29 syyskuuta 2016

The Mask You Live In // Miss Representation

Katsoin kaksi dokumenttia Jennifer Siebel Newsomilta (molemmat ovat löydettävissä Netflixistä), jotka kertovat yhteiskunnan rajoittuneista muoteista ihmisen sukupuolelle. Miss Representation käsittelee median tapaa kohdella naisia valta-asemissa ja ylipäänsä naisen asemaa ja valtaa mieheen verrattuna. The Mask You Live In kertoo kulttuurin vaikutuksesta miehisen identiteetin korostamiselle.

Aikomuksenani ei ollut alunperin käsitellä näitä dokkareita blogin puolella. The Mask You Live Inin katsoin ihan omasta mielenkiinnosta ymmärtääkseni paremmin itseäni. Sitten kun katsoin päälle Miss Reprsesentationin, tuntui loogiselta niputtaa ne yhteen, sillä tässä liikutaan kuitenkin täysin samalla pelikentällä. Nyt kun olen myös luopunut kirjoittajanimestäni ja tuonut esille oman sukupuoleni, voin myös järkevämmin puhua näistä teemoista enemmän oman näkökulman lävitse, kuin yrittää sanoa aiheesta jotain yleishyödyllistä. Koen, että tarpeeksi en ole asiaa kuitenkaan opiskellut sen voidakseni tehdä. Molemmat dokkarit kuitenkin linkittyvät todella vahvasti elokuvakulttuuriin ja siitä minulla on jotain sanottavaa.

Olen kuitenkin niin itsekeskeinen, että haluan puhua minusta ensin. Koska erityisesti The Mask You Live In oli omia mietteitäni vahvistava kokemus ja erittäin rauhoittava dokumentti, sillä olen paininut näiden aiheiden kanssa paljonkin. En tiedä, tarjosiko se paljoakaan uutta, ehkä jos olisin katsonut sen teini-iän synkkinä vuosina, olisin säästynyt monelta unettomalta yöltä, mutta nyt se ainakin tarjosi lohtua, että olen oppinutkin... En ole koskaan mieltänyt itseäni kovinkaan voimakkaaksi, vahvaksi, rohkeaksi, machomieheksi. Kun muut pojat leikkivät jalkapalloa, minä kirjoitin tarinoita tai katsoin elokuvia. Olen myös aina ollut vähän liiankin herkkä. Autot, urheilu ja olut eivät koskaan ole olleet meikäläisen kuppi teetä. Sama koskee myös toimintarymistely-leffoja, joissa ainoa samaistumisenkohteeni olisi hiljainen, karu ja peloton sankari, joka ei tuntisi kivun pistoa sydämessään, vaikka maailma hänen ympäriltään palaisi tuhkaksi.


Elokuvassa Fight Club (1999) Brad Pittin ja Edward Nortonin
hahmot purkavat maskuliinista turhautuneisuuttaan taistelukerhon
muodossa
The Mask You Live In käsittelee todella syvällisesti nyky-yhteiskunnan luomaa miehen mallia ja sen haittavaikutuksia niin yksilölle kuin koko yhteiskunnalle. Ei ole mikään salaisuus, että kaikki maailman pahoinvointi, sodat ja levottomuudet ovat lähtöisin nuorten miesten turhautuneisuudesta. Dokkari esittää myös karseita lukuja miesten osuuksista kaikista rikoksista, itsemurhista, raiskauksista jne. Kaikki tämä on lähtöisin myrkyllisestä oletuksesta, että miehen tulisi kätkeä tunteensa, olla itkemättä, "miehistyä". Jossain vaiheessa kaikki pojat kuulevat sanat, että oikeat miehet eivät itke. Oma isäni tapasi sanoa aina, että "pysy miehenä". Tämä luo muotin nuorille, mihin heidän täytyisi muokautua. Mutta kukaan ei tajua, että tämä nimenomainen muotti/malli on vaarallinen. Kun kätkemme tunteemme, emmekä opi ilmaisemaan itseämme, puramme pahoinvointimme usein karuilla tavoilla. Nuoret miehet tappavat itseään, syrjäytyvät koulu-ja työelämästä, joutuvat vankilaan, raiskaavat naisia, koska kokevat että heillä, miehillä on oikeus naisen (seksualisoituun ja esineellistettyyn) kehoon(, tästä lisää Miss Representation -dokkarissa) ja kasvattavat omista pojistaan täysin samanlaisia.


