21 tammikuuta 2017

La La Land (La La Land)

Milloin elokuvasta tulee yliarvostettu? Jos Youtubeen alkaa ilmestyä videoita, joissa ihmiset kuvaavat itseään itkemässä elokuvan soundtrackille tai jos Episodi-elokuvalehti alkaa arvostelun lisäksi kirjoittamaan kokonaisia kolumneja vain toitottaakseen kuinka hyvä joku elokuva on? Nyt viimein ymmärrän, miksi jotkut kieltäytyvät katsomasta Titanicia. Kun jotain tungetaan alas kurkusta sellaisella voimalla, tulee halu sulkea suu.

Päätin kuitenkin kohdata pedon itse ja nähdä omin silmin, mistä kaikki hälinä on peräisin. Muistan joskus lukeneeni jostain, että elokuvia tulisi katsella ja arvostella aina siitä viitekehyksestä, joka on kyseisen elokuvan tyylilaji. Viiden tähden draamaelokuvaa ja viiden tähden toimintaelokuvaa ei täten tulisikaan pitää samanarvoisina. Ne ovat kumpikin täydellisiä elokuvia omassa tyylilajissaan. Jos katsoisin La La Landia musikaalin viitekehyksestä, voisin sanoa, että se on viiden tähden elokuva. En halua kuitenkaan tehdä näin. Miksi? Koska minusta tälläinen ajattelumalli luo vaarallisen inflaation, jossa niinkään elokuvan omilla ansioilla ei ole mitään väliä, vaan vain sillä, satutaanko kyseistä tyylilajia arvostamaan tarpeeksi. Esimerkiksi täydellinen romanttinen komedia ei voisikaa koskaan olla samalla viivalla kuin täydellinen draama. Hyvän elokuvan pitäisi toimia myös tyylilajinsa ulkopuolella. Jonkun, kuka pitää draamasta, pitäisi myös pitää La La Landista, vaikka ei pitäisikään musikaaleista. Voisin myös esittää, että musikaaleista pitävä pitää aina musikaaleista oli ne sitten vähän huonompia tai vähän parempia.


Minusta La La Land ei ole hyvä musikaali. Toivon tosissani, että elokuva ei voita parhaan käsikirjoituksen Oscaria, nimittäin se on ohuempaakin ohut. Kuka on Sebastian? Hän pitää jazzista, mutta se on ainoa piirre, joka hänelle on käsikirjoitettu. Kuka on Mia? Hän haaveilee näyttelijänurasta, mutta emme tiedä hänestä mitään muuta. Miksi Mia ja Sebastian rakastuvat toisiinsa? La La Land on naurettava fantasia, jossa ei ole mitään muuta käynnissä kuin yliampuva teatterishow. Musikaalinumerot ovat spektaakkelimaisia, mutta samat nuotit venyvät läpi elokuvan ja lopussa halusin ottaa hiomapaperia ja raastaa korvani irti. Laa la la laa la laa la laa la la laa... AARGH!

Katkeransuloinen ironia minulle elokuvan näkemisessä oli, että näytöksen jälkeen, teatterisalini yleisö antoi elokuvalle aplodit.

Vielä ohuemmaksi jäävät sivuhenkilöt. Kun päähenkilö Mian tyttökaverit esitellään elokuvan alussa, mietin itsekseni, että tämän kappaleen jälkeen emme tule heitä enää näkemään ja olin oikeassa. He ovat olemassa vain ja ainoastaan siitä syystä, että he toimivat katalysaattoreina vauhdittaakseen päähenkilöiden tarinaa eteenpäin. Toisin sanoen, mitään ei jätetä arvailun varaan. Joka ikinen hetki alleviivataan ja sen lisäksi vielä korostetaan kohtauksen päällä soivalla musiikilla. Mia on surullinen, koska hän sanoo olevansa surullinen ja sen päälle vielä soi surullinen musiikki. Tai Mia on ärtynyt elämäänsä, koska antaa murjottavan ilmeen ja musiikki vaihtuu taas. Mia ajattelee tulevaisuutta kun katsoo tyhjyyteen. Mia on rakastunut kun hän ottaa Sebastianin kädestä kiinni ja eikös taustalla soikin imelä melodia!

