Movie Monday #81 - Uusi Oscar-kategoria

"Mikä on sellainen elokuvanteon osa-alue, joka mielestänne ansaitsisi enemmän huomiota? Minkälainen palkinto gaalasta puuttuu?"

Olen luonnollisesti pohtinut asiaa paljonkin. Helppo vastaus olisi, että parhaan näyttelijäkaartin Oscar-palkinto puuttuu - kun esim. SAG-palkinnot palkitsevat myös näyttelijäkaartin olisi sellainen kiva myös Oscareissa. Mutta sitten kun miettii syvemmälti, tulevat ongelmat pintaan. Oscar on kuitenkin Oscar juuri sen statuksen vuoksi. Näyttelijälle on iso juttu voittaa Oscar. Pian kaikki, ketkä vain olisivat tarpeeksi hyvässä seurassa voisivat kutsua itseään Oscar-voittajaksi? Ei se kyllä toimisi.

Mikä puolestaan olisi minusta hyvä uusi kategoria, lainaisin Golden Globe-gaalasta, jossa palkitaan erikseen komeediset ja dramaattiset roolisuoritukset. Tässä kohdin puhutaan kuitenkin täysin erilaisesta näyttelemisestä ja usein koomiset roolisuoritukset eivät saa ansaitsemaansa arvostusta, kun sydäntäriipivät draamalliset suoritukset porhaltavat ohi Oscareissakin joka kerta. Erikseen siis Oscar komedian roolisuorituksille!

The Revenant, Room, The Danish Girl, Bridge of Spies
Voiko näitä edes verrata komedioihin?

...=)

Tim Burtonin painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas)

"Kurpitsakuningas kyllästyy halloweenin järjestämiseen. Hän eksyy kaupunkiin, jossa juhlitaan joulua, ja päättää ottaa jouluvalmistelut kaupunkinsa vastuulle" [lähde: Leffatykki]

Oli pakko ottaa tuo juoniseloste Leffatykista, kun niin iskevästi se siinä todettiin kahdella lauseella. Totta puhuen, en olisi edes Leffatykin puolelle mennyt eksyilemään, jos en sieltä jatkuvasti joutuisi tarkastamaan näitä elokuvien suomennoksia!!

Eniweis... Halloween taitaa olla vuosi vuodelta suositumpi Suomessakin? Minäkin vietin ensimmäistä kertaa elämässäni kavereiden kanssa Halloweenia ja tietenkin se tapahtui leffaillan muodossa. Katsoimme tämän ja toisen Burtonin leffan: Sweeney Toddin.

Muistelin, että olisin nähnyt tämän ennenkin ja ihan yhtä sekavat fiilikset oli leffasta sillonkin. En hirveästi pidä tästä elokuvasta. Ihan vain siksi, että juoni on tooooodella ohut. Ja silti leffassa tapahtuu yhtä sun toista. Oma aikansa menee ihan vain siihen, että tottuu tähän burtonilaiseen visuaalisuuteen. Muutenkaan Burton ei valitettavasti kuulu suosikkeihini, sama ongelma tuntuu olevan kaikissa elokuvissaan: visuaalisesti ihan kivoja, mutta sisällöltään olemattomia. Osaan arvostaa hienosti tehtyjä elokuvia vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta täytyisi niissä silti olla jotain, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Kuvakikkailuissa on myös se ongelma, että missä vaiheessa uskottavuus häviää kiiltokuvan tieltä kokonaan pois.

Sitten tässä vielä sorrutaan kardinaalisyntiin - keskityään ulkokuoreen niin paljon, että sisin unohdetaan. Tietyssä kohdin halusin heittää jotain televisiota päin ja huutaa, että ei näin! Tietyt hahmojen valinnat eivät käyneet järkeen ja esimerkiksi tämä Sallyn hahmo jäi niin irrationaaliseksi sivuhahmoksi, jonka monesta hetkestä ei ottanut erkkikään selvää. Välillä se nukkui jossain portin pielessä ja välillä käveli muitta mutkitta takaisin vangitsijan luokse - ärsyttävää!

Jäi myös kalvamaan mieltä, että mitä sen sydän-oven takaa olisi löytynyt?

btw. Tim Burton ei suinkaan ohjannut tätä elokuvaa...



...=)



Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice)

Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2005 osastaan tässä Jane Austen-filmatisoinnissa, esittäen Elizabeth Bennettiä, 1800-luvun Englannin seurapiirineitoa, jonka omalaatuiset sisaret (Rosamund Pike, Jena Malone, Carey Mulligan etc.) kaikki etsivät itselleen puolisoa temperamenttisen äitinsä (Brenda Blethyn) huohottaessa niskaan.

Ajoittain tämä Joe Wright-ohjaus lipuu melodraaman puolelle ja huokuu vähän liikaa vanhanaikaisia kliseitä, mutta varsin yltiöromanttisesta aihepiiristään huolimatta, paketti pysyy kasassa. Liekö se Knightleyn vahvan pääosan ansiota tai hyvin kirjoitetun juoniarkin ja sivuhahmojen - en tiedä. Tai sitten vain tykkään seurata ihmisten romanttista rakkautta ja elämäniloa tulevaisuuden toiveita kohtaan. Toki kuvaus on vahvasti aikaansa sidottu ja tiettyjä asioita katsoo ihan vain silmät pyöreinä nykypäivän lasien takaa vain ihmetelläkseen tuon ajan menoa. En tiedä, mitä itse tekisin, jos olisin sidottu tuollaisiin yhteiskuntanormeihin. Kaikkeen tietysti tottuu.

