15 elokuuta 2017

The Hollars (The Hollars)

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen elokuva, jossa niin sanottu tuhlaajapoika palaa suurkaupungista kotiiin pienelle paikkakunnalle pitämään huolta vakavasti sairastuneesta vanhemmastaan, eikä suinkaan varmasti viimeinenkään. Omaan makuun tämä sopii loistavasti. Rakastan kunnon perhedraamoja ja The Hollars ei ehkä ole niistä vahvin, mutta tässä on muita loistavia tekijöitä.

Margo Martindale. Yksi parhaista aikamme näyttelijöistä. Tekee uransa ehkä hienoimman roolityön. Elokuvan loppua kohden en pystynyt enää estämään kyyneleiden virtaa. Siinä oli jotain sanoin kuvaamattoman koskettavaa, kun niinkin vahvan olemuksen omaava Martindale antaa hahmonsa mennä täysin murtumispisteeseen asti. Ennen kaikkea ihailen näyttelijöitä, jotka eivät tee liikaa. Martindale tuntuu olevan aina hahmonsa keskiössä. Hän ei pyri elvistelemään roolisuorituksensa kanssa, vaan päin vastoin pyrkii kohti armotonta totuudenmukaisuutta. Ja se on aina paljon vaikuttavampaa. 

En saanut kovinkaan älykästä vaikutelmaa elokuvan käsikirjoittajasta. Jotenkin vuorosanojen takaa paistoi kirjoittajan pelkistetty katsanta maailmaan. En halua kuulostaa Social Justice Warriorilta tai vastaavalta, mutta katsomatta kuka käsikirjoittaja on, voisin veikata hänen olevan valkoihoinen, keski-ikäinen mies, joka ei ole juuri kohdannut vaikeuksia elämässään. Ja valitettavasti se paistaa läpi hänen tekstistään. Hänen hahmonsa puhuvat kuin he olisivat 15-vuotiaita ja ajoittaisia vivahteita johonkin syvempään vain kiusoitellaan, mutta koskaan ei päästä aitoon tulkintaan. Myös maailma, jossa he elävät on pinnallinen. Sellaisia teemoja kuten vakava sairaus, taloudelliset vaikeudet, avioero ja vanhemmuus vain käytetään näön vuoksi. Emme saa aitoa kokemusta siitä, mitä hahmot kokevat. Asiaa ei auta John Krasinskin olematon tulkinta. Se, että hän murjottaa ja katsoo alaspäin muutamassa kohtauksessa ei vakuuta minua kovinkaan monitahoisesta tulkinnasta. 


Krasinski myös ohjasi elokuvan ja en välttämättä pidä hänen tekemistä valinnoista siinäkään. Hän ei hallitse kuvallista kerrontaa. Monissa kohtauksissa jopa minulle tuli sellainen olo, että kameran tulisi olla jossain muussa kohdassa kuin missä se oli. Nyt vaikutus oli vähän heppoinen, kun kamera pysytteli liian etäällä tai huonossa kulmassa. Jos kamera olisi rajannut kuvan oikein, olisi hahmojen vaikutus kohtauksessa ollut huomattavasti paljon suurempi. Erityisesti tämä näkyy sivuhahmojen käytössä. Esimerkiksi Josh Grobanin hahmoa olisi pystynyt käyttämään paljon paremmin hyväksi tarinassa, mutta hän jää auttamattoman etäiseksi. Samoin Mary Elizabeth Winstead.

Myös musiikkivalinnat hylkivät katsojaa pois elokuvasta. Elokuvan ääniraita koostuu kokonaan akustisesta indie-musiikista, mitä rakastan sinällään, mutta niiden armoton loopitus jokaisen kohtauksen päällä loi kohisevan vaikutuksen. Jos välillä olisi kuullut muutakin musiikkia, yksittäisen hyvän indie-kappaleen vaikutus olisi ollut suurempi. Vielä kun ohjaaja olisi malttanut antaa kohtauksen käydä yhden kappaleen taustalla eikä toisin päin. Nyt nimittäin sama kappale venyi useamman kohtauksen päälle, jättäen sekä hutaistun että epätasapainoisen vaikutuksen erityisesti siinä suhteessa, että kappale tuntui jääneen vain vahingossa päälle ja se teki seuraavan kohtauksen katsomisesta erittäin hämäävää.

Mutta vaikka annankin näin paljon kritiikkiä, se kertoo lähinnä siitä, että koin elokuvan arvokkaaksi ja välitin siitä - eli olisin halunnut sen olevan vieläkin parempi. Mahdollisuuksia tässä oli. Tai ehkä pidin vain Martindalen roolisuoritusta niin vahvana, että hän nosti koko elokuvan tasoa. 



 ...=)

Op-ed: Näyttelijät, jotka ei tee vaikutusta

Tätä kirjoitusta olikin vaikea miettiä, koska ihan yksinkertaisesti kysymyskin on jo itsessään niin ristiriitainen. Sen sijaan, että muistelisi parhaimpia tai ikimuistoisimpia roolisuorituksia, tulisikin muistella niitä, joista ei ole mitään muistijälkeä.


Ajattelin, että en ehkä halua vastata nimillä, jotka eivät sano kovin monelle mitään, koska se olisi ehkä vähän kysymyksen kiertämistä. Totta kai pienten sivuosien näyttelijät jäävätkin muistin ulkopuolelle, mutta oikea kysymys onkin, että kuka on niin sanotusti suuren luokan tähti, joka nimi on kaikkin tiedossa, mutta silti syystä tai toisesta tämä kyseinen näyttelijä ei tee minkään luokan vaikutusta allekirjoittaneeseen.