Kriittiseksi iäksi mainitaan kouluun astumisikä, 6-8-vuotiaat pojat ovat eritoten alttiita ympäristön paineille. Siihen mennessä kaikenlaiset "tunteilut" menevät vielä lapsuuden piikkiin, mutta pikkuhiljaa aletaan omaksua miehistä käyttäytymismallia saadakseen kavereita ja suosiota ja ennenkuin huomaakaan, se, mitä on teeskennellyt olevansa, on muuttunut identiteetiksi.

Miss Representation -dokkari kertoo puolestaan naisista. Molemmissa dokkareissa kantava teema on media ja kulttuuri ja näiden antama informaatiotulva oikeanlaisesta feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Miss Representation ottaa kantaa etenkin valtaapitävän maailman miehisyyteen. Tässä saamme karuja lukuja naisten olemattomuudesta demokraattisissa hallintoelimissä, kuin suur-korporaatioiden johtoportaissa. Ja tämä kaikki heijastuu siihen, mitä me näemme monta tuntia päivässä: uutiset, valokuvat, elokuvat, tv-sarjat, kauneusihanteet, naisen asema ja vielä tärkeämmin: naisen aseman olemattomuus. Suosittelen erityisesti katsomaan tämän dokkarin nyt, kun Hillary Clinton on ehdolla USAn pressaksi, sillä joku voisi väittää, että ei hän ihan tasavertaista kohtelua saa ja vain siksi, koska on nainen. Itse olen jo pidemmän aikaa kuunnellut tätä "we can't trust her"-valitusta, joka on mielestäni vain taas yksi muoto sovinismille. Itse asiassa dokkari on niin tulinen, että ihan ärsyynnyin joistain videoklipeistä mitä se näytti jostain miespuolisista ääliöistä, jotka valittivat, että eivät koskaan haluaisi naista valtaan, koska heillä on jo yksi vaimo nalkuttamassa kotona! Tälläinen ajattelu ajaa minut raivon partaalle. Enkä varmaan pystyisi edes esittämään kovin vakuuttavaa vasta-argumenttia tälläiselle miehelle, sillä ihmiset pitävät kiinni omista uskomuksistaan viimeiseen saakka.
"The Fighting Fucktoy" (Milla Jovovich, Ultraviolet, 2006)


On erityisen surullista ajatella, että puolet maailman ihmisistä joutuvat jatkuvasti taistelemaan tätä ajattelutapaa vastaan ja me miehet saamme niin paljon anteeksi ja ilmaiseksi vain koska. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että naisten pitäisi johtaa tätä maailmaa. Minusta miehillä on ollut aikaa muovata tätä maailmaa haluamakseen ihan tarpeeksi kauan, tuloksetta.


Elokuvistakin piti mainita jokunen sana. No totta kai dokkareissa tuodaan esille iänikuisesti tunnettu totuus, että naiset kuvataan usein seksiobjekteina elokuvissa. Tässä myös hyvin huomataan, että ns. "feministiset", voimakkaat naistoimintasankarit ovat myös vain seksiobjekteja, vain vähän eri muodossa. Miehet puolestaan kuvataan machoiksi koviksiksi, joiden tehtävä on suojella ja olla mies, joka pelastaa maailman. Nämä stereotypiat myyvät, mutta ne osaltaan luovat sitä haitallista mallia, jota nuoret ihmisenalut imevät itseensä. On hyvä huomata, että jos yhteiskunta olisi erilainen, elokuvatkin varmasti olisivat. Mutta itse näen, että kyseessä on vähän toisiaan ruokkivat asiat. Se on kuin oravanpyörä. Toinen avittaa toista. Niin kauan kuin elokuvissa nähdään näitä stereotypioita, niin kauan ne omaksutaan osaksi identiteettiä ja niin kauan kuin nämä stereotypiat ovat meissä, ne heijastuvat myös elokuviin. Siksi: lukekaa ihmiset! Kyseenalaistakaan kaikkea! Älkää tyytykö valmiiksi annettuihin vastauksiin! Määritelkää itsenne sellaiseksi kuin haluatte itsenne määrittää! Puhukaa tunteistanne! Katsokaa niitä elokuvia, jotka puhuvat teille teidän totuutttanne! Ja hyvä luoja, sanokaa lapsillenne rakastavanne heitä ehdottomasti ja aina.

peace out xx
Oma äskeinen google-ehdotus oli, ensimmäisenä
 "feminism...is cancer"