On sinänsä ihan virkistävääkin katsella 1800-luvun romanssia eikä tarvitse koko ajan vahdata, että missä kohtaa romantiikkaelementti ampuu yli. Kun nykyajan kyynisyys poistetaan kuvasta, on helpompi antautua romanttisen tarinan vietäväksi.

Through the Wormhole with Morgan Freeman-dokumenttisarjassa Morgan Freeman haastattelee tutkijoita, joiden mukaan on todennäköisempää, että universumimme on oikeasti virtuaalisimulaatio kuin biologinen olemassaolo. Toisin sanoen, olisimme tulevaisuuden ihmisten luomassa virutaalisimulaatiossa heidän esi-isistään todennäköisemmin kuin eläisimme "oikeasti".

Miksi kerroin tämän? No, Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka varsin viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa, niin ei ole kauhean syvällinen. Mutta siinäpä jotain pureskeltavaa ainakin...




...=)



Movie Monday #80 - Pitäisiköhän tää kokea myös kirjana...?

"Monet elokuvat eivät ole tuulesta temmattuja vaan perustuvat kirjoihin, hyviin tai huonoihin sellaisiin. Mikä on sinulle sellainen suosikkielokuva, joka pisti sinut lukemaan alkuperäisen tarinan?"


Nyt ollaan vierailla vesillä... En ole maailman suurin lukija. Haluaisin olla ja näen paljon vaivaa sen eteen, että saisin kirjoja luettua. Olen kuitenkin auttamattoman huono lukija. Minulla menee helposti kuukausi tolkulla aikaa yhden kirjan lukemiseen. En jaksa keskittyä kerrallaan lukemaan montakaan sivua. Minulla ei myöskään ole mikään ongelma jättää kirjaa kesken eli sekin luo oman haasteensa lukemiselleni, kun en tahdo saada aloittamiani kirjoja valmiiksi. Eli minun pitää siis nähdä vaivaa, että saan itseni lukemaan kirjan, nähdä vaivaa, että jaksan lukea kirjaa ja että saan kirjan luettua loppuun asti. Tämä on niin kuolettava tripla, että siksi en koskaan pysty nostamaan kättäni, kun kysytään ketkä rakastavat kirjoja ja lukemista. Tämän vuoksi uskon osaltaan myös elokuvien olevan minulle niin rakas taidemuoto, kun saan kulutettua niin paljon tarinoita sitä kautta.

Hyvä esimerkki on nyt tuo elokuvahaaste, jossa halusin asettaa rimani vähän korkeamalle yhden kohdan kanssa ja se on "elokuva, joka perustuu kirjaan". Olisin halunnut tehdä syvääluotavaan analyysin kirjan ja sen elokuvasovituksen välistä, mutta... Ensin ajattelin, että katson elokuva, josta olen kirjan jo lukenut (lista ei ollut pitkä:) ja se oli Hiljaiset sillat - kirjan luin muutama kesä sitten ja minun oli silloin jo tarkoitus katsoa elokuva sen perään. Mutta kun tiesin, mitä tarinassa jo tapahtui, tuntui elokuva kovin tylsältä. Yritin katsoa sitä taas viime kesänä saadakseni siitä tekstin elokuvahaastetta varten ja eihän siitä mitään tullut. Päätin vaihtaa strategiaa ja tarttua tämän hetken suurimpiin kirjallisuushitteihin: "Nainen junassa" jonka sanottiin olevan niin mukaansavetävä, että sitä ei voi käsistään laskea. Kunnes tule tämä eevertti, joka laskee kirjan kuin kirjan käsistään vaikka vian katsellekseen tiiliseinään ettei vain tarvitsisi lukea. Keskenhän se jäi ja nyt leffa varmaan poistuu kohta teattereista, joten taitaa jäädä sekin projekti kesken kaiken. Taidan tyytyä vain katsomaan elokuvan, joka perustuu kirjaan ja jättää Sen Kirjan oman onnensa varaan.


Yhden elokuvan olen kuitenkin katsonut niin, että jälkikäteen olen tarttunut kirjaankin ja saanut sen jopa luettua. Tarinan nimi on "Sinä päivänä" ja voin suositella sekä kirjaa ja elokuvaa. Niiden puolesta puhuu ehkä paremmin kuin mikään muu suositus, se, että tosissaan sain molemmat loppuun asti vedettyä...





...=)



Vallan kääntöpuoli (The Ides of March)

Winston Churchill sanoi, että demokratia on kaikista surkein hallitusmuoto, lukuunottamatta kaikkia muita. Demokratia ei toimi, mutta mitäpä muutakaan meillä on? Pääasiassa demokratian tekee huonoksi se fakta, että päätökset on sidottu enemmistön mielipiteeseen. Tämä on sinänsä hieno idea, mutta mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että enemmistön mielipide voi olla väärä. Vallan kääntöpuoli kuvaa matkan ideologisesta naiiviudesta, kyyniseksi kokemukseksi.