Kysymyksen esitti blogin lukija edellisessä postauksessa ja iso kiitos tälläisestä aktiivisesta osallistumisesta sinne päin näin julkisesti ilmoittaen.


⧫ Benedict Cumberbatch

Mitäänsanomaton näyttelijä. Hänessä ei ole mielestäni mitään kiinnostavaa ja hän on jatkuvasti aivan huonouden rajamailla. En häntä inhoa, joten siksi hän sopii tähän listaan hyvin. En vain ymmärrä, mistä kaikki hälinä hänen ympärillään johtuu.


⧫ Uma Thurman

En ole nähnyt hänen ylistetyimpiä elokuviaan, kuten Pulp Fiction tai Kill Bill. Mutta ne elokuvat, missä olen hänet nähnyt (kuten hänen umpisurkea roolisuoritus siinä Batman-leffassa) eivät ole luoneet hänestä kovinkaan vaikuttavaa kuvaa. Entisestään hänestä tekee tusinatuotemaista näyttelijää hänen uransa jyrkkä laskukiito. Tässä on näyttelijä, jolle on annettu miljoona ja yksi mahdollisuutta aina aikamme ylistetyimpien ohjaajien elokuvien pääosista suuren luokan menestyselokuviin, eikä hän ole pystynyt tekemään näillä mahdollisuuksilla itsestään yhtään mitään. Ja sitten kuvitelkaa, jos nämä mahdollisuudet olisi saanut joku Viola Davis.


⧫ Richard Gere

Lähellä on, etten inhoaisi Richard Gereä näyttelijänä. Hän on laiska ja tästä olen puhunut aikaisemminkin. Hyvin usein hän on vielä rooleissa, joista näkee, ettei hänellä ole itselläkään mitään uskoa elokuvaan (kuten jotkin romanttisen pääosat, joissa hän viihtyy). Sitten kun hän saa roolin, jossa on jotain pureskeltavaa, hän ei tiedä, mitä tekee.


⧫ Sienna Miller

Häntä en yksinkertaisesti tunnista valkokankaalta.


⧫ Heath Ledger

En ole koskaan ymmärtänyt hänen hohtoaan. Brokebackissa hänellä ei ollut juurikaan tehtävää, vaan lähinnä toimi melko virtaviivaisesti roolihahmonsa kanssa, vaikka hyvä roolisuoritus onkin - en usko, että se vaati häneltä liikaa näyttelijänä. Jos jollain, niin Jake Gyllenhaalilla oli siinä elokuvassa paljon näyteltävää. En muutenkaan pidä Ledgerin habituksesta jostain syystä. Hän on vain liikaa sellainen joka kylän poika. En pidä häntä tarpeeksi uniikkina karismana ollakseen näyttelijä. Ja sitten... Yön ritari... Minusta se vain ei ole monitahoista näyttelemistä, että näen kilometrin päähän, että tolla pahiksella ei ole kaikki muumit laaksossa. Suorastaan ärsytti kaikki hänen huulien nuolaisu-maneerit ynnä muut.


⧫ Jennifer Garner

Pliisu.


⧫ Christian Bale

Olen vankka uskoja siihen, että näyttelijän työn ei tulisi tapahtua meikkituolissa. Sen ei myöskään tulisi tapahtua kuukausien dieteillä tai hiusten poisleikkuuilla sun muilla kikka kolmosilla. Näyttelijän kuuluu näytellä. Teeskennellä. Jotkin näyttelijät pystyvät tekemään molemmat (Johnny Depp, Renee Zellweger, Meryl Streep), mutta Balen näyttelijäntyö tuntuu olevan vain mahdollisimman suuri fyysinen uhraus. En sano, että hän olisi huono tulkitsija, mutta välillä tuntuu, että häntä ylistetään vain tekemistään uhrauksista ja mihinkä se tie sitten johtaa? Paras näyttelijä on se, kuka luopuu kädestään, jalastaan tai hengestään?


⧫ Kate Bosworth

Äärettömän tylsä näyttelijä.


⧫ Tom Hardy

En ymmärrä.

__________________________________________

Onko teillä mielessä näyttelijää, jonka nimen joutuu aina tsekkaamaan elokuvan jälkeen tekijälistasta tai joka on teidän mielestä aina hyvän ja huonon rajamailla, jättämättä minkäänlaista vaikutusta?
...=)

10 elokuuta 2017

Movie Monday #103 - Elokuva, joka on parempi kuin kirja?

"Tällä kertaa etsitäänkin (vaikka) sitä (yhtä) elokuvaa, joka oikeasti on parempi kuin kirja, johon se elokuva perustuu. Jos tehtävä todistautuu mahdottomaksi, niin sitten: mikä elokuva yltää edes jotenkuten kirjasta saaduille odotuksille?"

Olen täysin väärä vastaamaan tälläiseen kysymykseen, (jonka olen itse vielä aikoinaan esittänyt). Jos jonkun kirjan luen, niin todella harvoin tulee katsottua sen jälkeen elokuva. Toiset pystyvät huoletta katsomaan monta kertaa keskinkertaistakin elokuvaa, mutta itse oikeastaan katselen uudelleen vain kourallista elokuvia, jotka ovat jo niin hyviä, että tarinan toisto ei haittaa. Mutta pääsääntöisesti, kun olen jonkun elokuvan nähnyt tai kirjan lukenut, ei minulla ole mitään halua toistaa sitä. Täten elokuvan katsominen kirjan lukemisen päälle tuntuu usein tarkoituksettomalta, enkä sitä niin ollen harrasta. Lisäksi kun ottaa vielä huomioon, että vakio on, että kirja on parempi kuin elokuvasovitus, tulee tähän kysymykseen vastaamisesta mahdoton yhtälö.

