12 lokakuuta 2017

The Longest Week (The Longest Week)

Astu Woody Allenilaiseen maailmaan, 60-lukua henkivään New Yorkiin - rakastuneiden Olivia Wilden ja Jason Batemanin kanssa. Central Parkin syksyiset lehdet, loft-asunnon korkeat ikkunat ja taidegallerian pimeään iltaan ikkunoista kajahtava valo. Jazz-musiikin korvia hivelevät sävelet, avoauto kiitämässä pitkin maantietä, tyylikäs pariskunta kävelemässä kahvikupit kädessä kohti kotia.

Minulla oli tänään yksi niistä päivistä, kun tuntuu että tekisi mieli hengittää niin kovasti ilmaa ulos kehostaan, että loisi ympärilleen kuplan, joka pitäisi maailman parin metrin päässä loitolla. Kun viimein, viimeisillä voimillani kapusin itseni sisälle asuntooni ja sain heitettyä oven kiinni perässä maailmalle ja sen tuulille - tarvitsin kipeästi jotain mieltä helpottavaa. "Kun menee koti, perhe ja omaisuus, voiko alemmas enää vajota?" luki elokuvan kuvaustiedossa ja se oli kaikki tieto, mitä tarvitsin. Samaistumispisteen, että jollakin muullakin on ollut erittäin pitkä päivä.

The Longest Week on elokuva rakkaudesta. Mutta se sijoittuu New Yorkin hienostopiireihin, eikä heillä niin kauhean huonosti elämässä mene. Silti elokuva toimi erittäin hyvin tarkoituksessaan vapauttaa pieni katsoja suurista murheistaan - ei ehkä tavalla, jota odotin, mutta silti.

Elokuvan maailma nimittäin oli loputtoman mieluisa. Ihanan tunnelmallinen, vanhahtava ja romanttinen. Oikein ääriromanttinen, jossa tarinan henkilöt määrittävät itseään ja elämäänsä vain syvien tunteiden kautta. Siitä koko elokuvan temaattinen rakennekin muodostui - vahvoista tunnekokemuksista - kuten rakkaudesta, yksinäisyyden pelosta ja aikuistumisesta. Tässä ei niinkään tutkita arkirealistisesta viitekehyksestä elämän synkempiä puolia, eikä haeta eskapistista fantasiakokemusta, vaan lähtökohtaisesti vain mietitään klassisen tunneilmaisun merkitystä ihmisyksilölle. Sinänsä todella renessanssin omainen ja siitä inspiraatiotaan hakeva teos.


En ole koskaan liiemmin päässyt oikein sisälle Bachiin. Olen enemmän tykästynyt Beethoeveniin, Shostakovitchiin ja vaikka Chopiniin - näistä suurista säveltäjistä. Mutta sen tämä elokuva teki, että avasi minulle Bachin musiikin tematiikan. Ja jopa vavisuttavan täydellisesti tekikin niin. Kuinka hienosti tämän elokuvan viesti rakkauden monimutkaisuudesta ja sen diagonaalisesta suhteesta menetykseen heijastui elokuvassa käytettävässä Bachin sävelmässä. Ymmärsin sen välittömästi ja tuntui kuin olisin syöksynyt läpi Bachin musiikin kerroksien, päästen sen ytimeen. En osaa pukea sitä täysin sanoiksi, mutta melkein tunsin, mitä Bachin on täytynyt tuntea, kun hän on kirjoittanut musiikkinsa - enkä ole koskaan aistinut yhtä syvää yhteyttä musiikin tekijään.

Elokuva liikkuu koko ajan kuin kahdella tasolla - sillä akateemisen hienostuneella, itsetiedostavalla tasolla, jossa kertojaa käytetään ironisesti ja samaan aikaan jollain aistillisemmalla tasolla, jossa katsoja saa kokea jotain aitoa. Rinnastus kuvataiteeseen ei varmaan ole liian kaukaa haettu tämän elokuvan yhteydessä. Maalauksiakin voi analysoida ja lähestyä monelta eri kantilta, mutta mikä oikeasti ratkaisee on ihmisen välitön reaktio kuvaan, kun hän sen ensin näkee. Siksi en olekaan kiinnostunut tällä erää selittelemään, analysoimaan tai käsitteellistämään elokuvaa sen enempää. Minuun se teki vaikutuksen. Ainakin tänään, tämän päivän jälkeen.







...=)

08 lokakuuta 2017

The Perfect Guy (The Perfect Guy)

Tämä oli ensimmäinen elokuva aikoihin, jota katsoessa oli vain ihan pakko hypätä yhden yksittäisen kohtauksen yli. Siinä vaiheessa nimittäin olin jo täynnä, mikä jäänee varmaan oman katseluhistoriani ärsyttävimmän henkilöhahmon kokemukseksi. Etsivä Hansen (Holt McCallany) oli hahmona vain jotain niin järkyttävää katsottavaa.

