Movie Monday #101 - Mikä elokuva sai sinut itkemään?

    Juuri tässä yksi päivä tulin johtopäätöksen, että jokainen Alfonso Cuaronin elokuva, jonka olen nähnyt on saanut silmäkulmani kostumaan. En ollut tehnyt tätä yhteyttä nimittäin aiemmin. Jotain hän siis varmaan tekee oikein. Tosin se ei ole mikään harvinaisuus, että meikäläinen pollottaisi kuin pieni vauva elokuvaa katsoessa. Lista elokuvista, jotka vain saisivat minut itkemään on liian pitkä mietittäväksi. Siksi jouduinkin miettimään, että mikä elokuva on ollut surullisin näkemäni, jolloin itkusta ei ole tullut loppua. 
    1. Tulikärpästen hauta
    2. Room
    3. Inception


    ...=)

Catfight (Catfight)

En ollut uskoa silmiäni kun näin tämän elokuvan trailerin muutama kuukausi sitten. Kun leffan näin sitten Netflixiin plätkähtäneen, oli siihen pakko heti tarttua vain varmistuakseni näkemästäni. Tämä on nimittäin mustaakin mustempaa huumoria. Pakko tietysti heti tunnustaa, että nauroin itseni kipeäksi. Eritoten ensimmäinen puolisko leffasta on täyttä komediallista kultaa, jossa näyttelijöiden ajoitukset on hiottu huippuunsa. Elokuva kertoo kahdesta yliopistokaverista, jotka vuosien jälkeen tapaavat uudelleen ja vanha kilpailuhenki ei ole kadonnut mihinkään. Paremmin menestynyt (Sandra Oh) vielä herkullisesti vääntää puukkoa haavassa niin paljon kuin pystyy, kun äkkää työttömäksi taitelijaksi päätyneen frenemynsä (Anne Heche) tarjoilemassa rikkaan miehensä juhlassa. No tämähän johtaa tietysti armottomaan kissatappeluun, johon näyttelijät kyllä heittävät kaiken energiansa. Olisin itse vielä mehustanut kaiken irti tästä ensimmäisestä kohtaamisesta, koska nyt sen mentyä ohi, koko loppu leffaa onkin sitten aika suvantomaista rypemistä traagisuudessa, kun leffa kuitenkin alkoi niin loistavalla tragikoomisuudella. Se koomisuus vain tippui jossain kohtaa pois.


...=)

Keinottelua (Arbitrage)

Tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä rahoitusmaailmasta. Sanottu Richard Geren parhaimmaksi rooliksi, mitä en epäile yhtään. Rooli oli nimittäin huono - teki mieli hyssytellä miesparkaa, kun useassa kohtauksessa sekoitti huutamisen hyväksi näyttelemiseksi. Geren ura kun nyt ei ole mitenkään muutenkaan laadullaan loistanut. Ihan hyviin elokuviin kuitenkin aika ärhäkästikin tarrautuu kiinni - harmi vain, että sitten on niin laiska, ettei jaksa nostaa tikkua ristiin yrittääkseen edes näyttää kiinnostuneelta roolistaan.


...=)




Ja äitiäs kans (Y Tu Mamá También)

Diego Luna on Tenoch ja Gael Garcia Bernal on Julio - kaksi teini-ikäistä poikaa 1990-luvun lopun Meksikossa. He viettävät kiireettömiä kesäpäiviä ennen yliopiston alkua ja sattumusten jälkeen he lähtevät automatkalle valtamerelle mukanaan Luisa, poikia monta vuotta vanhempi nainen, johon he molemmat ovat ihastuneet.

Y Tú Mamá También on yksi harvoista meksikolaisista elokuvista, jotka ovat kiitäneet maailmanlaajuiseen suosioon. Elokuva teki ohjaajastaan Alfonso Cuaronista yhden nykyajan arvostetuimmista äänistä elokuvateollisuudessa ja lanseerasi Lunan ja Garcia Bernalin urat. Teosta pidetään sekä coming of age-, että road trip- tyylilajien merkkielokuvana.

Elokuvan kuvaajana toimi ylistetty Emmanuel Lubezki ja hänen tyylinsä on selvästi erottuvilla tässäkin elokuvassa. Vertaisin tyyliä lähinnä Children of Men (2006) elokuvaan, jossa käytetään paljon samoja tehokeinoja, kuten ohilipuvien maisemien ja tapahtumien kuvausta autosta tai yksin jäävää kameraa kuvaamaan lavastuksen yksityiskohtia hahmojen jo vaihtaessa tilaa. Mutta tämä elokuva nimenomaan erottuu edukseen muusta Lubezkin filmografiasta siinä suhteessa, että tässä on selvästi rennompi, vähemmän huomiota itseensä herättävä kuvaus. Hyvin usein otokset ovat erittäin koruttomia, jopa likaisia, levottomia, villejä.