Sinä päivänä (David Nicholls) lukeutuu yksiin suosikkikirjoihini. Sitä oli niin mukava lukea, sivut kuin kääntyivät itsestään ja tarina oli juuri sopivan kohtalokas - siitäkös minä pidän. Sen elokuvasovitus on vielä poikkeuksellisen toimiva ja erityisesti elokuvan musiikit tarjoavat jotain kirjasta saadun kokemuksen päälle.

Harry Pottereista on aina vähän vaikea puhua, sillä en halua trivialisoida niiden merkitystä arvostelemalla niitä, mutta tämän tekstin tarkoitusperiä varten, sanotaanko nyt vaikka sokraattisen metodin mukaisesti, että kuudes kirja oli yksi parhaimpia lukukokemuksia ja nautin myös elokuvaosvituksesesta huomattavasti. Tämä on ironista siinä suhteessa, että ensimmäisen kerran, kun Puoliverisen prinssin näin valkokankaalla, kävelin ulos teatterista savun sauhutessa ulos korvistani. En ollut uskoa, kuinka paljon kirjasta jätettiin ulos. Ehkä vielä karvaamman pettymyksen koettuani seitsemännen osan kanssa (kuinka elokuva oli niin pliisu verrattuna kirjaan), että Puoliverisen prinssinkin elokuvasovitus vaikutti jo jumalan lahjalta Potter-fanille. Vaikka kirja ja elokuva ovat erilaisia, pystyn nauttimaan molemmista eri mittasuhteissa. Ne ovat kuin kaksi eri asiaa ja siten on helppo sanoa, että elokuva voi jopa jossain suhteessa ylittää kirjan ansiot. Jim Broadbentin roolisuoritus Kuhnusarviona on miltei parasta kaikista Potter -roolituksista sekä nautin huomattavasti elokuvan hienovaraisesta huumorista. Myös Daniel Radcliffe ehkä tässä elokuvassa vasta nousee hahmonsa arvoiseksi näyttelijäksi ja karistaa vähän sellaista stereotyyppista tabula rasa-maisuutta päähenkilön taakasta ja muotoilee hahmostaan vähän persoonallisempaa yksilöä.


__________________________________

...=)

05 elokuuta 2017

Liittoutuneet (Allied)

Viime vuoden Oscar-ehdokkaaksi yltänyt vakoojaleffa kätkee sisäänsä kauniin roolisuorituksen Marion Cotillardilta, mutta mitään muuta kehuttavaa tässä keskinkertaisessa pläjäyksessä ei kyllä ole. Olen aina tuntenut syvää inhoa Robert Zemeckista kohtaan. Hänen sentimentaalisuus, melodramattiika ja patriotismi luovat katsojaa holhoavan kerrontatyylin. Hänen elokuvansa eivät ole monimutkaisia juonikehitykseltään, mutta silti hän kokee pakoksi käyttää takaumia muistuttaakseen katsojaa juuri äsken tapahtuneesta kohtauksesta. Todella ärsyttävää. Lisäksi elokuva näyttää kaamealta. Kuin ylipirteältä aikakausilehden kansikuvalta. Jokainen yksityiskohta on liian siloiteltu. Mukaan lukien Bradin naamavärkki. Tajunnut varmaan jäävänsä täysin Cotillardin karisman alle piiloon, joten käynyt siloittelemassa ryppyjään parilla tuhannella botox-ruiskeella.




...=)

03 elokuuta 2017

The Good Fight, 1. tuotantokausi

Kyllä minulla oli hyvän aikaa ihan selkeät sävelet. Aion odottaa, kunnes saisivat koko sarjan filmattua purkkiin. Sitten vasta soisin heille kunnian suvaita minun silmäparini heidän tekeleensä arvioiseksi. En halunnut taas tuskastua siihen, että vetäisin koko kauden läpi parissa päivässä ja sitten joutuisin odottamaan lisää. Arvata saattaa kuinka siinä sitten kävi. Ja nyt odotellaan sitten seuraavaa kautta. Pallo on heidän nurkassaan.


Pelkäsin klikata ensimmäisen jakson päälle. En nimittäin pitänyt Ygrittestä, Rose Leslien hahmosta Game of Thronesissa. Luonnollisesti, kuten kuuluu tehdä, päättelin, että näyttelijässä täytyy olla jotain inhottavaa. Puolessa väliä tätä pilottikautta kuitenkin havahduin siihen, että en ollut inhonnut tätä hahmoa yhdessäkään kohtaa. En oikeastaan enää osannut edes yhdistää Leslieta Game of Thrones-hahmoonsa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kyseessä saattaa jopa olla oikeasti todella hyvä näyttelijä - sillä niin erilaiset roolit kuitenkin kyseessä.

The Good Fight sijoittuu siis samaan maailmaan, kuin Julianna Margulies'n tähdittämä The Good Wife, joka menestyksekkäästi jatkui seitsemän tuotantokauden ajan ja voitti kasan Emmyjä. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat vuosi tulevaisuuteen The Good Wife-sarjan finaalista. Mitä siinä ajassa on tapahtunut? Trump on voittanut ja Chicagon liberaalissa lakiyhteisössä kuplaan ajautunut Diane Lockhart (Christine Baranski) herää taas todellisuuteen.

Alan varmaan kuulostamaan vanhalta kellolta, kun aina jaksan toistaa näitä samoja virsiä, mutta hyvillä henkilöhahmoilla pääsee niin pitkälle. Ne ovat ehdottomasti tämänkin spinoffin suola, kuten oli myös The Good Wifessa. Uskaltaisin jopa nyt jo väittää, että The Good Fight peittoaa The Good Wifen, sillä en koskaan oikein pitänyt The Good Wifen sivujuonista siinä kohtaa, kun katsojan olisi pitänyt keskittyä Alician (Margulies) aviomiehen kampanjakamppailuihin.