Pistin tämän elokuvan päälle ja odotin jotain kissa-hiirimäistä jännitysnäytelmää, joka olisi hulppeassa miljöössä tapahtuva viekas ja viekoitteleva. Ei sinne päinkään. Osaset kyllä on: Leah Vaughn (Sanaa Lathan) on kaunis ja menestyvä kolmikymppinen, joka asuu törkeän hienossa Losin lukaalissaan ja makaa samassa vuoteessa täydelliseltä tuntuvan miekkosensa (Morris Chestnut) kanssa. Jopa täysin pinnallinen tekosyy keksitään pariskunnan erottamiseksi, jotta mukaan saadaan kolmas pyörä Michael Ealy, jonka pitäisi sitten paljastua tälläiseksi psykopaatiksi ja alkaisi piinaamaan Leahia. No, kyllä näin käykin. Mutta itse elokuva kertoo jostain ihan muusta.

Michael Ealy jää täysin etäiseksi hahmoksi. Hän vetää kuin joku kumimaski naamallaan eikä hänestä saa kunnon keplottelevaa pahista aikaiseksi millään - mikä jo itsessään vesittää leikin ihan tylsäksi. Mutta sitten elokuva ei tunnu olevan siitä edes kiinnostunut. Eikä Sanaa Lathanin ja Morris Chestnutinkaan suhteesta. Sekin lytätään maton alle niin pian kuin mahdollista - kuin vain varmistuaksemme siitä, että tässä vaiheessa kaikki, mistä katsoja välitti elokuvan alussa, on täysin kuollut ja kuopattu eikä olisi enää mitään syytä katsoa elokuvaa loppuun. Koska mikä elokuva paljastuu olemaan.... onkin tämän päähenkilönaisen Leahin (Lathan) ja tämän Etsivä Hansenin välinen buddycop-elokuva!

Ja vielä ihan kämäisesti toteutettu sellainen. Kuvitellaanpa tilanne, jossa Bridget Jonesin päiväkirja kuvaisikin vain ja ainoastaan sitä, kun neiti tuhertaa päiväkirjaansa. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa James Bond onkin oikeasti vastuullinen ja M:n sekä Q:n ohjeita noudattava agentti. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa Harry Potter onkin vain tavallinen velhopoika, ja Voldermotin käy listimässä päiviltään vain joku aikuinen. Oikeasti!? Kuka tekee tälläisen seksikkään vakoilutrillerin ja käyttää kaiken ajan siihen, että uhri ja joku hiton poliisi käyvät läpi strategioita ja suunnitelmia, miten vältytään pahimmalta vaaralta!? Tylsää!! Ja asiaa tosiaan pahensi se, että Etsivä Hansenin näyttelijällä on vähemmän karismaa kuin aidan tolpalla.

En siis tykännyt. Olisin kaivannut paljon enemmän paljasta ihoa, aitoa vaaran tuntua, hämäytyksiä ja henkilöhahmoja, joiden kohtalosta joku oikeasti piittaisi vähääkään.




...=)

Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.


Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.


 ...=)


02 lokakuuta 2017

Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.






...=)

29 syyskuuta 2017

Sydänyöllä (Our Souls at Night)

Addie Moore ( Jane Fonda ) ja Louis Waters ( Robert Redford ) ovat asuneet idyllisessä lähiössä naapureina jokusen 48 vuotta. Molemmat leskeydyttään löytävät toisistaan lohtua ja lopulta rakastuvat. Aikaisempi elämä kuitenkin lyö kiilaa parin väliin. Addien poika ( Matthias Schoenaerts ) kärsii alkoholismista, työttömyydestä ja riitaista avioliitosta, joten pojan poika Jamie ( Iain Armitage ) päätyy Addien ja Louisin hoitoon kesäksi. Myös Louisin aikaisemmat elämänvalinnat mietityttävät erityisesti Addien lähipiiriä.

Pidin elokuvaa jotenkin piristävänä. Oma päivä, kun koostuu esimerkiksi töissä jatkuvasta sähköpostien vastaamisesta, sosiaalisen median päivittämisestä, nettisivujen selailusta - oli jotenkin ihanaa astua tähän Coloradolaisen maalaiskaupungin vanhusten arkeen. Myös nuori Jamie oppii vähitellen irtautumaan älylaitteestaan ja tätä elokuvaa katsoessa oppii samalla lailla hengittämään taas pitkästä aikaa kuin elokuvan hahmotkin telttaillessaan vuoristoluonnossa. Niin paljon kuin nykyajan informaatiotulva ja jatkuva tilannepäivitysten vyörytys onkin mahdollistanut ja kuinka paljon itsekin pidän sen parissa työskentelystä - aina välillä tulee tarve irtautua. Olemme liian keskittyneet siihen, mitä muut tällä hetkellä tekevät. Emmekä keskity tarpeeksi vain tekemään omasta olosta ja elämästä mieluisaa - vähät välittäen siitä, mitä muut ajattelevat. Tai ainakin minä jatkuvasti opettelen sitä.

Elokuva on hiljainen ja rauhallinen. Olisin kaivannut elokuvan alkuun itse asiassa enemmän pohjustusta. Mitä tapahtui Addien ja Louisin elämissä juuri ennen kuin he tapasivat. Se olisi istuttanut katsojaa paremmin heidän tarinaansa. Jokin viimeaikainen trendi on kyllä ollut tälläisissä slovarileffoissakin hypätä suoraan tarinaan. Tämäkin elokuva alkaa suoraan siitä, että hahmot päättävät hynttäytyä yhteen. Olisi ollut esimerkiksi mielenkiintoista nähdä heidät suremassa ensin poisnukkuneita puolisojaan ja sitten vasta hiljalleen tutustuttaa hahmot toisiinsa. Nyt kun niin sanotusti hyppäämme suoraan tapahtumien keskipisteeseen - aika aikaisessa vaiheessa elokuvaa alkaa tuntumaan jo siltä, että elokuvalla ei ole enää mitään kerrottavaa.