Minusta elokuva oli tarina yhteydestä. Elokuvan suurin saavutus on aidon yhteyden luominen kahden päähenkilönsä välille. Mikä on taas yksi lisäesimerkki kuinka pitkälle pelkilla hyvillä ja hyvin tulkituilla roolihenkilöillä pääsee. Tässäkin elokuvassa itse tarina on varsin yksijakoinen ja elokuva edustaa ehdottomasti tarinan kerrontaa klassisimmasta päästä. Elokuva etenee varsin käsikirjan mukaan ensin esittäen meille hahmot, kertoen meille heidän suhteensa toisiinsa. Sitten työntää hahmojen elämään yhden ulkopuolisen hahmon, joka käynnistää tarinan tapahtumat. Tapahtumien aikana hahmot oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään ja lopussa on tietenkin loppuratkaisu. Tämä kaikki olisi hyvin puuduttavan ennalta-arvattavaa ilman aitoa tariankerrontaa ja syvällistä hahmotulkintaa.

Avainasemaan nouseekin Diego Lunan ja Gael Garcia Bernalin roolisuoritukset. Vain muutaman kourallisen kerran olen nähnyt kahden näyttelijän työskentelevän näin hyvin yhteen, mitä nuoret näyttelijät tässä. Vaikka itse tarina on traaginen ja äärettömän koskettavan katkeransuloinen, ei se olisi puoliakaan siitä, ilman Lunan ja Garcia Bernalin kuorittua, raakaa, rohkeaa näyttelemistä, jossa he paljastavat itsensä kokonaan. He eivät rakenna minkäänlaista muuria toistensa ja katsojien välille. On kuin katsoisimme dokumenttia näiden nuorten poikien elämästä ja sen on paljon sanottu.

Se yhteys, mistä puhun. Se on tämän tarinan sydämmessä. Se jokin aito, teeskentelemätön yhteys, mikä on mahdollista saada toiseen ihmiseen vain harvoin - jos ollenkaan. Elokuvan loppu on yksi elokuvahistorian karseimmista kohtaloista, kun me katsojat suremme näiden henkilöhahmojen puolesta sitä menetettyä sidosta, mikä antoi molempien hahmojen elämään merkityksen. Jollain tavalla suremme myös omaa maailmaamme ja sen menetettyjä yhteyksiä. Kuinka olemme välillä niin eristyneitä toisistamme - tai kuinka emme koskaan todella opi tuntemaan toista ihmistä. Mitä olisikaan elämä, jos kukaan ei olisi sitä todistamassa?



 ...=)

Movie Monday #100 - Kaikkein paras roolisuoritus?



8. Audrey Hepburn & Breakfast at Tiffany's
Vangitsee haikeuden roolisuorituksellaan.



 
 
7. Bill Murray & Lost in Translation
Tulkitsee yksinäisyyden sävyt hienovaraisuudella.
 

 
 
6. Mickey Rourke & The Wrestler
Näyttää katuvan miehen monitahoisesti.
 


 
 
 
5. Sarah Silverman & I Smile Back
Kuvaa elävästi synkkyyden.
 


 
 
 
4. Leonardo DiCaprio & The Departed
Toteuttaa psykologisen tulkinnan jokaisen pahimmasta painajaisesta - unohduksesta.
 


 
 
 
3. River Phoenix & My Own Private Idaho
Peilaa samanaikaisesti elämän vapautta, että sen lamaannuttavaa vankeutta.
 

 
 
2. Jennifer Aniston & Cake
Koskettaa, rikkoo ja murtaa katsojan ja kaiken sen jälkeen muistuttaa toivosta.
 


 
 
1. Cate Blanchett & Carol
Inhimillistää syvimmät ihmisyyden tunteet.
 

Movie Monday #99 - Paras roolisuoritus menneeltä vuosikymmeneltä?

"Hyvä näytteleminen ei ole helppoa. Mikä on sinun mielestäsi paras roolisuoritus menneeltä vuosikymmeneltä?"

On tosiaan vaikea uskoa, että tämä haaste on aikoinaan esitetty neljä vuotta sitten, jolloin kysyttiin 2000-2010 ajanjakson parasta roolisuoritusta. Koska nyt ollaan jo puolessa välissä vuotta 2017 - toisin sanoen kahden ja puolen vuoden päästä ollaan jo seuraavalla vuosikymmenellä, niin ajattelin, että olisi kiva vastata 2010-luvun elokuvista, joten niin teen.