Monet samat hahmot pyörivät The Good Fightissa kuin The Good Wifessa, tietenkin siis Diane Lockhart, mutta myös David Lee (Zach Grenier), Elsbeth Tascioni (Carrie Preston), tuomari Abernathy (Denis O'Hare) ja monet muut fanisuosikit (lue: minun suosikkini) näyttäytyvät sarjassa. Muutama inhokki myös. En ole koskaan halunnut tintata ketään päin näköä niin paljon kuin haluaisin Mike Krestevaa (Matthew Perry). Ja se on hyvän sarjan merkki, että saa minut niin investoituneeksi sarjan maailmaan, että otan täysin henkilökohtaisesti kaiken.

Baranskin näyttelijäntyö oli minusta jo alkuperäisen sarjan puolella yksi sen vahvuustekijöitä. En ollut saada henkeä, kun kuulin, että hänen hahmon ympärille kirjoitettaisiin koko jatko-osasarja. Ja loistavia Diane Lockhart-hetkiä saamme tässäkin. Cush Jumbo on toinen The Good Wifesta jatkava päähenkilö ja olen siitäkin ihan iloinen. Pidän hänen salamannopeasta älykkyydestä sekä sellaisesta räväkästä asenteesta, jopa oikeussalissa.

Toivon vielä, että Julianna Margulies tekisi tulevilla kausilla cameon, mutta todennäköisesti aika epätodennäköistä. Pidin kuitenkin siitä, että jo nyt tässä useat tutut hahmot näyttäytyivät ja sen lisäksi myös uusia hahmoja tuotiin mukaan, mikä oli todella virkistävä ratkaisu esim. kun Diane Lockhartin annettiin viimeinkin vaihtaa lakirfirmaa ja se vanha "Lockhart - Gardner & Associates" firma uskallettiin viimein jättää pois. Sen firman sisäiset sotkut ovat läpikotoisin jo koluttu. Kuvaavaa on juuri se, että firman nimi vielä tässä ensimmäisessä jaksossa oli jo Lockhart, Deckler, Gussman, Lee, Lyman, Gilbert-Lurie, Kagan, Tannebaum, & Associates.




...=)

29 heinäkuuta 2017

Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.





 ...=)

28 heinäkuuta 2017

Central Intelligence (Central Intelligence)

We're the Millersin ohjaajan seuraava komedia ei ole ihan niin hauska kuin edeltäjänsä. Dwayne Johnson ei vain jotenkaan toimi komedioissa - liekö toimiva draamoissakaan. Kevin Hart on hauska, mutta ajoittain väkinäinen. Parhaimman roolin vetää Office-tähti Amy Ryan.



...=)

27 heinäkuuta 2017

Air Doll (Air Doll // Kūki Ningyō)

Kaikki filmit jossakin määrin vaativat epäilyksen keskeyttämistä. Tarkoitus on eläytyä tarinaan ja hahmoihin, mitkä ovat päivän päätteeksi kuitenkin fiktiota. Toiset elokuvat saavuttavat lähes hätkähdyttävän aitouden, ja toiset vaativat vähän enemmän mielikuvitusta katsojalta. Mutta kaikki elokuvat vaativat ainakin jonkin asteista hyppyä tuntemattomaan.

Nozomi (Bae Doona) työskentelee videovuokraamossa Tokion laitakaupungin lähiössä. Hän rakastuu työkaveriinsa Junichiin (Arata Iura), tutustuu puiston penkillä maailman menoa tarkkailevaan vanhaan mieheen (Masaya Takahashi) ja matkustaa ensimmäistä kertaa meren rannalle. Nozomi on eloon herännyt, puhallettava, nukke.

On todellinen osoitus ohjaajan taidoista, että hän saa katsojan uskomaan puhallettavan nuken eloonheräämiseen. Eikä erikoistehosteet ja CGI näyttele tässä edes mitään osaa, päin vastoin. Teknisesti elokuvan toteutus on todella köyhää ja sen näkee teeskennellyksi välittömästi. Mutta se ei haittaa. Se ei haittaa yhtään. Sinänsä tämä on kuin vastalääke modernin amerikkalaisen elokuvateollisuuden kliinisyydelle. Jos supersankarielokuvasta löytäisi yhdenkin epäonnistuneen erikoisefektin kohtauksessa, olisi se armoton kuolinisku elokuvan uskottavuudelle. Mutta kun katsoo hiljaista japanilaista draamaa, jonka ei olekaan tarkoitus olla tekninen saavutus, vaan kulkea tarinan teema edellä, rehellisesti ja siitä tinkimättä, ei se haittaa, jos elokuvan toteutus on vähän karkea reunojen ympäriltä.

Olennaisesti tämä on tarina yksinäisyydestä ja sen suhteesta ihmisyyteen. Pidin elokuvaa mahdottoman kauniina. Se oli melkein jopa ambienttinen, kuin meditatiivinen kokemus. Upposin elokuvaan sisälle ja jäin pyörimään tuuleen. Ohjaajalle on selvästi ollut tärkeää eristää Tokio ihmisistään ja luoda jonkinlainen kupla päähenkilöiden ympärille. Tämä vahvistaa kokemusta toiseudesta. Kuin olisit yksin erilainen muiden samankaltaisten meressä. Kaduilla kävelee hyvin vähän ihmisiä, bussit ovat tyhjiä, taivas pilvessä. Jos muita ihmisiä näkee, he ovat kaikki aina yhdessä. Ja se hetki, kun päähenkilö Nozomi kohtaa yksin jonkun toisen ihmisen, hän joutuu mukautumaan japanilaisiin käytösnormeihin, asiakas-asiakaspalvelijahierarkiaan tai toinen ihminen on muuten vain välinpitämätön outoa naista kohtaan.