Jane Fonda, sanattomaksi vetää. Tiesin, että hän on ihan maailmanluokan veteraani ammattitaidossaan, mutta silti hän vetää maton pois alta. Hän on elokuvan sydän ja sielu. Samaan aikaan välittömän läsnäoleva, terävä, valpas ja rauhallinen, lämmin, sydämmellinen. Tälläisiä roolisuorituksia ei todellakaan ole liikaa eikä niitä todellakaan liikaa arvosteta. Robert Redford on yhtä hyvä kuin aina. Vankka, varma, luotettava amerikkalainen mies sinisissä farkuissa ja flanellipaidassa. Ja ennen kaikkea he sopivat niin hyvin yhteen!

Olen muutenkin tälläisten rauhallisten rakkauskuvausten armoton fani. Antakaa minulle Diane Keaton ja Morgan Freeman tai Jane Fonda ja Robert Redford yhdessä minä päivänä viikosta tahansa. Mutta. Kun sanon, että elokuva ihastutti vanhanaikaisella kuvauksellaan, sitten se pilaa itsensä lopullaan. Olisi vain rohkeasti uskaltanut kuvata sen imelän kliseisen lopun tai edes antaa se surullisen realistinen loppuratkaisu - mutta ei. Sen sijaan, mitä tapahtuu... tyrkätään älypuhelimet hahmojen käsiin ja annetaan sen tehdä loput! Täysin tyylitajuton valinta.



...=)


24 syyskuuta 2017

The Zookeeper's Wife (The Zookeeper's Wife)

Tämä taisi skipata Suomessa elokuvateatterilevityksen - mikä on sinänsä sääli, sillä tämä on jo noussut yhdeksi vuoden parhaiten menestyneimmistä indie-elokuvista. Onneksi on netissä näitä vuokraamopalveluita (iTunes, Google Play, Viaplay yms.), josta voi sitten bongailla näitä tälläisä helmiä. Usein vain suomenkielisiä tekstejä ei ole saatavilla.

Elokuva kertoo Antonina Zabinskin (Jessica Chastain) tarinan toisen maailmansodan aikaan. Hän oli naimisissa Warsaw Zoo -eläintarhan pitäjän kanssa ja käytti hyväkseen eläintarhan alla kulkevia tunneleita piilottaakseen 300 juutalaista vainottua turvaan natsien hirmuilta.

Rakastuin tähän kauniiseen tarinaan. Ohjaaja Niki Caro pitää vielä tarinansa kehyksiensä pääosassa. Hän ei ole ruennut tekemään liikaa vaan antaa hyvän käsikirjoituksen loistaa ja tämän tositarinan peilautua katsojan verkkokalvoille niin sielukkaasti kuin vain osaa kertoa. Hyvin helposti tälläisen aiheen kanssa olisi voinut lähteä yrittämään napata kuuta taivaalta ja kuvaamaan melkein jopa liikaa sitä syvää kauhua, mitä tälläinen aika historiassa on näille ihmisille ollut. Mutta heijastamalla tarinaan lämpöä, toivoa ja inhimillisyyttä, Caro luo paljon syvemmän ja vaikuttavamman elokuvan. Tätä oli kaunista katsoa sillä se kertoi jotain jostain - hyvyyden sinnikkyydestä pahuuden edessä - sen sijaan, että se olisi vain tyytynyt antamaan shokki-iskun katsojalle.

Elokuvan pääroolia ei olisi voinut esittää kukaan muu kuin Jessica Chastain. Monipuolisena tulkitsijana hän taipuu myös estottomaan sydämellisyyteen. Hän kuin hehkuu lämpöä ja ehdotonta rakkautta valkokankaalla - eikä hän missään vaiheessa ole imelä tai yliteatraalinen. Hän nappaa kiinni hahmonsa ytimestä ja tekee siitä aitoa. Jopa hänen kohtauksensa eläinten kanssa iskevät suoraan jonnekin sisimpään ja saavat silmäkulmasi vuotamaan. Ilman Chastainin karismaattista ja vetoavaa pääroolia elokuva tuskin toimisi niin hyvin kuin se toimii. Tälläiset roolisuoritukset pitäisi palkita Oscareilla ja toivon, että hänen nimi seuraavissa vaaleissa välkkyykin - vaikka elokuva saikin ensi-iltansa aikaisessa vaiheessa vuotta ja yleensä sellaiset julkaisuajankohdat unohtuvat äänestäjien mielestä siinä vaiheessa kun ensi vuoden alussa pitäisi nimi lipukkeeseen täyttää.

On oikeastaan vaikea arvioida elokuvaa irrallisena Chastainin työstä. Niin hyvin hän luo kohtauksiin syvää paloa ja intohimoa. Niin hyvin hän saa katsojan istumaan penkkinsä reunalla seuraten jokaista sekuntia jokaisesta kohtauksesta. Niin hyvin hän täsmentää, minkä takia teemme yhtään mitään. Lopussa katsoja ei voi kuin herkistyä.