  1.  Karl Glusman ~ Love
    { Mietin useamman tunnin vastaustani, mutta lopulta päädyin myöntämään ensimmäisen sijan, eli kunnian olla paras roolisuoritus tältä vuosikymmeneltä, Love -elokuvan pääosanesittäjälle Karl Glusmanille. Analysoin, että en halua palkita imitaatiota eli se rajasi biopicit pois harkinnasta. En myöskään halunnut harkita tasapaksua roolisuoritusta - toisin sanoen halusin, että roolisuoritus oli rakennettu arkiksi ja tulkinta ylsi johonkin muuhun kuin vain hyvään, varmaan roolisuoritukseen. Glusmanin roolisuoritus tässä elokuvassa on jotain niin paljon enemmän kuin vain uskaltaisi näyttelijältä edes vaatia. Hän joutuu menemään ääripäästä toiseen, mutta ei koskaan menetä otettaan hahmostaan, mikä on vaikeaa, sillä hahmo ei ole yksinkertaisin tai yksitahoisin hahmo, joka olisi valkokankaalla kävellyt vastaan. }
  2. Ann Dowd ~ Compliance
    { Ann Dowdin roolisuoritus yltää siihen harvinaisten näyttelijöiden luokkaan, jossa koko elokuva rakentuu hänen roolisuorituksensa varaan. Hänen tulkintansa yltää psykologisesti mielenkiintoiseen kerroksiin ja on kaunista, miten näyttelemisen ammattilainen saa käytettyä hyväkseen roolia kertoakseen jotain ihmisyyden perimmäisistä salaisuuksista. }
  3. Sandra Bullock ~ The Heat
    { Olen suuri Sandra Bullockin fani ja ihailen hänen näyttelemistään jokaisessa elokuvassaan. Hänellä on jokin harvinaislaatuinen karisma, jota ei ulkoa opettelemalla kuka tahansa opi. Mutta en valinnut hänen työtään vuosikymmenen kolmanneksi parhaimmaksi roolityöksi sen takia, että pitäisin hänestä. Valitsin hänet ihan vain sen takia, että hän tekee täydellisen komeedisen roolisuorituksen. Minusta on aika varteenotettava kriteeri tämän listan harkinnassa, että jokin roolisuoritus on antanut minulle eniten, sillä olen nähnyt tämän elokuvan lukemattomia kertoja ja silti pidän hänen näyttelemistään tässä roolissa sanoinkuvailemattoman täydellisenä. Jokainen pieni elekin tuntuu tarkkaan asetetulta. }
  4. Antoine Olivier Pilon ~ Mommy
    { Vaikka Mommy on suosikkielokuvani, olen minäkin tainnut ajoittain sortua vähättelemään tämän roolisuorituksen voimaa. Ja taidan tietää miksi. Koska hän on niin luontainen niinkin vaikeassa roolissa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi en ole arvostanut sitä aikaisemmin. Näinkin vaikeassa pääroolissa, kuin Mommyn Steve Deprés, olisi helppo tulkita rooli jonkin sortin uhrina, säälittävänä yliteatraalisuuden huipentumana. Pilon tekee kuitenkin hahmostaan niin inhimillisen ja aidon kuin suinkin osaa. Ja se on tarpeeksi. Mahdottoman sielukas roolisuoritus. }


...=)


Kaikki kaikessa (Everything, Everything)

Ihmiset eivät ole samanlaisia - ainakaan kaikki. Me emme pidä samoista asioista. Toiset elokuvat tai musiikkityylit tai vaatevalinnat ovat toki suositumpia kuin jotkin toiset, mutta kaikkia ei silti samaan muottiin pysty typistämään. Itse olen aina ollut melankolinen luonteeltani. Pidän surullisista elokuvista ja haikeista kappaleista. Pidän vesisateesta ja syvällisistä keskusteluista. Mutta sitten taas meluisat yökerholattiat, hikiset uimarannat tai kesäyön telttailu ei kiinnosta. Siksi viihdyn mieluummin elokuvateatterin pimeydessä katsomassa jotain nyyhkyelokuvaa.

Maddie (Amandla Stenberg) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa harvinaista sairautta, joka on tuhonnut hänen immuunijärjestelmänsä ja käytännössä lukinnut hänet neljän seinän sisään. Ulkomaailma ja vieras bakteerikanta voisi osoittautua hänelle kuolettavaksi. Seuranaan hänellä on vain maailmankirjallisuus, äiti ja muutama hyvä leffa. Sekä tietysti internet. Kun naapuriin muuttaa hurmaava poika nimeltä Olly (Nick Robinson), tulee Maddielle halu murtaa lasi-ikkunat ja karata maailmaan.