Poikkeuksen muodostaa Nozomin pienehkö sosiaalinen verkosto. Hänen (entinen)omistajansa, puiston penkin vanha mies, työkaveri sekä ehkä elokuvan mielenkiintoisimmassa kohtauksessa hänen valmistajansa. Nämä kaikki ihmiset muovaavat sitä, miten Nozomi muodostaa näkökulmansa maailmaan. On henkeäsalpaavaa, miten alussa herättyään henkiin, maailma on Nozomille kaunis, ihmeiden ja uusien asioiden paikka. Hän pitää kaikkea kiehtovana ja eritoten hakeutuu lasten lähistöön, joihin kiintyy selvästi jollain syvemmällä tasolla. Mutta pikkuhiljaa Nozomi joutuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin. Hän yrittää hakea merkitystä näkemilleen asioille, sitä kuitenkaan löytämättä.

Kaihoisa. Se sopii kuvaamaan tätä elokuvaa paremmin kuin yksikään toinen sana. On tuskaisaa katsoa tämän päähenkilön ajatusmaailman muotoutumista, joka toimii vertauskuvaa ihmisen omalle kamppailulle omaakin olemassaoloaan vastaan. Elokuvan paras kohtaus on ehdottomasti kun Nozomi kohtaa entisen omistajansa. Se on periaatteessa kuin vertauskuva keskustelulle, jonka ihminen kävisi maailmankaikkeuden kanssa, jos siihen pystyisi. Vaikka Nozomi saa jonkinmoisen vastauksen kysymyksiinsä omasta olemassaolostaan, ei se riitä. Ei tietenkään riitä, koska vastaus ei ole tyydyttävä. Ei meidän olemassaololle ole mitään syytä. Myöhemmin, kohdattuaan luojansa, Nozomi kuulee tältä tyhjentävän selityksen; ei jumalakaan varmasti tietäisi, miksi antoi ihmiselle sydämen ja luultavasti, epäilemättä katuu tätä päätöstä.

Pistävä muistutus tulee siitä, että olemme kaikki loppu peleissä melko yksin, vaikka juuri toiset ihmiset antavat elämällämme merkitystä. Olemme yksin vaikka olisimme ihmisten ympäröimänä, suuressa kaupungissa tai ravintolassa juhlimassa omia syntymäpäiviä.
"We lead our scattered lives, perfectly unaware of each other. Or at times, allowed to find the other's presence disagreeable. Why is it, that the world is constructed so loosely? A horse fly, bathed in light, flies in close to a blooming flower. I, too, might have been someone's horse fly. Perhaps you, too, had once been my breeze"
Mahdottoman syvällinen, kirvelevän totuudenmukainen - kaikesta huolimatta. Kaunis melankolinen matka ihmisyyden sydämeen yksinäisyyden,  kaipuun ja voikukan kautta. Bae Doona on pääosassaan täydellinen, eritoten hän nappaa humisevalla voimalla kiinni hahmonsa ytimestä, hahmottaa sen mikä on olennaista juuri tälle henkilölle - lämmin, inhimillinen, ikiroudan sulattava hymy, joka valaisee valkokankaan, ja luo henkilöstä aidon.



 ...=)



21 heinäkuuta 2017

Wonder Woman (Wonder Woman)

[arvostelu sisältää juonipaljastuksia]

Jumala. Se on sana, joka toistuu läpi Patty Jenkinsin (Monster, 2003) ohjaaman elokuvan. Tarinan keskiössä on amazonilainen prinsessa Diana (Gal Gadot), jonka juuret ovat vahvasti jumalmytologiassa. Kun toinen maailmansota levittää siipensä jopa ajan ohitse kulkemalle trooppiselle saarelle, joka on koti tälle muinaisen maailman yhteisölle (Robin Wright, Connie Nielsen ym.), kokee Diana velvollisuudekseen pelastaa ihmiset omalta tuholtaan.

En ollut kovinkaan kiireessä juosta katsomaan taas uutta supersankarielokuvaa, taas uutta syntytarinaa - joka on jo aika kauan ollut loppuun kulutettu kaava. Olen siihen todella turtunut. Elokuvan alussa jaettiin vielä täysin tyypilliset pelimerkit ja mikään ei tuntunut tässä uudelta tai joltain, mitä emme olisi jo nähneet. Tietenkin jokaisessa kuvauksessa on aina omat varjopuolensa ja vaihtoehtoisesti aina omat tunnustusta ansaitsevat tekijänsä. Wonder Womanin kohdalla onnistunutta oli hyvin toimivat henkilöhahmot, naisnäkökulma perinteisesti miesvaltaisessa tyylilajissa sekä ajoittain täysin nappiin osuva huumori. Mutta nämä tekijät yksinään eivät riitä ylittämään sitä taakkaa, mikä elokuvalla on voittaakseen katsoja puolelleen ennalta-arvattavalla juoniskenaariolla. Toisin sanoen, jos elokuva ei tarjoa mitään uutta, mitään arvokasta itsessään jo nähdyn ja kolutun maaperän päälle - oli elokuva kuinka hyvin tehty tahansa - ei se riitä tekemään elokuvasta lähtökohtaisesti parempaa kuin edeltäjänsä.