Pidin musiikista, pidin lavastuksesta, pidin kuvauksesta, pidin ohjauksesta, pidin käsikirjoituksesta. Hyvin tehty elokuva. Tämä on melkein kuin klassista elokuvantekemistä, mutta siihen on syy, miksi se toimii. Pidin siitä, että elokuvassa oli tasapaino. Kohtaukset eivät valuneet katsojan ohi silmän räpäyksessä, mutta niihin ei myöskään jääty ikuisiksi ajoiksi. Musiikki ei kuormittanut korvia, mutta sitä käytettiin silloin kun kohtaus sitä vaati. Henkilöhahmoihin tutustumiseen käytettiin aikaa, mutta he eivät olleet yliteatraalisia. Elokuva on yksinkertaisuudessaan kaunis.



...=)

23 syyskuuta 2017

Baby Driver (Baby Driver)

Baby (Ansel Elgort) ajaa rikollisia pankkiryöstökeikoilta turvaan. Pahispomo (Kevin Spacey) kiristää häntä pysymään pimeissä hommissa, joten kun hän rakastuu Deborahiin (Lily James), täytyy hänen löytää tie ulos.

Edgar Wrightin ohjaamaa toimintaelokuvaa on hehkutettu pilvin pimein. Sitä on kutsuttu toimintagenren uudistajaksi, kuin hybridiksi musikaalin ja rikoselokuvan välillä. Päähenkilö Baby kärsii tinnityksestä, joten käyttää musiikkia sen vaimentamiseksi. Elokuvan ääniraita ja lähes koko äänimaailma koostuu siis 80-luvun klassisista rock-kappaleista.

Wright on selvästi lähtenyt tekemään pastissia menneen ajan elokuville. Kohtaukset ja kamerakulmat ovat kärjistettyjä ja henkivät 70-luvun rikoselokuvien maailmaa. Hahmot ovat karikatyyrimaisia ja juonenkehitys ironisen kliseistä.

Huomasin kamppailevan itseni kanssa vain päästäkseni elokuvan loppuun. Pidin sen seuraamista äärettömän kivuliaana ja tuskallisena. Näin elokuvan vain pyörivän edessäni, mutta en pääseväni sisään siihen maailmaan. Se johtui puhtaasti siitä, että niiden rock-kappaleiden jatkuva tuutatus ei antanut ollenkaan aikaa hengittää, mahdollisuutta samaistua elokuvan henkilöihin tai edes pysähtyä seuraamaan kohtausta. Nopeatempoinen leikkaus ei auttanut asiaa, kun kohtaukset vaihtuivat niin tiuhaan tahtiin, että tuntui kuin olisi katsonut kahden tunnin musiikkivideota - mikä ei ole hyvä asia. Itsellä ainakin välillä jopa muutaman minuutin mittaiset musiikkivideot käyvät pitkästyttäviksi.

Juoni oli täysin mielikuvitukseton. Samanlainen arkki ollaan nähty elokuvissa jo niin monta kertaa, että edes se ei mahdollistanut mitään kiinnostusta elokuvaan. Ja sitten se jokin johdonmukainen juonen alustus, mitä elokuvassa saadaan alkupuoliskolla, jyrätään täysin irrationaaliseksi silpuksi elokuvan loppupuolella. Hahmojen käyttäymisessä ei ole mitään logiikkaa - mutta pääasia varmaan olikin hienot erikoistehosteet ja veripatruunat.

Dialogia on olematon määrä. Se on ongelmallista jo itsessään, mutta erityisesti silloin kun minun pitäisi uskoa, että kaksi henkilöä jotka juuri tapasivat, vaihtoivat pari sanaa rakastuivat siinä kohtaamisessa tulisesti ja peruuttamattomasti - jopa siihen pisteeseen asti, että tytön hempukka vain naama peruslukemilla katsoo vierestä kun periaatteessa muukalainen tappaa toisen ihmisen. Ja sekin dialogi, mitä elokuvassa on, on kierrätettyjä kliseitä tai yliteatraalisen melodramaattisia huudahduksia.

Mikä pahinta, se vähä, mitä elokuvassa tapahtuu vaimenee sen musiikin tuutatuksen alle. En itse kuullut puoliakaan tapahtumista, kun joku Queenin klassikko pauhasi niin kovaa päälle. Musiikin pitäisi tukea tarinaa - ei olla hallitseva voima. Joku elokuvasäveltäjä joskus sanoi, että parhaimmillaan musiikki toimii elokuvassa, kun sitä ei edes huomaa elokuvaa katsoessa. No herra elokuvasäveltäjä, tässä on todiste, miksi olit oikeassa.




...=)


18 syyskuuta 2017

Emmys 2017

Emmy-palkinnot eli TV-alan suurimmat pystit jaettiin kahdessa gaalassa: ensimmäinen viikko sitten ja niin sanottu pääeventti eilen, viime sunnuntaina. Ehdolla ja voittajienkin joukossa oli monia omia suosikkeja - ainoastaan ihmettelen, miten The Good Fight ei ollut kisassa mukana, mutta toiveet on korkealla ensi vuoden suhteen.