Oikeasti syy, miksi katsoin elokuvan, oli koska minulla oli muutama vanhentuva elokuvalippu. Odotin tämän olevan jotenkin Tähtiin kirjoitetun virheen kaltainen ja toivoin tietysti surullista loppua. Lisäksi koin pääosakaksikon täysin hurmaavana. Nälkäpelimaineesta Amandla Stenberg on kohonnut uuden ajan nuorisoidoliksi hyvin nopeasti ja on kerännyt valtavasti ihailua kypsästä asenteestaan nuorellakin iällä. Nick Robinson sinkoutui tähteyteen pienen elokuvan nimeltä Jurassic World ansiosta, mutta sitä ennenkin vakuutti elokuvapiireissä indie-elokuvassa Kings of Summer ja sittemmin ollut muun muassa Rob Reinerin ohjauksessa elokuvassa Being Charlie.

Vertaus satuun on aika oleellinen. Itse henkilöhahmotkin viittaavat prinsessa-prinssi tematiikkaan suhteellaan ja tämä on oikeasti kuin suora renditio Tähkäpää-sadusta. Jopa lopun juonitwisti viittaa vähän tähkäpäämaisiin motiiveihin erityisesti äitihahmon osalta. Valitettavasti koin tämän tulkinnan nimenomaan vähän luotaantyöntävältä, kun alkuperäisen sadunkin kohdalla äiti kirjoitettiin tarinan antagonistiksi. En oikein tiennyt, miten suhtautua siihen tässä elokuvassa. Mutta satumaisuutta toi elokuvaan myös ei enempää eikä vähempää sen musiikki. Muistan kuulleeni jossain Disneyn piirretyissä viimeksi samanlaista taustahyminää, mitä tässä oli ja lähes joka kohtauksessa. Lisäksi elokuvan kuvaus on yltiöpirteää ja kirkasta ja pehmeää.

Vaikka elokuva on todella imelä ja höttöinen sekä kliseisen epäuskottava täynnä teiniromantiikkaa, en pitänyt sitä ollenkaan huonona teoksena. Elokuva tosissaan on suunniteltu selvästi nuori kohdeyleisö mielessä, mistä kielii muun muassa kertojaratkaisut ja fantasiaa tarinankerrontaan yhdistelevät elementit ynnä muut tehokeinot, jotka välillä katkaisevat elokuvan suoran realistisuuden. Välillä tälläisissä kasvutarinoissa on se vaara, että ne ovat ärsyttäviä, mutta Everything, Everything on mielestäni oikein hyvin kulkeva rakkaustarina. Liekö pääosakaksikon hyvä kemia pelastanut paljon...

Ylipäänsä pidin elokuvan tulkinnasta maailmasta ja elämästä sekä siitä, miten henkilö tulkitsee kaikkea, kun on elänyt koko elämänsä suljettuna ulkomaailmalta. Erityisen kiinnostavan elokuvasta teki tietysti se, että tähän maailmaan sisällytettiin rakkaustarina. On kuin kaksi maailmaakin olisi kohdanneet. Näitä hahmoja ei myöskään kirjoitettu liian itseääntiedostavaksi, pikkuvanhoiksi näsäviisastelijoiksi - kuten yleensä tälläisissä teinihömpissä, vaan he olivat oikein realistisia virheine kaikkineen. Kun esimerkiksi he tapaavat ensimmäisen kerran, on tunnelma mahdollisimman söpön vaivaantunut. Sama piirre leimaa koko elokuvaa. Katsoja ei voi olla hymyilemättä nuoren parin syvälle yhteydelle. Erittäin laadukasta eskapismia kohdeyleisölleen - joten suosittelen. Aito, ja elokuvasta henkii se, että se on tehty luovalla otteella.




...=)

Movie Monday #98 - Mitä elokuvaa odotat eniten?

"Pitkin vuotta elokuvia ilmestyy elokuvateattereihin tasaiseen tahtiin. Osa on toistensa kopioita, ennalta-arvattavia mainstream-elokuvia, joiden parissa vierähtää se kolmetuntinen mukavasti ja elokuvan jälkeen ovat tärykalvot puhjenneet. Sitten on niitä tunnelmallisia ja syvällisiä puolentoista tunnin älykköelokuvia, joiden parissa tarvitsee miljoona kahvikuppia, että pysyisi hereillä.. Hiljattain myös Toronton elokuvafestivaali päättyi ja antoi jo muutaman suosikin Oscar-kisaan. Mitä elokuvaa itse odotat näkeväsi? Onko se Oscar-huhua saava hieno draama vai avaruuteen sijoittuva erikoistehosteita uudistava jännäri? Se, elokuva, jonka tuleminen elokuvateatteriin tai internettiin (missä niitä nyt katsottekin) kestää ja kestää..."

