 helmikuuta 2017

Manchester by the Sea (Manchester by the Sea)

Halusimme myöntää sen tai emme, elämä on hyvin pitkälti kiinni intuitiosta. Vaikka kuinka yrittäisimme johtaa elämäämme rationaalisilla ratkaisuilla, jos jokin ei tunnu hyvältä, emme päädy sitä tekemään. Tämä tekee elämästämme myös hyvin sotkuista ja järjestyksetöntä. Toisten tekemät ratkaisut eivät tunnu meistä loogisilta. Ei tietenkään, koska vain he elävät omaa elämäänsä. Kenneth Lonerganin ohjaama Manchester by the Sea on epäilemättä realistisin näkemäni elokuva. Ennen kuin näin tämän elokuvan, en edes tajunnut, että tämänlaisen elämän arkisuuden ja pragmaattisuuden pystyisi ikuistamaan kauniiksi, maalaukselliseksi teokseksi.

Manchester by the Sea on vahvasti post-modernia taidetta. Se tuntuu melkein kuin tanssivan muiden, välittömästi vanhanaikaisilta tuntuvien elokuvien haudoilla. On tajunnanräjäyttävää, miten Lonergan ei ole kiinnostunut määrittämään tarinaansa tai henkilöhahmojaan nostalgialla, retribuutiolla, tragedialla tai komedialla. Sen sijaan, hän kääntää huomionsa sedän ja veljenpojan välillä tapahtuvaan pallon heittelyyn. He ovat juuri haudanneet Leen (Casey Affleck) veljen ja Patrickin (Lucas Hedges) isän. He kävelevät kotiin ja heittelevät palloa toisilleen.

Manchester by the Sean päällimmäinen sävy on suru. Ja tämä onkin kaunis sinfonia surun väreistä. Pääosan Lee on omistanut elämänsä surulle ja on antanut sen määrittää itseään. Hän ei näe tulevaisuutta itselleen, koska elää menneessä. Hänen surunsa on katumusta ja syyllisyyttä.

Casey Affleckin visionäärinen potretti avautui minulle hautajaiskohtauksessa. Tapa, miten Affleck väänsi päätään ja piti niskojaan nurissa, puhui voimakkaasti siitä, millainen tämä hahmo on. Lee on mies, jonka on epämukava elää ja olla oma itsensä. Hän kärsii. Affleck antaa roolisuorituksen, jollaista harvoin nähdään valkokankaalla - syvästi sisäänpäin kääntyneen, hiljaisen, pienillä eleillä vaikuttavan muotokuvan, jonka tehtävä ei ole saada katsojaa puolelleen, vaan pitää katsoja saman verran etäällä kuin kaikkia muitakin elokuvan hahmoja.


Lucas Hedges on sensaatiomaisen loistava. Hänellä tuntuu olevan sisäänrakennettu kyky tunnistaa kohtauksessa makaava potentiaali ja sen lisäksi kyky täsmentää se katsojalle. Hän pystyy viemään hahmonsa syvästä surusta ja ahdistuksesta, psykologisesti mielenkiintoiseen tapaan tukahduttaa tunteet sekä käsitellä uusia kokemuksia sarkasmin ja ironian kautta. Hänen rytminsä näyttelijänä on loistava. Ja kun sen hallitsee pystyy helpon oloisesti kulkemaan äärirajoille tulkiten niin komiikkaa kuin tragediaa.

Vaikka Kyle Chandler ja Michelle Williams myös hoitavat tonttinsa laadukkaasti, en halua ylivaloittaa heidän työtään, sillä päällimmäisenä tässä teoksessa käsitellään kuitenkin Affleckin ja Hedgesin hahmojen maailmoja. Ja ymmärrän kyllä, että jotain on helppo tituleerata aidoksi tai uskottavaksi eikä se ilmaisuna tai analyysina juuri kerro mitään mistään, mutta Manchester by the Seata on mahdoton ymmärtää, ellei hahmota sitä maailmaa, jota se kuvaa.

Tämä maailma on hiljainen, jopa armoton kylmyys, jota ei talvitakki ja lapaset auta lämmittämään. Tämä on maailma, joka on jo palanut poroksi - maailma, jossa liekki ei lämmitä, vaan tuhoaa. Tämä on maailma, johon katsojan ei odotetakaan astuvan tai samaistuvan. Katsoja ei välttämättä edes ymmärrä kaikkia hahmojen valintoja. Usein elokuvat ovat taruja, satuja tai fantasiaa, jotka häilyvät vain jossain mielikuvituksessa eivätkä ole kovinkaan painavia ihmisen omassa elämässä. Näiden elokuvien hahmojen valinnat käyvät katsojan järkeen. Ne ovat laskelmoituja siten, että katsojan on mahdollisimman helppo samaistua ja olla samaa mieltä elokuvan kanssa. Manchester by the Sea on elokuva, joka voisi ihan hyvin olla olemassa oikeassa maailmassa. Se ei anna valmiita vastauksia. Se sijaan, se kuvaa elämää aidosti, kaikessa kaoottisuudessaan, irrationaalisuudessaan ja vaistonvaraisuudessaan.