 Comedy Series
“Atlanta” (FX)
“Black-ish” (ABC)
“Master of None” (Netflix)
“Modern Family” (ABC)
“Silicon Valley” (HBO)
“Unbreakable Kimmy Schmidt” (Netflix)
“Veep” (HBO)
Julia Louis-Dreyfus, Veep

Drama Series
“Better Call Saul” (AMC)
“The Crown” (Netflix)
“The Handmaid’s Tale” (Hulu)
“House of Cards” (Netflix)
“Stranger Things” (Netflix)
“This Is Us” (NBC)
“Westworld” (HBO)

Drama Actress
Viola Davis (“How to Get Away with Murder”)
Claire Foy (“The Crown”)
Elisabeth Moss (“The Handmaid’s Tale”)
Keri Russell (“The Americans”)
Evan Rachel Wood (“Westworld”)
Robin Wright (“House of Cards”)

Elisabeth Moss on syy, miksi en ole ks. sarjaa pystynyt katsomaan. Koen sen vain ironian huipentumana, että hän on naisen asemaa puolustavan sarjan ylistetty pääosa. Hänen oma yksityiselämänsä nimittäin kielii jostain aivan muusta.

Drama Actor
Sterling K. Brown (“This Is Us”)
Anthony Hopkins (“Westworld”)
Bob Odenkirk (“Better Call Saul”)
Matthew Rhys (“The Americans”)
Liev Schreiber (“Ray Donovan”)
Kevin Spacey (“House of Cards”)
Milo Ventimiglia (“This Is Us”)

Comedy Actor
Anthony Anderson (“Black-ish”)
Aziz Ansari (“Master of None”)
Zach Galifianakis (“Baskets”)
Donald Glover (“Atlanta”)
William H. Macy (“Shameless”)
Jeffrey Tambor (“Transparent”)

Donald Glover, Atlanta
Comedy Actress:
Pamela Adlon (“Better Things”)
Tracee Ellis-Ross (“black-ish”)
Jane Fonda (“Grace and Frankie”)
Lily Tomlin (“Grace and Frankie”)
Allison Janney (“Mom”)
Ellie Kemper (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Julia Louis-Dreyfus ("Veep")

Ansaittu. Ja tämän on nyt hänen... miljoonas (?) parhaan naispääosan pystinsä tästä osasta ja vielä soisi miljoona lisää.

Limited Series
“Big Little Lies” (HBO)
“Fargo” (FX)
“Feud: Bette and Joan” (FX)
“The Night Of” (HBO)
“Genius” (National Geographic)

Tähän voittoon olen eniten tyytyväinen. Sarja oli yksinkertaisesti laadukkaasti tehty ja todella nautittava seurattava siinä mielessä, että sen draamalliset ansiot olivat mielestäni mielenkiintoiset. Hienoa, että tälläisetkin teokset voivat oikeasti voittaa joskus jotain.

Limited Series Actor
Riz Ahmed (“The Night Of”)
Benedict Cumberbatch (“Sherlock: The Lying Detective”)
Robert De Niro (“The Wizard of Lies”)
Ewan McGregor (“Fargo”)
Geoffrey Rush (“Genius”)
John Turturro (“The Night Of”)

Suurimmaksi osaksi veikkaukseni osuivat oikeaan - niin kävi myös Riz Ahmedin kanssa. Tämä on ollut kyllä oikein hänen läpimurtovuotensa esiintyen miltei kaikessa, mitä on julkaistu kuluvana vuonna.

Limited Series Actress
Carrie Coon (“Fargo”)
Felicity Huffman (“American Crime”)
Nicole Kidman (“Big Little Lies”)
Jessica Lange (“Feud”)
Susan Sarandon (“Feud”)
Reese Witherspoon (“Big Little Lies”)

Täysin oikeaan osoitteeseen ennakoidusti menikin. Kidman on yksi aikansa parhaista näyttelijöistä ja se näkyi myös tässä työssä. Sääli olisi ollut jos olisi väärään osoitteeseen tipahtanut tämä pysti. En saa mielestäni sitä kohtausta terapeutin luona, jossa Kidmanin hahmo askel askeleelta havahtuu olevansa perheväkivallan uhri.

Best Supporting Actor in a Drama Series
John Lithgow (“The Crown”)
Jonathan Banks (“Better Call Saul”)
Mandy Patinkin (“Homeland”)
Michael Kelly (“House of Cards”)
David Harbour (“Stranger Things”)
Ron Cephas Jones (“This Is Us”)
Jeffrey Wright (“Westworld”)

Kyllä. Juuri näin. Ainoa sääli on Claire Foyn häviö parhaasta naispääosasta.

John Lithgow, The Crown
Best Supporting Actress in a Drama Series
Ann Dowd (“The Handmaid’s Tale”)
Samira Wiley (“The Handmaid’s Tale”)
Uzo Aduba (“Orange Is the New Black”)
Millie Bobby Brown (“Stranger Things”)
Chrissy Metz (“This Is Us”)
Thandie Newton (“Westworld”)

Vaikka kuinka rakastankin Ann Dowdia ja hänen ammattitaitoaan, kannatin silti Thandie Newtonia...

Best Supporting Actor in a Comedy Series
Alec Baldwin (“Saturday Night Live”)
Louie Anderson (“Baskets”)
Ty Burrell (“Modern Family”)
Tituss Burgess (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Tony Hale (“Veep”)
Matt Walsh (“Veep”)

Onhan Baldwin ihan hyvä, mutta näitä Trump imitaatioita on nyt pilvin ja pimein ja en voi olla ajattelematta, että SNL:n menestys näissä palkintokahinoissa johtuu osittain poliittisista syistä.