Sen sanottuani, voin kuitenkin sanoa, että Wonder Woman onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Vaikka se on perinteinen, klassinen sankarimyytti ja ennalta-arvattava sekä jossain määrin kliseinen. Miksi? Ihmisten elämissä jumalalla on aina ollut suuri rooli. Tai ainakin jumalalla ajatuksena. Etsimme merkitystä näennäisesti kaoottiselta vaikuttavaan elämäämme. Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että jumala olisi mitenkään läsnä meidän elämässämme - ja usein olemme hukassa sen kanssa, minkä vuoksi elää - etenkin jos et usko jumalaan. Etenkään jos et usko myöskään mihinkään jumalankorvikkeeseen, mitä kaikilla ihmisillä loppupeleissä on. Joko arvostamme universumin kauneutta tai nautintoa.... tai rahaa, tai onnellisuutta. Nämä ovat kaikki meidän palvonnan kohteita. Jumalan korvikkeita. Eikö? Toisin sanoen jumala on yhtä kuin raha tai onnellisuus, tai kauneus, tai nautinto. Kaikilla on sama funktio. Yritämme täyttää elämämme jollain, jotta meillä olisi syy elää. Tämä on ihmisen biologinen tarve. Evoluutio määrää meidät selviämään ja jotta eläisimme, selviytyisimme, tarvitsemme siihen syyn. Etsimme merkitystä. Mutta jos rationaalisesti yrittää järkeillä elämään merkitystä, tulee häviämään. Mitään objektiivista merkitystä ei ole. Ja siksi olin niin positiivisesti yllättynyt, jopa järkyttynyt, kun Wonder Woman ensin hieman puuduttavan alkupuoliskonsa jälkeen, pistää toisen vaihteen päälle - alkaa käymään keskustelua (periaatteessa) objektiviisudesta, jumaluudesta ja ihmisen elämän arvosta.

Anna kun selitän. Wonder Woman on hahmo, jolla on erittäin vahva moraalikompassi. Hän uskoo hyvään ja taistelee pahaa vastaan. Kuten supersankarit yleensä. Se tekee niistä niin tylsiä, koska ne olettavat, että jotain objektiivisesti hyvää tai pahaa olisi olemassa. Leukani loksahti lattiiaan siinä vaiheessa, kun elokuvan kliimaksissa, pahiksen päihittämisen sijaan, Wonder Woman joutuukin jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu itse kyseenalaistamaan hyvän ja pahan objektiivisuden. Hän tajuaa ajatelleensa väärin. Hän kadottaa itsekin merkityksen omista teoistaan. Toisin sanoen hän kadottaa merkityksen elämästään. Hän tiputtaa itse itsensä pois jumalan asemasta. Kaunista, eikö?

Ja tässä kohtaa tematiikka jumalan suhteesta yksilöön tulee peliin. Jumala ei voi asettaa ihmisen elämälle sen enempää arvoa kuin ihminen itse. Wonder Womanin täytyy tehdä ratkaisu löytääkö ihmisyydestä jotain itseisarvoa, vai käytännössä lopettaako ihmiselämä. Ja syyt, miksi hän päätyy löytämään uudelleen moraalikompassinsa, nimenomaan ihmisenä eikä jumalana, ovat henkeä salpaavia.

Rakkaus on tunne, eikö? Siinä mielessä se on sidottu täysin samoihin lainalaisuuksiin kuin mikä tahansa muukin esineellinen arvo. Se ei ole jotain, mikä olisi objektiivista, mikä olisi olemassa irrallisena konseptina ihmisestä. Se on ihmisaivon tuottama tunne. Täten sille ei periaatteessa voi asettaa muuta arvoa kuin rahalle, kauneudelle tai jumalalle. Mutta Wonder Woman tekee silti tietoisen päätöksen, jopa melkein kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa, ja valitsee arvottaa rakkauden silti jumalakseen. Hän siis pragmatisoi ihmisen olevan ihminen. Ja koska ihminen kykenee tuntemaan rakkautta, sen täytyy tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokea rakkautta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisen elämästä ei löytyisi mitään perimmäistä objektiivista tarkoitusta, ei tarvitsisikaan. Ainoastaan riittää, että pitää ihmistä ja ihmisen kokemia tunteita arvossa, löytää elämälle merkityksen itsestään ja omasta kokemuksesta ihmisyydestään.

Jotenkin tälläinen tematiikka, että päätetään löytää kauneutta, merkitystä maailmasta, hurmasi minut täysin, ja siksi Wonder Woman nousee aivan supersankarielokuvien aateliin. Patty Jenkins on luonut tähän elokuvaan niin hienon monitahoisuuden. Hän käyttää hyväkseen klassista supersankariasetelmaa ja luo sillä uudenlaista pohdintaa siitä, millaista keskustelua supersankarielokuvassa voi käydä. Gal Gadot on tähän täydellinen pääosa, sillä hänet uskoo naiivina ja pelkistettynä sankarina, mutta sen lisäksi hän on uskottava esitellessään hahmonsa kriisissä, tuoden hänet alas jumalan asemasta, ihmiseksi, virheelliseksi olennoksi, joka myös joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja oman arvonsa. Musiikki elokuvassa vielä tukee tätä tarinankaarta ja koko elokuva rakentuu hienoksi kokonaisuudeksi.

Viimeinkin sarjakuvaleffa, joka heittää romukoppaan kaikki vanhat olettamukset ja perinteet. Tässä järjestäen kyseenalaistettiin kaikki lajityypin johdonmukaisuudet (hyvän ja pahan vastakkainasettelu) ja käännettiin se päälaelleen. Pahaa löytyy jokaisesta ihmisestä. Mutta sen vuoksi on juuri taisteltava, eikö?