Eikä tässä vielä mitään. Tämä on klassista musikaalimateriaalia. Mutta sitten sen päälle sain vielä käsityksen, että elokuvassa ei edes välitetä mistään muusta kuin päälletunkevasta ja katsojaa aliarvioivasta fantasioinnista. Miten Sebastian päätyi sinne laiturille ja mitä hän siellä edes teki? Hän tupsahti laiturille, koska sinne sijoittuva musikaalinumero näytti hyvältä. Aina siinä vaiheessa, kun käsikirjoituksen olisi pitänyt syventyä hahmoihin ja heidän elämäänsä, plätkähtää päälle musikaalinumero. Tämä laiminlyö elokuvan teemaa ja uskottelee katsojalle, että jokin on koska jokin on. Toisin sanoen, katsojan ei anneta päätellä itse mitään. Emme tiedä onko Mia hyvä näyttelijä vai ei. Siinä vaiheessa kun meidän pitäisi arvioida tätä, lähtee taas yksi musikaalinumero päälle.

Kohtauksessa, jossa Mia ja Sebastian valittelevat, että nykyään jazz on jotain minkä päälle puhutaan, he puhuvat jazz-musiikin päälle. 

Elokuvaa on kiitelty myös kuvauksesta. En pitänyt siitäkään. Elokuvan alussa pidin vielä kiehtovana ylt ympäriinsä poukkeilevaa kameraa, mutta jo toisessa kohtauksessa pidin sitä väsyttävänä. En päässyt missään vaiheessa sisään elokuvaan, kun kamera piti huolen siitä, että emme ehtineet tarkastella yhtäkään otosta kahta sekuntia pidempään, kun jo liidettiin seuraavaan shownumeroon.

Emma Stone on ehkä ainoa pelastava elementti elokuvassa. Vaikka hänen on erittäin vaikea saavuttaa olemattoman hahmonsa kanssa mitään noteeramisen arvoista, hän pystyy sanomaan jotain. Hän pystyy kasvoillaan elehtimään hahmonsa sisäisestä maailmasta jotain, mikä jäisi kykenemättömämmän näyttelijän käsissä täysin sanomattomaksi. Ryan Gosling ei puolestaan psyty tähän, joten hänen osansa on ihan sama näyttelisikö sen hän vai joku toinen. Ei hän huono ole, mutta ei nouse roolin yläpuolelle.

Kohtauksessa, jossa Mia kertoo Sebastianille, että hän ei ole nähnyt Nuorta kapinallista (1955), Sebastian sattuu kuin sattuukin tietämään, että lähistöllä on muutaman päivän päästä näytös juuri kyseisestä elokuvasta.

Kysymys mikä tässä kohtaa lienee järkevintä esittää on, että mitä katsoja haluaa, kun hän menee elokuviin? Itse haluan elokuvalta uskottavuutta. Joku toinen saattaa haluta elokuvalta kauniita värejä ja nuoria raikkaita kasvoja joita ihailla. Oli niin tai näin, uskon silti, että elokuvantekemisessä tulisi aina vallita samat lainalaisuudet. Teatteriin tulisi kävellä odottaen elokuvalta jotain ja kävellä ulos oppineena jotain uutta. Haluan, että koen jotain, mitä nimenomaan sillä elokuvalla on tarjota. Yleensä tähän liittyy se, että päähenkilöt kokevat matkan. He oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään. Täten katsojallakin tämän jälkeen yksi uusi kokemus, jonka he ovat jakaneet päähenkilön kanssa. La La Land ei pysty edes tähän. Mia ja Sebastian ovat ne kaksi täysin samaa ihmisen kuorta elokuvan lopussa, jota he olivat elokuvan alussa. En tiedä näistä kahdesta henkilöstä mitään enempää kuin tiesin elokuvan alussa. Sen lisäksi elokuva ei tarjonnut minulle kokemusta mistään uudesta. Osasin odottaa elokuvalta hienoja musiikkinumeroja ja kaunista laulua ja romanttisen tarinan kahden hyvännäköisen ihmisen välillä. Ja sen kyllä sain, mutta mitä hyötyä minun on maksaa elokuvalipusta, jos se ei tarjoa minulle mitään muuta, kuin omat kuvitelmani siitä, mitä voisin saada?






...=)

10 kommenttia:

  1. Minusta La La Land oli ihan ok, mutta siinäpä kaikki. Vähän ehkä pettymys, koska Whiplash oli loistava (vaikka ei senkään tarina ollut mikään timanttisin ikinä) ja tämä vaan tämmöinen keskinkertaisehko hymistely. Ei päihitä klassisia Gene Kelly -esikuviaan. On kyllä äimistyttävää, millaisen määrän hehkutusta tämä on saanut osakseen! Ehkä tällaiselle nostalgisoinnille sitten on tilausta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. La La Land oli ihan kiva ja siksi niin kammottavan huono. Plussaa vielä mukaan sen, että elokuvan paras laulaja oli se "Take on Me"-jäbä, niin pettymys tähän musikaaliin on suuri. Pakko myöntää, että en ihan myöskään hiffannut miksi Whiplash oli niin rakastettu vaikka valovuosia parempi elokuva onkin kuin tämä.