Best Supporting Actress in a Comedy Series
Kate McKinnon (“Saturday Night Live”)
Vanessa Bayer (“Saturday Night Live”)
Leslie Jones (“Saturday Night Live”)
Anna Chlumsky (“Veep”)
Judith Light (“Transparent”)
Kathryn Hahn (“Transparent”)

Variety Talk Series
“Full Frontal With Samantha Bee” (TBS)
“Jimmy Kimmel Live!” (ABC)
“Last Week Tonight With John Oliver” (HBO)
“Late Late Show With James Corden” (CBS)
“Real Time With Bill Maher” (HBO)
"The Late Show with Stephen Colbert" (CBS)

Tämä meni myöskin niinkuin veikkasin. Anteeksi nyt vain kaikille faneille, mutta minulla on ainakin mennyt hermo jo Colbertiin. Hän ei ole hyvä. Aivan liian omahyväinen ja itsetärkeilevä.

Reality Competition
“The Amazing Race” (CBS)
“American Ninja Warrior” (NBC)
“Project Runway” (Lifetime)
“RuPaul’s Drag Race” (vh1)
“Top Chef” (Bravo)
“The Voice” (NBC)

Television Movie:
“Black Mirror: San Junipero”
“Dolly Parton’s Christmas Of Many Colors: Circle Of Love”
“The Immortal Life Of Henrietta Lacks”
“Sherlock: The Lying Detective (Masterpiece)”
“The Wizard Of Lies”

Jokin pieni osa minusta olisi halunnut nähdä skenaarion, jossa Dolly Partonin jouluspesiaali voittaa Black Mirrorin sijaan.

Variety Sketch Series
“Billy On The Street” (truTV)
“Documentary Now!” (IFC)
“Drunk History” (Comedy Central)
“Portlandia” (IFC)
“Saturday Night Live” (NBC)
“Tracey Ullman’s Show” (HBO)

Structured Reality Program
“Antiques Roadshow”
“Diners, Drive-Ins and Dives”
“Fixer Upper”
“Lip Sync Battle”
“Shark Tank”
“Who Do You Think You Are"

Unstructured Reality Program
“Born This Way”
“Deadliest Catch”
“Gaycation With Ellen Page”
“Intervention”
“RuPaul’s Drag Race: Untucked”
“United Shades Of America: With W. Kamau Bell”

Host for a Reality/Reality-Competition Program
Alec Baldwin (“Match Game”)
W. Kamau Bell (“United Shades Of America With W. Kamau Bell)
RuPaul Charles (“RuPaul’s Drag Race)
Heidi Klum and Tim Gunn (“Project Runway)
Gordon Ramsay (“MasterChef Junior)
Martha Stewart & Snoop Dogg (“Martha & Snoop’s Potluck Dinner Party”)

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A DRAMA SERIES
Cicely Tyson (HTGAWM)
Laverne Cox (OITNB)
Shannon Purser a.k.a. BARB! (Stranger Things)
Alison Wright (The Americans)
Alexis Bledel (The Handmaid's Tale)
Ann Dowd (The Leftovers)

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A DRAMA SERIES
Ben Mendelsohn (Bloodline)
BD Wong (Mr. Robot)
Hank Azaria (Ray Donovan)
Brian Tyree Henry (This Is Us)
Gerald McRaney (This Is Us)
Denis O'Hare (This Is Us)
Gerald McRaney, This Is Us

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A COMEDY SERIES
Wanda Sykes (black-ish)
Carrie Fisher (Catastrophe)
Becky Ann Baker (Girls)
Angela Bassett (Master of None)
Melissa McCarthy (SNL)
Kristen Wiig (SNL)

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A COMEDY SERIES
Riz Ahmed (Girls)
Matthew Rhys (Girls)
Dave Chappelle (SNL)
Tom Hanks (SNL)
Lin-Manuel Miranda (SNL)
Hugh Laurie (Veep)

OUTSTANDING SUPPORTING ACTRESS IN A LIMITED SERIES
Regina King (American Crime)
Laura Dern (Big Little Lies)
Shailene Woodley (Big Little Lies)
Judy Davis (FEUD)
Jackie Hoffman (FEUD)
Michelle Pfeiffer (The Wizard of Lies)

Jackie Hoffmanin reaktio hävitessään on ehkä parasta ikinä.
Laura Dern, Big Little Lies

OUTSTANDING SUPPORTING ACTOR IN A LIMITED SERIES OR MOVIE
Alexander Skarsgard (Big Little Lies)
David Thewlis (Fargo)
Stanley Tucci (FEUD)
Alfred Molina (FEUD)
Michael Kenneth Williams (The Night Of)
Bill Camp (The Night Of)


...=)



16 syyskuuta 2017

Mother! (Mother!)


Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.




 ...=)

11 syyskuuta 2017

It Felt Like Love (It Felt Like Love)

Olen seurannut käsikirjoittaja/ohjaaja Eliza Hittmannin uraa suurella kiinnostuksella nyt parin vuoden ajan. Kun hän ensin tutustutti itsensä maailmalle tällä esikoisteoksellaan It Felt Like Love vuonna 2013, hän keräsi heti huomattavasti ylistystä ja kiitosta indie-elokuvapiireissä. Ei siis ollut mikään yllätys kun hän tänä vuonna voitti Sundancen elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan.