 ...=)




16 heinäkuuta 2017

The Jane Austen Book Club (The Jane Austen Book Club)

Olen parin Austen-filmatisoinnin nähnyt ja suosikkini on ehdottomasti Ang Leen vuoden 1995 Järki ja tunteet. Olen vain kamppaillut sen kanssa, että en oikein löydä Austenin teemoista syvyyttä. Tämä leffa ehkä jotenkin avasi niiden vitsiä, mutta ehkä pitäisi vain tarttua yhteen niistä romaaneista ja alkaa lukemaan. Muistuttaa vähän kotimaista FC Venusta siinä suhteessa, että monen hahmon tarina kietoutuu tälläisen yhden aktiviteetin ympärille ja sen sitten muuttaakin kaikkien elämät paremmaksi.
Kevyttä viihdettä siis.



...=)


Reflektio: miten olen muuttunut

Sain lukijapalautteesta ihanan kattavankysymyspatteriston, johon tietenkin vastaan niin laajasti kuin vain pystyn. Valitettavasti annan kuitenkin jo etukäteisvaroituksen, että teksti ei tule olemaan kauhean syvästi analysoiva, sillä niinkin antiklimaattista kuin se onkin, en välttämättä koe muuttuneeni ainakaan niin paljon, mitä saattaisi odottaa.


Ootko millä lailla omasta mielestäsi kasvanut elokuvaharrastajana siitä lähtien, kun aloit leffoja katsoa? 


Ennen saatoin katsoa leffoja hyvinkin vain näön vuoksi. Hakeuduin tekodramaattisten taide-elokuvien pariin tai todella vanhojen klassikoiden luokse, jotta voisin sanoa nähneeni jonkun, jonka pitäisi olla nähtynä. Tänään olen ehkä vähän armollisempi itselleni ja yritän laajentaa näkökulmiani erillä lailla. Haluan ymmärtää enemmän kuin teeskennellä ymmärtäväni. Kirjoittajana ja arvostelijana olen muuttunut huomattavasti sekä paljon enemmän kuin elokuvankatselijana. Viime aikoina olen tutkiskellut paljon sitä teemaa, että editoi itseään niin paljon kuin pystyy. Eli että ei yritä kattavasti analysoida elokuvan joka osa-aluetta, vain kriittisesti valikoida sieltä ne, minkä uskoo ruokkivan arvostelun tarkoitusta.


Mitä hait leffoilta ennen vs. mitä haet niiltä nyt?

Tämä osa-alue ei ole hirveästi muuttunut. Pidän edelleenkin vahvoista naispääosista draamaelokuvissa, romcomeista sekä Hollywood-hömpistä melkein minkä tahansa muun elokuvataiteen osa-alueen sijaan. En edelleenkään pidä kauhusta, musikaaleista tai sotaelokuvista. (Voitte vain arvata, mikä kädenvääntö minulla on ollut tuon Dunkirk -elokuvan kanssa, kun se pitäisi periaatteessa nähdä, jos se kerran on Nolanin parhaita elokuvia ja hyvin tehty ja vaikuttava tarina, mutta siinä vain ei ole mitään, mikä itseä kiinnostaa - trailerikin oli jo niin puistattava, että taitaapa jäädä väliin)


Onko jotain, mistä et ennen pitänyt, etkä välttämättä pidä vieläkään, mutta ainakin ymmärrät?

Lars Von Trier


Onko jotain, mitä koet tajuavasi paremmin nyt kuin ennen?

Ennen saatoin tai arvostelinkin jotain vain sen perusteella, kuinka hyvin se istui omaan järjenjuoksuun. Nykyään pyrin etsimään jokaisesta elokuvasta sen ytimen, mitä tekijät ovat lähteneet hakemaan. Jos mielestäni yritys on ollut hyvä, palkitsen siitä avokätisesti. Jos ei, niin sen perusteella en pysty elokuvaa suosittelemaan. Tämä on ehkä myös johtanut siihen, että kunhan ymmärrän elokuvan ja -tekijän vaikutuksen ja motiivin, pidän elokuvaa ehkä vähän liiankin hyvänä. Mutta se on minun ongelmani eikä kenenkään muun.


Onko arvostus noussut tiettyä genreä kohtaan? Tai laskenut?

Ainoa genre, joka on silmissäni saanut enemmän arvoa on länkkärigenre. Sen tyylilajin teoksia olen oppinut arvostamaan ja todella pitämään niistä, vaikka vieläkin tietyt ennakkoluulot muhivat sisälläni. Arvostus laskenut tyylilajia kohtaan: jos vain mahdollista niin toiminta. Erityisesti kaikki massatuotetut toimintapläjäykset, jotka ovat vain toinen toistensa kopioita.


Onko ollut aikakausia, jolloin teki mieli lopettaa harrastus? Mikä sai palaamaan takaisin?

On, ehdottomasti. Ensimmäisen kerran pistin blogin jäihin, kun kohtasin ihmisen, joka vihasi elokuvanörttejä ja tämän sanat satuttivat niin pahasti, että päätin, että tämä ei ole sen arvoista. Mutta sitten puoli vuotta myöhemmin huomasin, että sormet vain syyhyävät kirjoittamaan. Sitten on ollut aikakausia, kun en vain yksinkertaisesti ole katsonut elokuvia. Joskus se saattaa liittyä siihen, että katson tv-sarjoja tai katson uudelleen jotain vanhoja suosikkeja. Joskus se liittyy siihen, että olen kyllästynyt elokuviin, joskus siihen keskinkertaisen elokuvien massaan. Useimmiten kuitenkin kamppailen sen kanssa, että löydän tähän intohimoa. Ihminen ei ole mikään robotti, johon voi asettaa tietyt kiinnostuksen kohteet vakioksi ja aina uhraisi saman ajan samasta päivästä samoille asioille.


