15 lokakuuta 2016

Huuma (Mon Roi)

Kuulin ensimmäistä kertaa ranskalaisen 2000-luvun elokuvataiteen omalaatuisen ajattelijan Maïwennin rohkeasta kuvauksesta rakkaudesta, kun pääosanesittäjä Emmanuelle Bercot voitti Cannesin elokuvafestivaalin parhaan naispääosan palkinnon. Olin lumoutunut Bercot'n kasvoista. Ne ovat raikkaat ja ilmeikkäät. Hänessä yhdistyy lävistävä nykyaikaisuus ja jopa vanhanaikainen tunkkaisuus. Olin vakuuttunut, että minun täytyy nähdä elokuva, jossa hän puhuu tunteistaan.

Tony (Bercot) on juristi, joka tapaa yökerhon huumaavassa sykkeessä miehen, kuninkaansa, Georgion (Vincent Cassel). He näkevät itselleen elämän yhdessä. Mies saa naisen nauramaan. Samaan aikaan elokuvan toinen taso kuvaa naista muutaman vuoden päässä, itsemurhahaluisena, loukkaantuneena ja eksyneenä naisena, joka on kulunut rikki rakkaudestaan.

Rakastaa on olla olemassa. Rakastaminen on tekijä, joka luo meidät eloon. Ilman rakkautta, elämä olisi illuusiota. Ymmärrettyään, että suhteen päättyminen ei tarkoita rakkauden loppumista, Tony ja Georgio uskaltavat viimein elää. Ohjaaja-käsikirjoittaja Maïwenn kuvaa rakkautta tylysti - ilman värejä, ilman musiikkia - se on hänen tapansa sanoa elävänsä rakkauden kanssa ja sitä ilman.

Sen sijaan, että näkisimme Tonyn ja Georgion elämän objektiivisesti, hyppäämme suoraan Tonyn silmien taakse ja koemme hänen elämänsä ja rakkautensa kuin etäisinä muistoina, katkelmina ajasta, joka on kuin ei olisi ollutkaan. Voisi puhua myös sirpaleisesta rakenteesta, jossa kerronta katkoo poikki aikaa ja hetkiä varsin karulla tavalla. Emme näe koko kuvaa ja se on tarkoituskin. Ennen kaikkea meidän on tarkoitus saada kokea Tonyn kokema rakkaus ja sen määrittämä elämä.

Koska kuvaus keskittyy lähinnä Tonyn subjektiiviseen katsantaan omiin muistoihinsa, Vincent Casselilla on hahmonsa kanssa hyvin epäonninen asema jäädä yksipuoliseksi ja jopa häiritseväksi elementiksi tarinassa. Hänen läsnäolonsa ymmärtää kun puhutaan rakkaudesta, mutta elämän puolelle siirryttäessä hän toimii vastavoimana Tonyn elinvoimalle. Silti roolisuoritus on hiottu ja sen ymmärtää oikeastaan vasta viimeisessä kohtauksessa, jossa saamme intensiivistä lähikuvaa Casselin kasvoista - kohtaus, jossa ohjaaja näyttää todellisen taituruutensa lyödäkseen vahvan tarinanarkkinsa palaset kohdalleen. Loppu kuvastaa Tonyn ja Georgion rakkauden loppua, mutta elämän alkua.

Kaikki oikeastaan makaa Emmanuelle Bercot'n harteilla. Hän on vahva päähahmo, jonka valinnat, vaistot, tunteet ovat täysillä katsojan kasvoilla. Tämä on hyvin raakaa näyttelemistä, jossa näyttelijän täytyy irrottaa itsensä täysin itsestään ja sulautua hahmoonsa. Kuulemma rooli on käsikirjoitettukin Bercot mielessä ja sen kyllä näkee. Tonyn roolihahmossa ei ole oikeastaan yhtä erottavaa tekijä. Hän ei ole yksiselitteisesti arkkityyppi, vaan hänen täytyy uskottavasti käydä läpi kaikki elämän varrella prosessoitavat tunteet aina voimakkaimmista, hyvin näkymättömiin ja ahdistettuihinkin tunteisiin. Bercot on hyvin aistikas ohjatessaan katsojia Tonyn elämän vaikeista hetkistä hyviin. Ja koska meillä on suora yhteys häneen, koska hän on niin välitön, uskomme häntä.

Ranskankielinen lause Mon Roi tarkoittaa "kuninkaani". Mon Roi on hyvin hankala kuvaus rakkaudesta ja elämästä. Tässä puhutaan elämästä ja kuolemasta rakkauden koodilla. Eli toisin sanoen hahmot hakevat merkitystä elämälleen toisistaan. Tekemällä miehestään kuninkaan, Tony pakenee itseään, elämään, päätöksiään rakkauden huumaan. Hän kuvittelee elävänsä, mutta ei tajua, että se on illuusiota. Elämää ei ole olemassa sen enempää kuin mitään muitakaan ihmisen konsepteja olemassaolosta. Mutta rakkauden tuntee ja siksi sitä erehtyy luulemaan elämäksi.

Mutta olla olemassa, on rakastaa...



...=)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...