Elokuvassa George Clooney esittää presidenttiehdokas Mike Morrisia, joka on vähän kuin joku Bernie - kaikkea mitä Amerikka kaipaisi, hänellä olisi suunnitelmat sille ja tälle ja hän saisi kaiken toimimaan loistavasti. Presidenttiehdokkaan kampanjassa työskentelee Ryan Goslingin esittämä Stephen Meyers, joka ylpeilee sillä, että työskentelee voittaakseen, mutta vain voittaakseen asian, johon uskoo. Hän sattuu uskomaan Clooneyn parempaakin parempaan ehdokkaaseen. Pian kuitenkin vallan kääntöpuoli näyttää itsensä. Morris ja Meyers ajautuvat kampanjansa kanssa päätöksen eteen, jossa he voisivat pelata korruptoitunutta, likaista peliä tai olla sotkematta käsiään, mutta hävitä. Joka tapauksessa he ovat umpikujassa. Jos he sortuvat korruptioon, kuinka hyvä presidentti Morris sitten on? Jos he eivät, mitä väliä - kun he häviäisivät joka tapauksessa.

Clooney ja kumppanit saivat käsikirjoituksesta Oscar-ehdokkuuden, enkä ihmettele. Niin monitasoisella tavalla siinä kuvataan demokratian eri puolet. Siinä puhutaan ideologisesta kädenväännöstä demokratian olemuksen kanssa ja samalla kertaa Goslingin hahmo kamppailee itsensä ja omantuntonsa kanssa.

Clooney tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen, parhaan mitä olen häneltä nähnyt. Hän kanavoi sitä paljon puhutta karismaansa tehdäkseen presidenttiehdokkaastaan sen ihanteellisen kansikuvan, johon katsojakin haluaa uskoa. Mutta sitten hänessä on se valtaapitävän miehen jyrkkä toinen kasvo, jossa hän määrätietoisesti dominoi omaa asemaansa ja päätöksiään. Hyytävä roolisuoritus.

Koko elokuva on kuin näyttelemisen jättien taistelukenttä. Phillip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Evan Rachel Wood, Paul Giamatti ja Ryan Gosling kaikki todistavat miksi ovat isojen pennien väärtti. Erityisesti Marisa Tomei vakuuttaa jälleen kerran voimakkaana näyttelijänä, joka osaa olla yhtä aikaa hienovarainen ja dramaattinen.

En voi olla vertaamatta elokuvaa toiseen Clooney & Kumppanit produktioon, taivaalliseen Our Brand Is Crisis -elokuvaan, sekin poliittinen draama. Siinä, missä Our Brand Is Crisis oli täsmällinen kuvaus vaalikamppanian suhteesta poliittisen järjestelmään kauttaaltaan, The Ides of March jää hapuilemaan suuntaansa, se alkaa kuin keskeltä tarinaa ja loppu tuntuu hutikoidulta. Vaikka pidinkin käsitellyistä teemoista, niitä ei saatettu loppuun asti.



...=)



The Ghost Writer (The Ghost Writer)

Jokaisen kirjoittajan ongelma on, että mistä lähteä liikkeelle, mistä aloittaa. Joka kerta kun aloitan arvostelun, ensimmäinen kappale on vaikein. Tylsin ratkaisu on lähteä ensimmäisessä kappaleessa liikkeelle juonen selostuksesta. Se tappaa ensimmäisen kappaleen kauneuden. Silloin sinulla on selvät palikat jonka varaan rakentaa tekstisi. Mutta jos jätät juonen vaikka kokonaan pois, joudut kohtaamaan valkoisen paperiarkin kauhun. Itse uskon, että ilman tätä kauhua, kirjoittaminen olisi tylsää. Tuijottamalla tätä tyhjää sivua, saa mielen liikkumaan. Ensimmäinen kappale määrittää koko tekstin. Jos ensimmäinen kappale on hyvä, on koko teksti helpompi ja mielenkiintoisempi lukea.

Ewan McGregor on kirjoittaja, joka palkataan Pierce Brosnanin esittämän Iso-Britannian pääministerin,, Adam Langin, omaelämäkerran haamukirjoittajaksi. McGregorin hahmo lähtee Jenkkeihin, jossa Lang on varainkeruuretkellä. Oppiessaan enemmän mystisestä Langista ja tämän lähipiiristä; vaimo Ruth (Olivia Williams), assistentti Amelia (Kim Cattrall) sekä salaperäisestä tukijasta Paul Emmettistä (Tom Wilkinson), alkaa hän epäillä, että kaikki ei ole kunnossa.

Elokuvassa joudutaan uhraamaan paljon, että mysteeri saadaan säilytettyä. Tälläisissä tapauksissa on aina se vaara, että jätetään niitä aukkoja. Nyt elokuvan katsottuani päällimmäinen ajatukseni on vain, että miksi hemmetissä tämä kirjailija lähti pyöräilemään pitkin yksinäisen saaren hiekkarantoja vesisateella? Mutta olen silti varsin tyytyväinen, kuinka hyvin elokuva on loppujen lopuksi rakennettu. Juonessa heitetään ilmaan tarpeeksi monta kysymystä, että katsoja saadaan hämäytettyä oikeiden kysymysten luota pois. Olisin kuitenkin toivonut tiettyä sulavuutta kohtauksiin. Nyt ne jäivät hippasen verran kornin puolelle.

Silti, ihastuin elokuvan miljööseen. Muuttaisin tuonne pääministerin luksussaaren hulppeaan rantahuvilaan mikä päivä tahansa. Elokuvassa oli myös mukaansavetävä sävy, pahaa-enteilevä, myrskyilevä ilma ja -piiri. Muutamista roolisuorituksista pidin: Eli Wallachista on nopeasti tullut uusi suosikkinäyttelijäni. Hänellä on taas vain todella lyhyt kohtaus, mutta ah - kun hän tekee sen niin hyvin. On kuin hän imisi katsojaa kohti elokuvaa. En edes osaa analysoida hänen näyttelijäntaitojensa syvyyttä. Olivia Williams rakentaa mielenkiintoisen, vakavan roolisuorituksen. Hän käyttää pääasiallisesti kohtauksissa korkeampaa ääntä ja kun haluaa välittää aitoutta ja välittömyyttä, hän madaltaa äänensä.