      Surullista tosiaan, että tätä sitten hehkutetaan ja samalla joku Elle meinaa jäädä paitsioon. Luin paljon arvosteluja tästä La La Landista ja ne muutamat jotka tästä eivät tosiaan tykänneet sanoivat juuri, että Chazelle ei ole ihan ymmärtänyt miten tehdä hyvä musikaali. Niissä klassisissa Gene Kelly-musikaaleissa musikaalinumeroita käytettiin silloin kun pelkkä dialogi ei riittänyt kuvaamaan hahmojen tunteita. La La Landissa puolestaan tuntuu että musikaalinumeroita käytetään sen peittämiseen ettei oltu jaksettu miettiä sen enempää dialogia ja täten elokuvakokonaisuudesta tulee tosiaan haahuileva kun musiikkinumerot ovat niin irrationaalisia...

      Mutta siitä pidän, että La La Landia voitaneen pitää testamenttina siitä, että elokuvatähteys ei ole kuollut. Heti kun Julia Robertsilta tulee yksi floppi niin ollaan niin vauhdilla julistamassa elokuvatähteyttä kuolleeksi, mutta epäilen vahvasti, että La La Landia olisi menty katsomaan edes murto-osaa nykyisestä jos pääosassa ei olisi ollut Emma Stone ja Ryan Gosling...

      Poista
    2. Mietin kans, että moni musikaalinumero tuntui päälleliimatulta, vaikka olihan noita onnistuneita show-elementtejäkin mukana. Varsinkin se loppukliimaksi oli toki tehty niin hienoksi, että nerokkaasti saadaan katsoja unohtamaan tarinan heppoisuus ja aiemmat kömpelyydet. :D

      Totta tuo elokuvatähteyskin, vaikka eipä tässä sitten lopulta mitään kovin ilmiömäisiä roolisuorituksiakaan nähty. Eiköhän ainakin Ryan Gosling silti pokaa tästä Oscar-ehdokkuuden, vaikkei sitä ansaitsekaan.

      Poista
    3. JUST NÄIN!

      Siis eihän musikaalinumeroiden toteuttamisessa mitään vikaa ollut. Ne olivat varsin viihdyttäviä, mutta jos ne eivät edistä tarinaa tai edes tarjoa elokuvalle mitään muuta kuin lisää minuutteja kestoon, niin jotain on jossain pielessä...

      Ja siis Stonehan todennäköisesti voittaa tästä Oscarin - Goslingilla on vastassa Casey Affleck ja Denzel Washington, joten voitto jäänee unelmaksi (see what I did there?)

      Poista
  2. Kävin katsomassa leffan sillai ennen kuin kuulin tästä hype-junasta joka puksutti eteenpäin kaikissa arvosteluissa. Pitkästä aikaa oli sellainen musikaali, josta oikeasti nautin!

    Juonihan oli todella kliseinen ja ohut ja tosiaan sitä kässäri-palkintoa en tälle antaisi, mutta jossain kohtaa kaiken sen "tavallisuuden" keskeltä huomasin, että tämä juonihan on se Sebastianin kuvailema "jazz". Eli siis juuri sellainen, että jokainen instrumentti saa sen oman soolonsa kun jammaillaan vaan menemään. Se tavallaan paransi kokemusta.

    Jos totta puhutaan niin elokuvan katselun voisi lopettaa siihen observatorio kohtaukseen jossa lopuksi kohtaus sulkeutuu siihen klassiseen "pyöreään muotoon". Siihen asti olin meinaan aivan haltioitunut elokuvasta. Sen jälkeen se alkoi vähän tökkiä, mutta loppuun taas hieman pääsi mukaan. Mutta tykkäsin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle oikeastaan, mikä pelasti elokuvan oli sen loppu. Siinä tekijät irtisanovat itsensä fantasiasta ja muistuttavat kuitenkin siitä, mitä on oikea menestys. Eli, että vaikka olisi "menestynyt" ja saavuttanut unelmansa, voi sitä silti olla aivan yhtä onneton kuin ennen läpimurtoaan. Tavallaan, että menestys ei ole mikään kaiken ratkaiseva kultainen lippu. Ilman tätä elokuva ei olisi edes yltänyt kahteen tähteen. Tämän sanottuani, koin lopun kuitenkin myöskin vähän liian teatterimaiseksi. Sekin on nimittäin juuri sellainen kliseinen Hollywood-loppu,jossa annetaan joku puolitärkeä viesti jostain epämääräisestä ja täten saadaan aikaan illuusio jostain syvällisemmästä.