Uskon vakaasti, että Eliza Hittman tulee olemaan Amerikan elokuvateollisuuden vaikuttavin elokuvantekijä tulevaisuudessa. Toivon vain, että kun studiojärjestelmää saa hänestä otteen, ettei hän kaupittaisi omaa näkemystää liian teollistetuksi. Oikeastaan, jos toivomaan aletaan, niin haluaisin isojen elokuvastudioiden levittävän suuremmalla rahalla näitä indietuotantoja. Juuri viikonloppuna luin yhden analyysin siitä, miten nämä tämän hetken suuren budjetin studiojulkaisut ovat täysin tuhonneet elokuvalevityksen rikkauden ja monimuotoisuuden. En nimittäin ollut aiemmin edes tajunnut, että sen lisäksi, että suuret budjetit tekevät sen, että elokuvat itsessään tehdään mahdollisimman laskelmoiduksi, jotta taataan suuri tuotto - myös elokuvateatterit pakotetaan maksamaan suuria summia elokuvan näytösoikeuksien takaamiseksi. Tämä puolestaan nostaa jo valmiiksi kalliita lippuhintoja ja tekee elokuvien katsomisen kauttaaltaan hyvin vaikeaksi - myös niiden pienempien budjettien.

Kertoen 14-vuotiaan Lilan (Gina Piersanti) teini-iän kasvukokemuksen, It Felt Like Love on ohjaajansa hyvin rohkea näkemys nuoruudesta, varhaisesta seksuaalisuudesta, rakkaudesta sekä viattomuudesta. Lila ihastuu paikalliseen pahikseen (Ronen Rubinstein), samalla kun yrittää selvitä omasta epävarmuudestaan itseluottamuksesta nauttivan kaverinsa (Giovanna Salimeni) seurassa. Samanlaisia nuorisokuvauksia on nähty aikaisemminkin, mutta ei koskaan samanlaisessa näkemyksellä. Ja se on myös syy, miksi pidän ohjaajaa niin suuressa arvossa. Hän omaa poikkeuksellisen, vavisuttavan omalaatuisen otteen elokuvantekemiseen. On kuin hän uhmaisi post-modernismin rajoja liikkumalla pelkän tarinankertomisen tuolle puolen ja olevan kiinnostuneempi heijastamaan henkilöhahmojensa tunnetiloja keskittymällä hyvin viipyileviin yksityiskohtiin.


Useat kohtaukset saattavat kulua täysin seuraten päähenkilön niskaa tai hahmojen käsiä, kun ne etsivät paikkaansa toisen keholla. Tai seuraten tuulessa keinuvia kaisloja. Myös erittäin vahvat visuaaliset tehokeinot kuten hidastukset tai sumeinen, väärin tarkennettu kuva kuuluvat ohjaajan työkalupakkiin. Tätä kaikkea hän käyttää hahmottamaan maailman, jossa hänen tarinansa tapahtuu. Se on maailma, joka on syvästi henkilökohtainen. Se on nuoren, aikuiseksi kasvavan, tytön kokemus maailmasta. Hänelle ei merkitse niinkään satunnaiset keskustelut. Hän ei ole kiinnostunut istumaan alas ja analysoimaan jokaisen tapahtuman jokaista puolta. Hän on kiinnostunut itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Hän vertailee itseään muihin ja haluaa hyväksyntää vertaisiltaan. Hän kamppailee itsensä kanssa. Hänen maailmansa on epätarkka. Hän ei keskity oleellisiin asioihin vaan jää kiehtoutuneena katsomaan kun ystävänsä suutelee poikaystävää tai levittää aurinkorasvaa tämän keholle. Hänelle jokainen hetki on täynnä painetta, odotusta ja jännitystä. Ja tämän kokemuksen katsoja saa vain seuraamalla kuvaa - käsikirjoituksessa sitä ei tarvitse edes ääneen todeta.


Harvoin olen kohdannut yhtä sielukasta elokuvaa - elokuvaa, jossa visuaalinen kerronta nivoutuu yhteen narratiivisen arkin kanssa, koskettavaksi teokseksi joka jokaisella solullaan henkii puhdasta taiteen tekemistä. Nämä ovat niitä elokuvahelmiä, jotka saavat uudellen rakastumaan elokuvataiteeseen ja julistavat gospelia sen mahdollisuuksista - mahdollisuuksia, joita ei ole ennen hyödynnetty. Sanovat, että kaikki hyvät tarinat ovat jo tehty elokuviksi. He eivät tiedä, mitä sanovat. Ja tämä elokuva on malliesimerkki mitä tapahtuu, kun laajennamme näkökulmiamme. Annamme äänen uusille elokuvantekijöille, joilla on jotain erilaista sanottavaa.