  1. The Third Murder - julkaistaan syyskuussa - aivan suosikkiohjaajani Hirokazu Koreeda ja elokuvasäveltäjien ehdoton ykkönen Ludovico Einaudi... tarvinneeko sanoa muuta?
  2. Wonder Wheel - Kate Winslet ja Woody Allen yhdessä on kuin jumalan suoma lahja elokuvataivaalle
  3. The Life and Death of John F. Donovan - pelkkä Xavier Dolan olisi yksinään nimi, jolle uhraisin lampaan jos toisenkin, mutta sitten on haalinut elokuvaansa vielä Natalie Portmanin, Susan Sarandonin, Jacob Tremblayn, Thandie Newtonin, Jessica Chastainin, Kathy Batesin ja Kit Haringtonin. Me kuolevaiset emme ole tämän elokuvan arvoisia.

F8 (The Fate of the Furious)

Tämän leffan näin jo viikonloppuna, mutta kun kiirettä pitää, niin nyt vasta pääsin näppäimistön ääreen. Tästä sarjastahan en tykännyt niistä ensimmäisistä leffoista lainkaan. Ne olivatkin pienen budjetin renkaiden vinguttamista valkokankaalla. Tai no, pienen ja pienen, mutta kahdeksanteen osaan mennessä on budjetti kasvanut kuusinkertaiseksi, joten siihen verrattuna kevyehkön pieni. Ja itse asiassa pakko myöntää, että rahalla saa ja hevosella kalliilla autolla pääsee. Tätä uusinta osaa odotin jopa innolla, kun suhtauduin siihen vain sellaisena, kuin se on - eli suuren luokan ylitseampuvuutta ja eeppisyyttä, josta kuuluukin olla todellisuus kaukana.

Juoni on ihan sama selittää. Komeita autoja ja vaihtuvia maisemia sekä fantasian rajoilla liikkuvia stuntteja. Mukaan näyttelijäkaartiin saatu tyyliin kaikki. Vin Diesel tietty pääosassa, mutta sitten on The Rockia ja Jason Stathamia ja Charlize Theronia ja Scott Eastwoodia ja jopa Helen Mirren kiristetty mukaan leffaan. Itse asiassa päin vastoin, Hellu itse kampanjoi itseään mukaan leffaan ja eikös Diesel rouvalle osan hankkinutkin. Mirren ei missään trailereissa tai julisteissa roikkunut, joten huolestuin vähän kuinka pieneksi hänen osansa oli jätetty. Vielä kun hänen nimensä ei mahtunut mukaan alkuteksteihin iski pieni epätoivo, että onko mummeli josasin ihan ohikulkijan roolissa, mutta olihan veteraanille kunnon osa säästettykin - onneksi. Muuten olisin marssinut ulos teatterista. Hän kuitenkin oli pääasiallinen syy, miksi halusin nähdä tämän leffan.

Olen aina ajatellut, että enemmistö voi olla väärässä. Siksi en ole juuri uhrannut aikaa pohtiessa jonkin oudon asian suosiota. Olen vain painanut asian villaisella, että niin moni on väärässä ks. asiasta (*köh Trump), mutta viime aikoina olen miettinyt asiaa vähän toiselta kantilta. Nämä Fast and Furious leffatkin ovat ihan järkyttävän suosittuja, paukuttaen yli miljardin dollarin tuotoilla menemään niin, että soi. En usko, että niin moni elokuvakatsoja olisi väärässäkään juostessaan katsomaan näitä leffoja kerta toisensa jälkeen. Vaikka minun mielestäni elokuvat kuten Miss Sloane ansaitsisiat enemmän huomiota, massavirrat surutta vaihtavat sellaiset elokuvat tälläisiin pläjäyksiin. Pakko tässä siis on olla jotain, mikä ihmisiä kiehtoo.

Tai mitäs minä tässä ihmettelen, itsekin tämän kerran leffassa katsoin. Ja omasta kokemuksestani voin aina vain puhua. Mirrenin lisäksi tosiaan halusin nähdä ison sukellusveneen jahtaamassa tankkia, Corvettea ja Ferraria Islannin jäätiköllä. Niinku kamoon! Kuka muka ei halua nähdä moista elokuvaa!? Eikös sen takia elokuvia tehdäkin?



...=)

LinkWithin