Spontaaniudesta ja luonnollisuudesta kielii myös elokuvan epätavallisesti sykkivä tempo, joka heittelehtii tunnelmista ja mielialoista toiseen lähinnä komedian ja tragedian tanssin avulla. On kaunista, miten Lonergan löytää syvimmän surun keskeltä hauskuutta, ironiaa ja sarkasmia. Hän nappaa kiinni elämän katkeransuloisuudesta. Tämä myös linkittyy elokuvan pohjalla makaavaan teemaan siitä, että suru on vain osa elämää siinä missä ilo ja onnikin. Niiden kanssa voi elää ja niitä ilman voi elää. On myös hienoa huomata, että kerrankin elokuvantekijät eivät odota katsojan antavankaan vastausta elokuvalle, jonka he toivovat. Katsojan ei tarvitse itkeä surullisen kohtauksen aikana, vaan hän saa nauraa, jos haluaa.

Tätä edesauttaa myös se, että surullisen kohtauksen päällä soitetaan surullista musiikkia. Jos katsoja haluttaisiin reagoivan surulliseen kohtaukseen surulla, soitettaisiin kohtauksen päällä iloista musiikkia. Tämä loisi tarvittavan kontrastin katsojan manipuloimiseen. Tehokeino, jota esimerkiksi Pixar-animaatiot käyttävät. Mutta kuten todettu, Lonergan tekee jotain syvällisempää. Hän antaa katsojan tarkastella kahden ihmisen elämää ja heidän suhdettaan. Mutta tekee sen tarpeeksi ovelasti, ettei päästä katsojaa liian lähelle. Tästä puhuu myös ohjaajan cameo, jossa hän yrittää kirjaimellisesti päästä sedän ja veljenpojan väliin, siinä onnistumatta. Samalla lailla katsoja pakotetaan useaan otteeseen tarkastelemaan kohtauksia etäällä, kun kamera tyytyy yleisotokseen, suosimatta lähikuvia lähes ollenkaan.

Mitä minä sain irti elokuvasta oli kokemus ikkunan särkymisestä. Tämä on sen luokan elokuvan tekemistä, jossa ei tyydytä antamaan katsojalle kurkistusta ikkunan läpi. Se lasi murretaan ja haavat jäävät sinun käteesi. Se on sinun veresi joka jää valumaan. Eikä se välttämättä tuonut sinua yhtään lähemmäksi maisemaa. Et välttämättä tiedä yhtään enempää maailmasta, ihmisistä tai itsestäsi elokuvan nähtyäsi. Mutta samalla kun saatat ehkä eräänä kauniina päivänä pysähtyä katsomaan lokin liitoa horisontin yli, saatat ehkä mielessäsi käydä läpi miten Patrick Chandler (Hedges) tapasi nojata ovenkarmiin tai miten Lee Chandler (Affleck) tapasi sanoa "So long!"

Elokuva ei kerro toivosta tai optimismista tai rakkaudesta tai mahdollisuuksista. Elokuva käsittelee tapahtumiaan. Samalla tavalla me teemme päätöksiä omassa elämässämme. Jokin ei tunnu hyvältä. Miten selviydymme. Mikä on elämisen arvoista. Miten lasta tulisi suojella. Tai millä vieheellä saa parhaimman kalan.





...=)

4 kommenttia:

  1. Wou, mikä arvostelu O__O nyt ketuttaa kun tätä ei ole vielä ollut mahdollista nähdä meidän teattereissa, vaan taas valikoidusti tietyt paikkakunnat(levittäjän päätös huoh....)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tämä on yksi niistä leffoista, joista voisi kirjoittaa vaikka tuhat arvostelua.

      On kyllä outo politiikka tässä maassa leffojen suhteen. Mutta jaan kyllä turhautumisesi. Itse olen tässä harmitellut nyt Hell or High Waterin täyttä puuttumista Suomen levityksestä ja Hidden Figuresienkin lykkäystä vasta maaliskuun puolelle. Mutta sitten taas hyvää kannattaa odottaa :DDD

      Poista
    2. Mie vielä kestän sen, että osa elokuvista tulee kaikkialle myöhässä (yhteinen kärsimys), mutta esim se La la land oli porrastettu, joten me jouduttiin kaksi viikkoa odottaa, että saadaan edes esittää?!?!
      Sama nyt tän Manchesterin kanssa, oltiin ihan laittaas sitä alkamaan nyt perjantaista ja sitten ei saadakaan. Vasta kahden viikon päähän sekin. Tää on ihan uutta mulle. Eikä ole siitä kyse, että paikkakunnalla ei olisi elokuvissakävijöitä tarpeeksi. Olisi mielenkiintoista tietää perusteluja näihin päätöksiin :D

      Poista
    3. Veikkaan, että nämä ovat monopoliyrityksen (Finnkino) aiheuttamia varjopuolia, että heillä on mahdollisuus rukata nämä säännöt ihan oman makunsa mukaisiksi. Tai ainakin epäilys on vahva, että heidän lobbaustiiminsä on tämänkin politiikan takana.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...