Tästä pääsemmekin Ewan McGregoriin. Hän ei ole kovinkaan hyvä. Hänen olisi pitänyt pyytää Williamsilta muutama niksi. Siinä, missä Williams hallitsee dramaattisen näyttelemisen, McGregor tekee päinvastoin. Hän kuvittelee olevansa kovinkin vakuuttava pitäessään äänensä kovin matalana ja monotonisena koko ajan, mutta oikeasti se tekee vain sen illuusion kuin hänellä ei olisi kaikki muumit laaksossa. Olin myös häkeltynyt kuinka huono Kim Cattrall oli. Mitä hemmetin kesäteatteria hän yksinään veti? Pierce Brosnan nyt on aina tälläisiä auktoritäärisissä, rikkaan, valkoisen miehen rooleissa.

Jo elokuvaa katsoessa ajattelin, että soundtrackiltaan tämä on nouseva suosikkieni joukkoon ja eikös se ollutkin aivan upea säveltäjä Alexandre Desplat tämänkin musiikin tahtipuikoissa. On ironista, että elokuva, mikä kertoo kirjailijasta, hapuilee tekstinsä kanssa. Kuten sanoin, jännityselokuvana tämä toimii, mutta elokuvassa uhrataan liikaa sen yhden mysteerin säilyttämiseksi... Pidin kauniina, että symboliikkaa haettiin kirjan alusta...

...miten muka Britannian pääministeri ei tiedä mikä on muistitikku?


#elokuvahaaste2016 (35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat R ja P)


...=)






Movie Monday #79 - Kuolema

Kamalin kuolinkohtaus on aina mielestäni ollut toisen maailmansodan aikaisen vakoojan Bridget Von Hammerschmarkin (Diane Kruger) kalsea kohtalo pahamaineisen natsiluutnantin Hans Landan (Christoph Waltz) käsissä. Se koko kohtaus, jossa Landa kuulustelee Krugerin hahmoa on Tarantinon taidonnäyte jännityksen luomisesta ja kun se kulminoituu siihen äkilliseen hyökkäykseen. Se ei hevillä mielestä unohdu...

Mutta Movie Monday halajaa pikemminkin surullisen kuolinkohtauksen perään.

No niin, tiedäthän... Jack

Myös Remember Me-elokuvassa tapahtuu surma, joka avasi padot silmänurkistani. Ehkä hieman eri syystä, mitä Titanic. Titanicissa ainakin surin Jackin, eloisan, elämänmyönteisen, avoimen persoonan poismenoa, mutta Remember Me:ssä en niinkään harmistunut Robert Pattinsonin kuolemasta, vaan mitä se teki hänen pikkusiskolleen, Ruby Jerinsin henkilöhahmolle. Jerins esitti elokuvassa Caroline nimistä nuorta tyttöä, joka on selvästi autistinen, mutta lahjakas esimerkiksi kuvataiteessa. Elokuvassa on aivan hirveitä kohtauksia, miten Carolinea kiusataan koulussa ja Robert Pattinsonin hahmo, Tyler, suojelee pikkusiskoaan näiltä kiusaajilta ja täten Tyler on Carolinen elämässä yksi harvoista hyvistä asioista. Sanomattakin selvää, että loppu on aivan järkyttävä.

Oksettavin kuolema(t) on puolestaan Nälkäpeli-elokuvasarjan ansiota. Kun näkee niiden nuorten ihmisenalkujen tappavan toisiaan viihteen muodossa, vain selvitäkseen itse elossa - se saa minut voimaan pahoin. Nälkäpeli 1 tuli taas telkkarista ja totesin, että en sitä uudelleen pysty katsomaan.

Harry Potterissa on myös muutama todella koskettava kuolema. Eniten varmaan itkin Hedwigin poismenoa (tosin tämä oli kirjassa paljon koskettavampaa kuin leffassa), mutta Severus ja Fred olivat hyvällä kakkossijalla. Dobby oli tietysti omalla tavallaan koskettava, mutta siitä onneksi otettiin terä pois, kun hän sanoi kuolevansa onnellisena auttaen Harry Potteria.

Ajatuksia herättävin kuolema oli elokuvassa Lukija. Kate Winslet tarjoaa Oscarin arvoisesti hyytävän roolisuorituksen entisenä natsivartijana, joka aiheutti monen juutalaisen kuoleman toisessa maailmansodassa. Elokuva ottaa mielenkiintoisen näkökannan tämän, Hannan, elämään, tarjoten siihen inhimillisen reunan, muun muassa David Crossin / Ralph Fiennesin esittämän rakastajan muodossa. Erityisesti elokuvan oikeudenkäyntikohtaus puhuu syvempää kieltä oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja inhimillisestä armosta kuin yksikään näkeväni elokuva. Mutta loppu on myös mielenkiintoinen.
Mutta on myös mielenkiintoista, että olen nyt miettinyt vastaustani tähän haasteenantoon kohta kaksi viikkoa, kauemmin kuin yhteenkään aikaisempaan. Syy tähän on yksinkertainen: en muista koskettavinta kuolemaa mitä olen elokuvissa nähnyt. Ja olen tosissani yrittänyt muistaa. Mutta ihmisaivo on siitä hassu härpäke, että se luo emotionaalisia muureja arpien päälle. Olen saattanut pitää jotain kuolemaa elokuvassa sen nähtyäni surullisimpana asiana maailmassa, mutta muistellessani takaisin, en muista edes itkeneeni kyseiselle kuolemalle. Kuin aivoni yrittäisivät käyttää alitajuntaisia coping-keinoja vähätelläkseen tämä trauman olemassaoloa. Minulla on tarkka tunne, että olen nähnyt jonkun elokuvan, missä jonkun hahmon kuolema on tullut täysin puun takaa, odottamatta ja tuntunut niin surulliselta, kuin maailmasta olisi tippunut pohja, mutta jälkeenpäin, en muista kuollaksenikaan edes elokuvan nimeä.