      Näytöksessä jossa olin, tosiaan annettiin aplodit elokuvan lopussa, mutta myös siinä observatorio-kohtauksen lopussa. Luulenpa, että suurin osa yleisöstä luuli elokuvan loppuvan oikeasti siihen!

      Poista
  3. Hyvä ja oivaltava arvostelu. Lohduttavaa että edes joku on kanssani samaa mieltä. Kävin tänään katsomassa tuon elokuvan ja olin suorastaan järkyttynyt siitä, kuinka surkea se oli! Ainoa mietteeni oli että TÄTÄKÖ on hehkutettu maasta taivaisiin?! Yksinkertaisesti huono elokuva ja sinä osasit loistavasti pukea sanoiksi mikä siinä mätti. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syvä anteeksipyyntö supermyöhästä vastauksestani, kun vielä kommenttisi on niin hieno! Kiitos. Otan sanat sydämeeni. Ja totta kai nostan hattuani kyvyllesi nähdä elokuvat sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Kiva, kiva, kiva että arvosteluni tuki sinun rationaalista ajatteluprosessia!

      Poista
  4. Aivan näin karvas maku mulla ei jäänyt suuhun, mutta näen kyllä pointtisi. Ekat kolme varttia hieman jopa hirvitti, että tätäkö se sairaita aasinpotkuja iskevän Whiplashin kirjoittaja meille nyt tarjoaa: "konflikteja," joissa on liian helpot vastaukset ollakseen konflikteja, lituskaisen Disney-prinsessan päähahmona ja romanttisen parin, joka ei aluksi tule toimeen, mutta pitävät toisiaan vastustamattomina (yeah right). Ja kaikki on kietaistu kauniiseen pepsi-mainosestetiikkaan sekä nostalgiseen tunteiluun.

    Siksi mulla vähän jopa häiritsi, kun aloin tykkäämään pidemmälle päästessä. Aattelin, että annan tässä vain huijata itseäni, koska lippu maksoi kuin saasta ja ulkoilme on komea. Mutta kerronta on vaan ihan pirun timmiä. Minun päätä huimaa jo pelkästään "pinnallisen" toteutuksen taso ja miten monia juttuja yhdessä kuvassa pystytään koordinoimaan, mutta sen lisäksi näyttelijät pääsevät alati brassailemaan ilmeillä ja eleillä, aiemmat kohtaukset saavat uusia merkityksiä ja todellisuudestakin irrotaan kuvaamaan henkistä tilaa välittäen samalla juuri se, mitä tahdotaankin. Kun Chazelle pystyy vielä vastustamaan kiusausta antaa yleisölle se, mitä kaikki muutkin antavat, niin voi mahoton.


    Voi olla vähän kankea vertauskuva, mutta alan ehkä Chazellen kanssa ymmärtää sen, minkä sensaation Amerikka koki 70-luvulla joidenkin Spielbergin ja Scorsesen kanssa: kaikki on tommosia ärsyttävän nuoria elokuvahörhöjä, jotka pölähtävät jostain paikalle taiteenlajinsa kielen syvällä tuntemuksella ja olemassaoloa uhkaavalla virtuositeetillä ja sitten vain vievät katsojaa. Mulla pukkaa kriisiä tällaisesta.

    Edelleenkin tämä on kuin light-versio samaisista teemoista kertovasta Whiplashistä. Kirjoituksellinen äly ei ollut mielestäni edes etäisesti yhtä terävä, mutta taiteellinen äly on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mielenkiintoinen näkökulma. Jos en tuntisi sinua yhtään paremmin, niin sanoisin, että olet nyt kyllä vain lätkäissyt merkitystä jonkin merkityksettömän päälle, koska muuten se jokin olisi niin mitäänsanomatonta.

      Mutta täytyy kyllä sanoa, että nyt kun tämän näkemisestä on mennyt pari kuukautta, niin olen alkanut näkemään elokuvaa vähän eri valossa. Pidän siitä, että nykyaikanakin vielä halutaan tehdä elokuvia, jotka muistuttavat Hollywoodin kultaisesta ajasta. Pidän siitä, että elokuvassa tanssitaan.

      Siksi en kai ihan olekaan itse nähnyt Chazellea minään uuden ajan visionäärinä, kun hän on kuitenkin niin vanhanaikainen.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...