04 helmikuuta 2017

Kaikkien aikojen parhaat elokuvat

Uskon, että on tullut aika tämän listauksen laatimiseen. Nyt melkein neljä vuotta elokuvia arvostellessa on tietämyksestä elokuvia kohtaan tullut aina vain syvempi ja omakin elokuvamaku muuttunut enemmän kuin osasin uskoakaan. Ennen kaikkea, mikä on ollut maata mullistavaa on oman suhteen muuttuminen elokuvia kohtaan yhä vain tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Joka arvostelun kirjoittaessani palan halusta vain nähdä lisää ja kirjoittaa lisää. Siinä, missä ennen elokuvat olivat kiinnostuksenkohde, nyt ne ovat intohimo.

On elokuvia, on hyviäkin elokuvia - on täydellisiä elokuvia ja sitten ovat tämän listauksen elokuvat, joiden tekemisessä on saavutettu jotain enemmän. Niitä ei voi analysoida vain osiensa summaksi. Ne puhuvat voimakkaasti elämästä, olemassaolosta ja ihmisyydestä. Ne ovat niitä elokuvia, joita ajatellessa tulee surulliseksi siitä, että niitä on niin harvassa. Mutta silti ovat sen arvoisia, että katsoo satoja ja taas satoja elokuvia löytääkseen jotain vastaavanlaisesti vaikuttavaa.

Aloituksena tietysti varoituksensana siitä, että kuten valintani elokuvien parhaimmistoon on muuttunut ennenkin, tulee se muuttumaan vastaisuudessakin, joten siksi annoin ihan tahallaan tuoreen muistijäljenkin vaikuttaa osaan valintoihin. Neljän vuoden päästä voin taas valita seuraavat elokuvat, jotka ovat vielä hiljattaisemmin tehneet vaikutuksen.

________________________________________


(Like Father, Like Son - 2013)
Listassani ei tietenkään ole järjestystä, mutta haluan aloittaa sen tällä japanilaisella taideteoksella. Siksi, koska se on täydellinen esimerkki kuvan ja narratiivisen kerronnan symbioottisesta suhteesta. Saan kylmiä väreitä kun vain ajattelenkin elokuvan tiettyjä kohtauksia, jotka puhuvat voimakkaalla volyymilla elokuvan teeman tasoista. Esimerkiksi kun katson nuoren Keita Ninomiyan kasvoja ja elokuvan nähneenä tiedän niiden olevan niin ilmeikkäät - täynnä herkkyyttä ja viattomuutta. Hän näyttelee elokuvassa pojista kiltimpää ja tottelevaisempaa. En vain saa päähäni, miten hänet on niin hyvin roolitettu, että hänestä huokuu vain kuvaa katsoessa koko roolihahmon olemus.

(Rust & Bone - 2012)

Tämän elokuvan saattaisin jopa uhan alla valehdella olevan suosikkini. Mikä on ironista, sillä ensimmäistä kertaa kun näin sen, jätin sen kesken. Elokuva on totta kai traaginen ja koskettava, mutta sen lisäksi se on äärettömän syvällinen käsitellessään näiden epätavallisten ihmisten poikkeuksellisia elämiä. Marion Cotillardin ja Matthias Schoenaertsin roolihahmojen suhteessa on paljon luettavaa ja tutkittavaa. Se ei missään sanan määrityksessä putoa tavallisen elokuvaromanssin kategoriaan. Tämä samanomainen attribuutti voi laajentua myös koko elokuvaan - kaikki, mitä elokuvasta saamme on innovatiivista. luovaa ja ennennäkemätöntä - sen lisäksi, että se on mielenkiintoista. Sekin piirre oikeastaan yhdistää näitä kaikkia elokuvia: jokainen pystyy olemaan helppo elokuva katsottavaksi, mutta syvällisyydessään äärettömän mielenkiintoinen.


(Enough Said - 2013)
 Listauksessa amerikkalaista elokuvaa edustaa Nicole Holofcenerin kaunis ja koruton "Enough Said". Tämä on elokuva, josta ei oikeastaan edes jaksa puhua. Se litistää elokuvaa vähän latteaksi ja mitäänsanomattomaksi, vaikka se on kaikkea ja päinvastaista. Jos et tämän elokuvan jälkeen ole rakastunut James Gandolfiniin ja Julia Louis-Dreyfusiin, suosittelisin psykoterapeutin tapaamista mahdollisen sosiopaatin diagnoosin saamiseksi.

(Mommy - 2014)
Jotain kertonee sekin, että en ole vielä pystynyt katsomaan Mommya uudelleen. Ja siitä on nyt yli vuosi, kun sen ensimmäisen kerran näin. Siitä asti olen nauttinut mielikuvastani elokuvasta, käynyt läpi kohtauksia mielessäni ja hymyillyt elokuvan musiikille. Pelkään, että jos katson sen uudelleen, kohtaukset menettävät hohtoaan - mikä olisi ihan fine, minkä tahansa muun elokuvan kohdalla, mutta Mommyn kanssa kohtausten hohto on niin nautittavaa jo ensimmäisen kerran perusteella, että toista katselukertaa ei oikeastaan edes tarvitse.

(Amour - 2012)

Toista ääripäätä edustaa näin ollen Amour, jonka olen nähnyt lukemattomia kertoja. Ja aina löydän siitä uutta syvyyttä. Sen rakenne on yksi elokuvahistorian hienoimpia ja kahden ihmisen välinen suhde on niin hienovaraisesti kuvattu tässä. Tunnemme jokaisen huokauksen toisen suusta, vain katsomalla toisen silmiä. Kaunista.

(Elle - 2016)

Uusin tulokas listalle on Elle ja vähän kaavaa murtaen, haluan ottaa pessimistisemmän sävyn tästä elokuvasta puhuttaessa. Nimittäin tästä varoittelin jo ennen listan aloittamistakin. Koska siitä on vasta reilu kuukausi kun näin elokuvan, se ei luonnollisestikaan ole vielä saanut päälleen ajan kerrosta, joka kertoisi minulle, että vaipuisiko se jossain vaiheessa massaan, vai pysyisikö se kirkkaana mielessäni, johtopaaluna, jota vasten vertaisin kaikkia muita elokuvia? Ainakin jälkimmäistä elokuva on toteuttanut minulle tähän asti, joten siksi haluan antaa sille huomionhuudon. Haluan tästä elokuvasta sanoa vain sen, että nautin enemmän kuin laki sallisi elokuvan rajoja rikkovasta ja normeja murtavasta tyylistä, jossa mikään ei ole tabu. Tämä on virkistävää elokuvantekemistä. Mutta jotain kertoo sekin, että ennen elokuvan näkemistä olin vähän varuillani Isabelle Huppertin näyttelemisestä, mutta elokuvan nähtyäni hänen tyylinsä aukesi minulle täysin ja nyt en malta odottaa, että saan taas istua elokuvateatterissa ja katsella hänen näyttelevän. Ja eikö se ole elokuvataiteen merkitys alun alkaenkin?

~Oudolla tapaa tämän listauksen julkaiseminen tuntui hälyttävän henkilökohtaiselta. Ehkä murehdin myös sitä, että nyt kun nämä ovat konkreettisesti ylhäällä, niiden mystisyys ja enigmaattisuus katoaa. Listan haluan kuitenkin olevan olemassa, koska minun on vaikea enää nähdä maailmaa ilman näitä elokuvia. Siksi lista olkoon suositus näiden elokuvien katsomiselle.
...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...