...=)


Finnkinosta

Puhutaanpa nyt vähäsen rakkaasta lapsestamme, Finnkinosta. Tiedän, että aihe kuuluu jokaisen elokuvafanin valitusrekisteriin, mutta täytyy minun nyt jotenkin ottaa kantaa, vaikka se olisikin näinkin pieni ja hääppöinen osanotto. En pysty boikottiin lähtemään (uusi Harry Potterkin tulossa lähiaikoina teattereihin), mutta haluan silti tehdä mielipiteeni selväksi.

Asiat tälläisenään eivät ole ok. Minulla on nyt ihana viikon mittainen syysloma ja olisin halunnut mennä vaikka keskellä päivää leffaan. Erityisesti silmäilin tuota Isabelle Huppert'n tähdittämää ranskalaista draamaa Tämän jälkeen, jota tosiaan ennen olisi päässyt päivänäytöksessä katsomaan siihen kuuden euron hintaan. No eipä pahemmin ole päivänäytöksiä ainakaan Turun leffasaleissa ollut tiedossa ja sitten on se hinta.

Ymmärrän, että ensi-ilta elokuvista parhaaseen launtai-illan katseluaikaan ehkä voi pyytää ihmisiä maksamaan hittielokuvasta sen kympin. Mutta minun on pakko myöntää, että kolmetoista euroa per lippu on liikaa. Minulla ei ole varaa maksaa kolmeatoista euroa yhdestä elokuvalipusta. Etenkin kun ottaa huomioon, että pari vuotta sitten hinta oli tosiaan se kuusi euroa, joka tarkoittaa sitä, että nykyisiin hintoihin verrattuna olisi päässyt leffaan kahdesti ja olisi jäänyt vielä euro ylimääräistä.

Haluaisin tukea elokuvateollisuutta. Haluaisin mennä katsomaan niin rakastamiani draamaelokuvia, joissa on vahva naispääosa. Haluaisin, että elokuvateatterit pysyvät elinvoimaisina Suomessakin, mutta en pysty tukemaan tälläistä sortokulttuuria. Eikö nimenomaan logiikka olisi selkeämpi jos lippu maksaisi vähemmän, yhä useampi elokuvankatsoja löytäisi tiensä vaikka sattumanvaraisesti leffateatteriin. En muista koska viimeksi vain lähdin elokuvateatteriin katsomaan vain jotain elokuvaa. Nyt minun täytyy etukäteen suunnitella kuukausitolkulla, vahtia uusien elokuvien ilmestymisiä, että mikä olisi sen kolmentoista euron arvoinen elokuva katsottavaksi ja tarkkaan harkita, mikä niistä sitten valikoituu leffateatterissa nautittavaksi ja minkä voin myöhemmin jättää Netflixin tarjonnan varaan.

*Päivitys: kun ottaa vielä huomioon ne viidentoista minuutin mainokset joka elokuva alussa, tekee se vielä kokonaiskuvasta surullisemman + riistohinnat kaikista oheistuotteista (popcorn, makeiset ja  virvoitusjuotavat, mitkä on vielä laimennetty vedellä) alkaa tosiaan mennä maku koko Finnkinoon...

Finnkino tappaa elokuvakulttuurin.


...=)



Huuma (Mon Roi)

Kuulin ensimmäistä kertaa ranskalaisen 2000-luvun elokuvataiteen omalaatuisen ajattelijan Maïwennin rohkeasta kuvauksesta rakkaudesta, kun pääosanesittäjä Emmanuelle Bercot voitti Cannesin elokuvafestivaalin parhaan naispääosan palkinnon. Olin lumoutunut Bercot'n kasvoista. Ne ovat raikkaat ja ilmeikkäät. Hänessä yhdistyy lävistävä nykyaikaisuus ja jopa vanhanaikainen tunkkaisuus. Olin vakuuttunut, että minun täytyy nähdä elokuva, jossa hän puhuu tunteistaan.

Tony (Bercot) on juristi, joka tapaa yökerhon huumaavassa sykkeessä miehen, kuninkaansa, Georgion (Vincent Cassel). He näkevät itselleen elämän yhdessä. Mies saa naisen nauramaan. Samaan aikaan elokuvan toinen taso kuvaa naista muutaman vuoden päässä, itsemurhahaluisena, loukkaantuneena ja eksyneenä naisena, joka on kulunut rikki rakkaudestaan.

Rakastaa on olla olemassa. Rakastaminen on tekijä, joka luo meidät eloon. Ilman rakkautta, elämä olisi illuusiota. Ymmärrettyään, että suhteen päättyminen ei tarkoita rakkauden loppumista, Tony ja Georgio uskaltavat viimein elää. Ohjaaja-käsikirjoittaja Maïwenn kuvaa rakkautta tylysti - ilman värejä, ilman musiikkia - se on hänen tapansa sanoa elävänsä rakkauden kanssa ja sitä ilman.