Aito testamentti elokuvan puhtaudelle ja hiotulle energialle tulee myös siitä, että vaikka kaikki näyttelijät ovat nuoria ja verrattain kokemattomia - he tuntuvat kuin imeytyvän rooleihinsa. Kaikki seinät puretaan katsojan ja hahmojen väliltä. Erityisen hyvin mielestäni suoriutuu Jesse Cordasco, joka omaa erittäin hypnoottista ja hallitsevaa voimaa - mutta kaikki roolisuoritukset karistavat ympäriltään teennäisyyden viitat ja tuntuvat enigmaattisen raaoilta. Syykin siihen on selvä; mikään näissä roolisuorituksissa ei ole laskelmoitua - aivan kuten elokuvassakaan. Vaikka ohjausjälki on hyvin vahvaa ja määrätietoista, elokuva silti elää ja hengittää. On kuin se vasta tapahtuisi silmiemme edessä ensimmäistä kertaa. Käsivarassa oleva kamera, puutteelliset vuorosanat, etäiseksi jäävä päähenkilö antavat myös katsojalle tilaa olla ja hengittää - tehdä yhteyksiä itse, ymmärtää ja mikä parhainta: kokea.









10 syyskuuta 2017

Hotelli Firenzessä (A Room with a View)

Ihastuttava, mutta erittäin vanhanaikainen sekä pöyhkeilevä, Hotelli Firenzessä on historiallinen draama vuodelta 1985. Se oli ehdolla kahdeksaan Oscariin, jopa voittaen kolme. Se kertoo 1900-luvun alun Englantilaisista hienostopiireistä. Pääosassa on Lucy Honeychurch (Helena Bonham Carter), perheineen (Rupert Graves, Maggie Smith, Rosemary Leach). Matkatessaan Italiassa, Lucy tapaa George Emersonin (Julian Sands), johon rakastuu, mutta kotona Englannissa häntä odottaa sulho Cecil Vyse (Daniel Day-Lewis).

Sen lasken elokuvan saavutukseksi, että se pitää otteessaan ja jopa jollain lailla innostaa. Ainakin minua. Innostaa siinä suhteessa, että koin elokuvan katsomisen erittäin virkistävänä kokemuksena, vaikkakin se kuvasi Englannin tunkkaista luokkajärjestelmää. Mutta ehkä juuri siksi sitä oli niin viehkeä katsoa. Kuvaus on kuitenkin harvinaisen uskollinen ajankuvan tunnnelmalle. Ihmiset käyttäytyvät oudon irrationaalisesti ainakin tämän päivän viitekehyksestä katsottuna ja lukuisat sosiaaliset normit häiritsevät hahmojen välistä kanssakäymistä. Itse koen jotenkin taas olevani tavanomaista kiinnostuneempi elokuvallisesta ilmaisuvoimasta, kun olen saanut taas astua niin kokonaisvaltaisesti erilaiseen maailmaan. Uskon, että vain elokuvilla on tälläinen voima.

Voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi tallustamaan 1900-luvuna alun Venetsialaisia pikkukujia tai kiitämään hevosvaunuissa pitkin Englannin maaseutua. Pidin myös henkilöhahmoja perustavanlaatuisesti kiinnostavina kohteina, joista en saanut tarpeekseni. Olisinkin kaivannut enemmän dialogia, ja erityisesti pidempiä vuoropuheluja hahmojen välille, jotta olisimme voineet oppia tuntemaan heidät vielä paremmin. Etenkin kun näyttelijät ovat niin hyviä kuin Maggie Smith tai Rupert Graves, että he pystyvät tekemään lähtemättömän vaikutuksen niinkin lyhyillä ja vähäsanaisilla kohtauksilla. Smith saikin Oscar-ehdokkuuden osastaan ja on suoranainen saavutus miten hän pystyy tekemään hahmostaa niin persoonallisen niin pienellä ruutuajalla ja vielä niukemmilla vuorosanoilla. Eikä hän tee hahmostaan mitään joka kadun tallaajaa vain jopa vähän ärsyttävän, tunkeilevan ja teennäisen - mikä on vielä mielenkiintoisempaa hahmokuvausta.

Myös päähenkilön matkasta pidin. Alussa hän tuntuu vähän kokemattomalta ja ujolta tytöltä, mutta elokuvan varrella hän oppii puolustamaan itseään ja omaa elämäänsä ja taistelemaan sen puolesta. Mutta muutamia kohtia elokuvasta jäin myös ihmettelemään. Välillä elokuvan kohtaukset käyvät aavistuksen paksuiksi ja vaikka aika on erilainen - ei silti kukaan ihminen käyttäytyisi niin oudon päämäärätietoisesti toisessa kohtauksessa ja niin epämääräisen suunnattomasti seuraavassa. Esimerkiksi yhdessä alkupuolen kohtauksessa Italiassa matkaseurue menee päiväretkelle maaseudulle ja en ole varma, mikä heidän suunnitelma oli siellä ylipäänsä tapahtuvan. Hahmot vain oudosti hajaantuvat pitkin niittyä, joku istahtaa johonkin nurkkaan ja joku lähtee yksin hortoilemaan johonkin suuntaan. Olisin kaivannut selkeämpää punaista lankaa tapahtumien välille.

En pitänyt myöskään siitä, että osa hahmoista vaihtoi tuskin sanaa keskenään kun he olivat jo parhaita kavereita ja heidät haluttiin asumaan naapuriin ja kirjeitä vaihdeltiin ynnä muuta. Siksi pidänkin outona, että käsikirjoitus nimenomaan voitti Oscar-palkinnon. Tosin ottaen huomioon Oscar-akatemian käsikirjoittajajaoston erittäin oudot mieltymykset palkitsemaan mitä oudoimpia käsikirjoituksia (Boyhood, La La Land, The Artist...), ei tämä ole temppu eikä mikään.


 ...=)







Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...