15 joulukuuta 2016

Elle (Elle)

Marion Cotillard, Nicole Kidman, Diane Lane, Sharon Stone eivät halunneet olla elokuvan kanssa missään tekemisissä heti käsikirjoituksen luettuaan. Kun sitten Isabelle Huppert'ia haastatellaan elokuvan tiimoilta ja häneltä kysytään, että epäröikö hän yhtään ottaessaan roolia vastaan. Miettimättä kahta sekuntia, hän sanoo huolettomasti "ei".

Michéle Leblanc (Huppert) on keski-ikäinen pariisilainen yritysjohtaja, joka raiskataan kotonaan. Hän ei soita poliisille, hän ei tunnu juuri silmiään räpäyttävän, vaan nousee lattialta ylös, siivoaa tapahtuneesta johtuneen sotkun ja ottaa kylvyn. Söpö kissa tarkkailee koko tilannetta.

Samaisessa haastattelussaan Huppert kuvaili hahmoaan post-feministiseksi. Allekirjoittaisin tämän analyysin ja suosittelen kaikkia sisäistämään tämän, ennenkuin kävelee sisään elokuvateatteriin vain loukkaantuakseen elokuvan suhteesta raiskauksen teemaan. Michélen hahmoa määrittää syvästi hänen haluttomuus uhriuteen. Mutta mikä on vielä mielenkiintoisempaa on, että hän ei halua olla edes feministinen sankari tai kostaja. Hän jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pippurisumutteen hän käy ostamassa, mutta seuraavan kerran kun raiskaaja palaa, hän tutustuukin tähän lähemmin ja tuntuu kuin suorastaan kannustavan raiskaamistaan.

Michélen taustaa väritetään hänen isänsä tarinallaan. 1970-luvulla hän teki massamurhan perheen naapurustossa ja tämä on määrittänyt Michélen elämää tähän päivään asti. Kuvailisin hänen hahmoaan jopa post-psykologiseksi, jos niin voi sanoa. Tässä naisessa olisi tasoja ja kerroksia kuorittavaksi ja analysoitavaksi. Miten elämän mittainen uhrina oleminen häntä on muokannut? Hänen älykkyytensä ja huomattava varallisuutensa pistävät hänet ylempään asemaan kuin suurin osa kanssaeläjistään - mukaan lukien oma poika. Mutta Michéle ei ole nainen joka istuisi terapeutin sohvalla itkien isänsä teoistaan tai nyyhkyttäen huolesta, että rakastaako kukaan häntä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta. Elokuva on sen sijaan raskaasti sykkivä psykologinen trilleri, jossa jännityselementti haetaan eläimellisten viettien - seksuaalisten halujen suhteesta älylliseen, hillittyyn, sosiaalisten ja kulttuuristen normien hallitsemaan elämään. Mieleen tulee toinen Isabelle Huppert'n teos The Piano Teacher.

Harmi vain, että inhosin The Piano Teacheria ja Ellekin tarjoaa oman lukunsa wtf?-hetkiä. Purskahdin nauramaan täysin hijaisessa elokuvateatterissa, kun Michéle kävelee raiskaajansa talon luota pois ja vielä toiselta puolelta katua huikkaa raiskaajalleen, että "kiitos kivasta illasta".

Toisin kuin The Piano Teacherin kohdalla, Ellen kanssa näen kuitenkin tälläiselle provokatiiviselle naljailulle merkityksen. Elle pyytää katsojaa haastamaan jokaista elämäämme hallitsevaa normia. Tästä haetaan symboliikkaa läpi elokuvan. Uskonto ja uskonnolliset rituaalit näyttelevät esimerkiksi sivuroolia elokuvassa ja mikäpäs sen parempi vertauskuva siveellisyyden ja seksuaalisuuden rajulle kädenväännölle. Ulko-ovistamme ulos astuessamme vedämme kaikki hiihtopipot naamaan ja teeskentelemme olevamme siveellisiä, synnittömiä ja viattomia ihmisiä. Mutta harvoin näin on. Silti halveksimme raiskaajaa, joka peittää kasvonsa tekonsa ajaksi...

Isabelle Huppert ei ole mielestäni kovinkaan monipuolinen näyttelijä. Hänellä on se yksi kylmä, narttumainen ilme. Mutta taidan myöntää, että Elleen hänet on roolitettu juuri oikein. Elokuvan teemojen lisäksi, jännitysnäytelmä tapahtuu Huppert'n tulkinnan kanssa. Onko hänen hahmonsa piittaamaton, arvaamaton sosiopaatti, vai onko hän uhri? Harvoin on yksikään näyttelijä onnistunut pitämään katsojaa samalla lailla penkin reunalla tarkkaillen jokaista, minimaalistkain elettä, jonka hän tekee. Näin hallitaan katsojaa hyvin rakennetulla, eloisalla roolisuorituksella, josta on tekstikirjanäytteleminen hyvin kaukana. Ehdottomasti tulevan Oscar-ehdokkuutensa arvoinen.




...=)






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...