Sen sijaan, että näkisimme Tonyn ja Georgion elämän objektiivisesti, hyppäämme suoraan Tonyn silmien taakse ja koemme hänen elämänsä ja rakkautensa kuin etäisinä muistoina, katkelmina ajasta, joka on kuin ei olisi ollutkaan. Voisi puhua myös sirpaleisesta rakenteesta, jossa kerronta katkoo poikki aikaa ja hetkiä varsin karulla tavalla. Emme näe koko kuvaa ja se on tarkoituskin. Ennen kaikkea meidän on tarkoitus saada kokea Tonyn kokema rakkaus ja sen määrittämä elämä.

Koska kuvaus keskittyy lähinnä Tonyn subjektiiviseen katsantaan omiin muistoihinsa, Vincent Casselilla on hahmonsa kanssa hyvin epäonninen asema jäädä yksipuoliseksi ja jopa häiritseväksi elementiksi tarinassa. Hänen läsnäolonsa ymmärtää kun puhutaan rakkaudesta, mutta elämän puolelle siirryttäessä hän toimii vastavoimana Tonyn elinvoimalle. Silti roolisuoritus on hiottu ja sen ymmärtää oikeastaan vasta viimeisessä kohtauksessa, jossa saamme intensiivistä lähikuvaa Casselin kasvoista - kohtaus, jossa ohjaaja näyttää todellisen taituruutensa lyödäkseen vahvan tarinanarkkinsa palaset kohdalleen. Loppu kuvastaa Tonyn ja Georgion rakkauden loppua, mutta elämän alkua.

Kaikki oikeastaan makaa Emmanuelle Bercot'n harteilla. Hän on vahva päähahmo, jonka valinnat, vaistot, tunteet ovat täysillä katsojan kasvoilla. Tämä on hyvin raakaa näyttelemistä, jossa näyttelijän täytyy irrottaa itsensä täysin itsestään ja sulautua hahmoonsa. Kuulemma rooli on käsikirjoitettukin Bercot mielessä ja sen kyllä näkee. Tonyn roolihahmossa ei ole oikeastaan yhtä erottavaa tekijä. Hän ei ole yksiselitteisesti arkkityyppi, vaan hänen täytyy uskottavasti käydä läpi kaikki elämän varrella prosessoitavat tunteet aina voimakkaimmista, hyvin näkymättömiin ja ahdistettuihinkin tunteisiin. Bercot on hyvin aistikas ohjatessaan katsojia Tonyn elämän vaikeista hetkistä hyviin. Ja koska meillä on suora yhteys häneen, koska hän on niin välitön, uskomme häntä.

Ranskankielinen lause Mon Roi tarkoittaa "kuninkaani". Mon Roi on hyvin hankala kuvaus rakkaudesta ja elämästä. Tässä puhutaan elämästä ja kuolemasta rakkauden koodilla. Eli toisin sanoen hahmot hakevat merkitystä elämälleen toisistaan. Tekemällä miehestään kuninkaan, Tony pakenee itseään, elämään, päätöksiään rakkauden huumaan. Hän kuvittelee elävänsä, mutta ei tajua, että se on illuusiota. Elämää ei ole olemassa sen enempää kuin mitään muitakaan ihmisen konsepteja olemassaolosta. Mutta rakkauden tuntee ja siksi sitä erehtyy luulemaan elämäksi.

Mutta olla olemassa, on rakastaa...



...=)








Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)

Edellinen osa (Smaugin autioittama maa) päättyi vuoren alaisen lohikäärmeen syöksyessä kohti pienen ihmisyhteisön (Luke Evans, Stephen Fry) asuttamaa järvenrantakylää. Vuorta olivat lähteneet valloittamaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) kääpiöseurueineen. Pian kuitenkin maan alla sijaitsevat aarteet houkuttelevat rinteille muutakin kansaa (haltijat: Lee Pace, Orlando Bloom, Evangeline Lilly & velhot: Ian McKellen, Cate Blanchett sekä ne iänikuiset örkit) ja siitä syttyy viiden armeijan sota.

Olen rakastunut. Kerrassaan kaunis elokuva. Tämän fantasiamaailman eloonherättämisessä on kyllä käytetty taikaa ja satua - en voi kuin hattua nostaa herra Peter Jacksonille ja kumppaneille omistautumisen tasosta. Eniten haluan hehkuttaa tunnelmaa. Vaikka tässä on menoa ja meininkiä ja vilskettä välillä vähän liikaakin (kamoon, kyllä ne kerrostalon kokoiset örkit ampuivat hippasen verran yli!) niin silti tarinankerronta pidetään inhimillisenä ja katsojalle annetaan tarpeeksi emotionaalisia kiinnikekohtia, joiden varaan investoida itsensä tarinaan.

Alussa vielä CGI-mössö pistää vähän liikaa silmään kun kaikkien hahmojen naamavärkkejäkin on pitänyt mennä koskemaan turhillakin hiirenklikkauksilla, mutta tähän tottuu todella nopeasti. Ainoa ongelma siinä vain on se, että sitten kun kohtaus on kuvattu ns. luonnonvalossa, se pistää todella röykeästi silmään, kun yht'äkkiä tuntuu kuin elokuva vaihtuisi. Mutta kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti luotu visuaalinen ja elokuvallinen maailma.