...=)

To the Bone (To the Bone)

Netflix on saanut paljon kritiikkiä viime aikoina, miten se on tehnyt vain haittaa sarjallaan 13 Reasons Why ja nyt tällä elokuvalla To the Bone. Ja ymmärrän kritiikin hyvin. Koska ollaanpas nyt rehellisiä - tälläiset teinipehmoilut eivät ole lähelläkään niitä oikeita ongelmia, joita nämä teokset teeskentelevät käsittelevänsä. Toisin sanoen tässä otetaan ihmisten tuskasta kiinni ja yritetään tehdä siitä jotain kertakäyttöistä viihdettä 16-vuotiaille teineille.

Ellen (Lily Collins) on parikymppinen yliopistosta pihalle lentänyt taiteilija, joka sairastaa anoreksia -syömishäiriötä. Hänen vanhempansa on eronneet ja hän asuu nyt työn takia poissaoleilevan isänsä ja äitipuolensa (Carrie Preston) luona. Kun kaikki muut keinot ollaan käytetty Ellenin sairauden voittamiseksi, passittaa äitipuoli tytön Keanu Reevesin esittämän lääkärin luokse, joka on pistänyt pystyyn tälläisen tukitalon, jossa muutkin syömishäiriön kanssa kamppailevat nuoret asuvat.

Ensimmäinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se ennalta-arvattava kaavamainen arkki. Alussa tapaus tuntuu ylitsepääsemättömältä, kaikki keinot käytetty, ollaan köyden lopussa. Sitten melko pian esitellään ratkaisu. Jumala saapuu, sankari, pelastaja, Keanu Reeves. Hänen metodinsa ovat erilaiset ja tuntuvat ainakin jotenkin muuttavan tilannetta. Asiat tuntuvat liikkuvan oikeaan suuntaan, mutta ähäkutti! Eipäs sittenkään! Kaikki on kuten ennenkin ja samat ongelmat löytyvät joka nurkan takaa. Sitten päähenkilö vähän tutkailee itseään, kasvaa aikuiseksi ja päättää ottaa elämänsä haltuun. Satu.

Paitsi että. Syömishäiriö ei todellakaan on niin pehmoinen ja puuvillainen aihe, että makaamalla yön jossain pirun aavikolla ja uneksivan jostain ihanaisesta pojasta, joka antaa pusun poskelle, ratkaisisi kaikki ongelmat.

Toinen tekijä, mikä ärsyttää tässä elokuvassa on se iänkaikkinen pikkuvanha, näsäviisas protagonisti, jolla on näppärä pikku vastaus joka. ikiseen. vuorosanaan. elokuvassa. Hän on aivan liian käsikirjoitettu, eikä Lily Collinsin ontto tulkinta auta asiaa yhtään. Kolmatta tekijää sivusinkin jo, mutta se on ehkä kaikkein ontuvin juttu elokuvassa - kuinka tämä meidän neiti ongelmainen vain pistetään tähän taloon ja yks kaks yllättäin hän pyjamapartyissa nauraa kavereidensa kanssa ja pusuttelee poikaystäväänsä puutarhassa ja oi, elämä on niin ihanaa.

Okei tämä oli hienoinen kärjistys, sillä elokuva kuitenkin pitää taka-alalla koko ajan Ellenin masentunutta luonnetta ja taipumusta reagoida yllättäviin tilanteisiin angstilla ja turvautumalla vanhoihin syömishäiriötaktiikoihinsa. Ajoittain elokuvassa myös käydään ihan oikeaakin keskustelua syömishäiriön ja masennuksen suhteesta yksilön elämään. Keanu Reevesin lääkäri sanoo varsin totuudenmukaisesti, että mitään ulkopuolelta tulevia ratkaisuja ei ole. Missään ei välttämättä ole mitään järkeä, kaikkein vähiten elämässä.

Mutta tästäpä päästään juuri siihen ongelmaan, miksi näitä teoksia kritisoidaan niin kärkkäästi. Syy on sama kuin pseudotieteessä. Ne teeskentelevät olevan jotain, mihin niillä ei ole mitään kytköstä. To the Bone on loppujen lopuksi täyttä fantasiaa ja se ottaa suuria vapauksia tuodakseen katsojille elokuvallisuutta elokuvakokemukseensa. Tämä tarkoittaa sitä, että lopussa on mieltäylentävä päätös päähenkilön ongelmille ja kaikki asiat vain maagisesti järjestyvät paikoilleen. Kun totuus on täysin erilainen.



...=)

Pimeä kasino (The House)

Kävi niinkin harvinaisesti, että oltiin oikeasti tyhjässä salissa katsomassa tätä kesäkomediaa, jossa ei ollut ketään muuta meidän lisäksi. Itse elokuva oli ihan hauska - ei se parhaita näkemiäni komedioita ole, eikä välttämättä pakollinen katsottavaksi edes elokuvateatterissa, vaan on ihan kevyttä viihdettä myös kotikatsomoon.


...=)

Jumping the Broom (Jumping the Broom)

Tämän olen jostain vinksahtaneesta syystä nähnyt jo kahdesti. Elokuva on ihan hyvätunnelmainen ja näyttelijät omaavat mielestäni paljonkin karismaa - vaikkakin itse näyttelijänlahjojen puutoksesta kärsivätkin. Lisäksi pidän tälläisistä perhekuvauksista, joissa monta hahmoa sysätään samaan tilaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Elokuvassa vain ärsytti kohtausten tarkoituksettomuus. Puolet kohtauksista olivat täysin turhia.


...=)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...