Haluaisin laulaa ylistyslaulun Howard Shorelle, yksi lempisäveltäjistäni, joka taas kerran latoo parastaan. Puvustus on syötävän herkullista, etenkin olen lumoutunut näistä metsähaltijoista - haluaisin muuttaa heidän valtakuntaan asumaan ja elää siellä heidän joukossaan - lähtisin vaikka heti huomenna.

Yhden valituksen aiheen keksin kuitenkin. Olisin toivonut nätimpää loppua. Nyt sotatanner vähän niinkuin jätetään sikseen ja lähdetään heti hobitin matkaan kauas pois, mikä on sinänsä ymmärrettävää, että pitkin elokuvaa tässä kuitenkin valetaan pohjaa Taru Sormusten Herrasta-trilogialle - mutta nyt esimerkiksi loppujen kääpiöiden, Taurielin ja Bardin kohtalot jäävät vähän auki.

Hobitti-trilogia on varmaan yksi niistä elokuvista, jonka toivoo näkevänsä aina uusin silmin uudelleen ja uudelleen. Niin valloittavaa on katsoa ja tutustua tähän maailmaan raikkain silmin ja ihmetellä kaikkea hienoa. Elokuvan tasosta puhuu myös se, että haluaisin nostaa sieltä esiin miljoona eri sitaattia, mitkä ovat lumoavan osuvia ja juuri loistavasti käytetty elokuvassa.

"If more people... valued home above gold... this world would be a merrier... place..."

Vasta nyt ymmärrän Martin Freemanin nerokkuuden. Mieshän ymmärtää näyttelemistä kuin vanha tekijä! Miten hän tauottaa lauseensa tai madaltaa ääntää juuri oikein, kääntää päätään juuri täsmällisesti oikeaan kohtaan - hänestä huokuu hänen hahmon syvin olemus - kaunista näyttelemistä. Olin myös vaikuttunut Evangeline Lillyn roolityöstä. Hänen hahmonsa on epäilemättä yksi valkokangashistorian siisteimmistä hahmoista ja sen lisäksi hän saa todella kohtalokkaan kohtauksen elokuvan lopussa, jossa demonstroi tunneskaalansa syvimmät ulottuvuudet. Orlando Bloom, Ian McKellen ja Cate Blanchett ovat tietysti, vanhoina konkareina, nakutettuja rooleihinsa. Lee Pace olisi roolissaan hyvä, mutta käyttää vähän liikaa tehokeinona intensiivistä tuijotustaan. Richard Armitage puolestaan huutaa vähän liikaa ja se alkaa ärsyttämään, mutta muuten todella hyvin roolitettu kuninkaan rooliinsa. Haluaisin pitää Luke Evansista, mutta hän on niin samperin tylsä näyttelijä. Aidan Turnerilta kaipailin jotain vähän enemmän. Stephen Fry on kiva lisä.

Hobitti-trilogian kolmannen osan rakenne on hyvin erilainen edeltäjäänsä. Tässä huomio on melko pitkälti yhdessä taistelussa, kun Smaugin autioittama maa oli pitkäli eräänlainen matka. Tämä tekee Viiden armeijan taistelusta täsmällisemmän rakenteeltaan, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomamman - ainakin vaikeamman työstettävän. Siksi olinkin kiitollinen, että jonkinsortin uskottavuus oltiin saatu säilytettyä tässäkin elokuvassa. Fantasian kanssa ollaan kuitenkin aina siinä veitsenterällä, että meneekö ihan humpuukiksi ja tässäkin on välillä hetkensä, mutta olen vakuuttunut, että Peter Jackson on yksi kaikkien aikojen parhaista ohjaajista - niin hyvä pelisilmä hänellä on. Vaikka tämä viiden armeijan taistelu on pitkä ja raskas kuvaus - väliin on tiputettu juuri oikea määrä sitä inhimillisyyttä. Kerronta on paikoin syvällistäkin ja saamme pohdintaa arvoista ja moraalista. Yhdessä vaiheessa taistelun tiimoksessa kamera zoomaa yhden kuolleen tytön kasvoihin - hyytävä hetki, joka kuvastaa kaiken merkitystä. On kaunista, kun elokuvan taikaa saa kokea näin läheltä. Ei tälläisiä elokuvia ole muita.







...=)

Movie Monday #78 - Unelmien lomakohde

Movie Monday-haasteblogin 78. haaste.

Geisha-aikainen Japani, vaaleanpunaisine kirsikkapuineen. 1900-luvun alun Pariisi, mukulakivikatuineen ja koristeellisine katulamppuineen. Keskiaikainen fantasiamaailma Uuden-Seelannin tyyppisessä avarassa luonnossa. Englannin maaseudun lävistävä vanhanaikainen juna matkaten kohti taianomaista linnaa - take your pick...

En ole puhunut tästä aikaisemmin, enkä halua kuulostaa leuhkalta, mutta olen matkustellut vähän kaikkialla. Se on kuin toinen luontoni. Here we go, dim the lights...

Ruotsi, Viro, Latvia, Tanska, Saksa, Irlanti, Iso-Britannia, Ranska, Belgia, Bulgaria, Itävalta, Puola, Sveitsi, Liechtenstein, Luxemburg, Italia, Kreikka, Turkki, Espanja, Portugali, Yhdysvallat, Unkari. 

Olen siis jo ollut aikamonessa paikkaa, mikä on sinänsä hienoa. Olen erittäin etuoikeutettu. Mutta en voi sanoa haaveilevani enää kauhean monesta matkakohteesta. Olen ollut Eiffel-tornin huipulla ja syönyt ranskalaista croissantia hotellin aamiaisella, nähnyt Mona Lisan ja Versaillesin puutarhat. Olen ollut London Eyen kyydissä ja ottanut kuvan Mademe Tussaud'sin vahakabinetissa Angelina Jolien vieressä. Olen nukkunut Bed & Breakfast hotellissa Irlannin maaseudulla ja juossut pitkin Dublinin katuja kaatosateella. Olen ottanut aurinkoa Kreikassa ja istunut gondolin kyydissä Venetsiassa. Olen jopa kiivennyt vapaudenpatsaan sisään ja nähnyt New Yorkin siluetin.

Ja nyt kuulostin leuhkalta, vaikka ei ollut tarkoitus...

Matkustaminen on todella silmiä avaavaa ja suosittelen sitä kaikille. Ei voi sanoa eläneensä, jos ei ole koskaan poistunut kotimaastaan ja uskon tätä väittämää tosissani. Sinulla ei ole oikeastaan mitää hajua mistään, jos et ole nähnyt maailmaa. Mutta siinä on se tietty ongelma, että kun käyt tarpeeksi monessa paikkaa, tajuat yhden perustavanlaatuisen asian. Sama elämä se silti on, elit sitä missä vain.

Vastatakseni jotain, niin olen aina haaveillut Kuala Lumpurista (Malesiassa) nähtyäni elokuvan Ansa viritetty (1998).


...=)





Truman Show (The Truman Show)

Meh.

Täysin ylihypetetty. Ehkä elokuvan hohdosta vei osan pois se, että tiesin, mistä on kyse, mutta aika aikaisessa vaiheessa se paljastetaan jo katsojalle, joten loppuelokuva on täysin turha. Elokuvasta olisi saanut paremman, jos olisi vähän vienyt skenaariota pidemmälle. Jim Carreyn olematon tulkinta ei auttanut asiaa. Olisi ollut ihan vaikuttavaa nähdä oikeat seuraukset mielenterveydelle tai ihmisen psyykeelle, mitä tälläinen tilanne aiheuttaisi.

Ed Harrisin pahis sentään vaikutti oikeasti loppuun ajatellulta hahmolta, jonka motiivit näyttelivät osaa tarinassa. Mutta muuten tämä jäi tälläiseksi leikiksi...



...=)



Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Pidin tästä odotettua enemmän. Enhän minä tietenkään tajunnut, että tämä on Hobitti-trilogian toinen osa ja siksi katsoin tämän ensimmäisenä. Totta puhuen, elokuvaa katsoessa ei tullut mieleenkään, että tarinaa olisi jo pohjustettu yhdellä elokuvalla, sillä tapahtumien kulku oli tässä kuitenkin ihan selkeää. Kokemuksen varjolla voin siis suositella elokuvaa myös aikaisempaa osaa katsomattomalle.

Noin yleisestihän en ihan hirveästi perusta fantasiaseikkailusta, vaikka Game of Thronesia ja Harry Potteria olenkin diggaillut. Lähinnä siksi, koska joku LOTR:kin vetää hippasen verran yli. Tässäkin nämä örkki-hahmot aiheuttavat lähinnä nauruntyrskähdyksiä. En myöskään pidä siitä, että yleensä päähenkilö on täysin altavastaaja. Eli toisin sanoen päähenkilö on joku pieni hobitti ja vastassa on örkkiarmeija, muutama pahuuden velho ja tulta syöksevä lohikäärme. Se on varma tapa saada minun kiinnostukseni laantumaan. En nyt laskenut elokuvaa katsoessani, että kuinka monta örkkiä tässä listittiin ja silti niitä tuli joka kulman takaa aina vain lisää. Pidän inhimillisemmistä lähtökohdista ja asetelmista.

Sen sanottuani, olin suurimmalta osin varsin lumoutunut tästä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Pidin siitä, että päähenkilöt kulkivat pitkän matkan päämääränsä kohti ja sitä kautta katsojalle esiteltiin tätä maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tietokonehepuilla on kyllä ollut paintin kanssa väritettävää, kun ovat tuherrelleet näitä syötävän herkullisia kuvia. Erityinen suosikkini oli näiden metsähaltijoiden (Orlando Bloom, Evangeline Lilly & Lee Pace) valtakunta. Muutenkin Bloom ja Lilly pistivät kyllä menemään, niin että soi ja siitäkös minä tykkäsin.


Elokuvaa katsoessa mietin, että oliko keskiajalla muka jo mopseja, mutta googlettamalla asia selvisi ja ilmeisesti jo 700 eaa. Kiinassa on kyseinen koira esiintynyt, että ei voi kuin hattua nostaa elokuvantekijöiden omistautumiselle tämä ajankuvan ja maailman luomiseksi. Muutenkin pidin ohjauksesta todella paljon. Vaikka elokuva on suhteellisen pitkä, yhteenkään kolkkaan ei jäädä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten ei myöskään kiiruhdeta miljööstä toiseen, eli katsoja saa tarpeeksi aikaa jokaisen kohtauksen sulattelemiseen (toisin kuin esimerkiksi Star Wars: The Force Awakensissa, jossa kiiruhdetaan vähän liian tiuhalla tahdilla paikasta toiseen). Kaikki näyttelijät olivat varsin sympaattisia. Pidin siitä, että kääpiöitä ei oltu kuvattu ihan samalla tyylillä mitä joissain muissa keskiaikaisissa fantasiaseikkailuissa, eli rumina, vanhoina hyypiöinä, vaan enemmän inhimillisinä - samaistuttavimpina.



...=)




LinkWithin