5 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen postaus ja upeaa pohdintaa! Hyvin valikoitu kahta näkökulmaa käsittelevät dokumentit, itselläni tosin molemmat vielä näkemättä. The Mask You Live In:stä olen aiemminkin kuullut suositteluja katsoa, mutta postauksesi viimeistään sai mielenkiinnon molempiin dokkareihin heräämään. Ja pitäähän ne katsoa jo näin mediakulttuurin opiskelijankin roolissa. Itsessäni yhteiskunnan luomat sukupuoliroolit herättävät vastenmielisyyttä, sillä ne rajoittavat ihmistä niin monin tavoin, jos yksilöllä ei löydy keinoja tai voimavaroja niitä vastaan kulkemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että täältä löytää hengenheimolaisia! Jes!

      Suosittelen todellakin mediatutkimuksen kannalta. Niin vahvasti nämä aiheet kuitenkin käsitellään sen pohjalta miten sukupuolirooleja käsitellään nimenomaan mediassa.

      "ne rajoittavat ihmistä niin monin tavoin, jos yksilöllä ei löydy keinoja tai voimavaroja niitä vastaan kulkemiseen" - tämä on niin hyvin muotoiltu. Siksi koulutus, lukeminen ja status quo:n haastaminen on niin tärkeää. Koska ilman sitä, nuoret ihmiset vain uskovat kaiken, mitä he näkevät ja kuten nämä dokkarit kertovat - se ei aina ole hyvä asia.

      Poista
  2. Kiitos tästä, aion katsoa molemmat dokkarit vielä.

    Omassa kirjoituksessa oli todella paljon asiaa ja ajattelemisen aihetta, ihan kaikille. Tasa-arvo asioissa on päästy jo todella pitkälle, mutta välillä tuntuu ihan hupsulle, kun kaikki eivät tunnu näkevän näitä vielä median ja elokuvienkin maailmassa nähtäviä epäkohtia.

    Itse teen usein Bechdelin testin elokuville, se kun ei aseta hirveän suuria vaatimuksia edes naishahmojen läsnäololle, mutta välillä on karua miten vähäinen määrä sen läpäisee. Siitä olen iloinen, että tänä päivänä uskalletaan asettaa naishahmo yhä useammin päähenkilöksi, jopa toiminnallisempaan rooliin (esim. Katniss) ja elokuva voi menestyä. Katselin itse asiassa juuri eilen meidän teatterin leffajulisteita ja siellä oli peräti neljä elokuvaa, jossa selkeästi pääosassa on nainen (Florence, Bridget, Varpu ja Tulen Morsian), mikä minusta on jo erittäin positiivista. En siis sano, että olisi joku pakko tunkea joka elokuvaan nimenomaan naispääosa, mutta sitä, että mietitään muitakin vaihtoehtoja, eikä niitä iänikuisia sukupuolirooleja. Uskon ihan vakaasti, että jos naissukupuoli on pystynyt näin kauan katsomaan elokuvia miespääosilla ja suurimmilta osin mieskokoonpanoilla ja silti samaistumaan heidän tarinaansa, kyllä se luonnistuu toisinkin päin. Samalla vapautetaan ehkä hyväksyttävämmäksi erilaisempia tapoja olla mies tai nainen tai jotain määrittelemätöntä.

    Hitsivie kun en muista kuka vanhempi naispuoleinen tähti on aikanaan sanonut vihaavansa yli kaiken sitä repliikkiä ja tilannetta, kun naishahmo kääntyy mieshahmon puoleen ja kysyy "mitä teemme?", tuokin toistunut aivan liian usein..:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leffalistasta tällä hetkellä pyörivistä, joissa naispääosa, unohdin vallan Love & Friendship elokuvan! Eli se tekee jo viisi!

      Poista
    2. Ihanaa pohdiskelua!

      Tasa-arvossa on lähinnä vaikeaa se (omasta mielestäni), että ihmiset eivät näe vääryyttä, jos se ei koske itseä. Eikä varsinkaan ihminen tunnista omassa ajattelussaan niitä epäkohtia.

      Nälkäpeli muuten tuli tv:stä taas yksi päivä ja tulipas taas todettua, että oksentamatta en sitä läpi olisi uudelleen pystynyt katsomaan. Yksi vaikuttavimpia elokuvia kyllä. Ja Katniss on täydellinen esimerkki naishahmosta, joka ei ole seksualisoitu tai riippuvainen miessankarista (Katnisseja tarvittaisiin elokuviin todella paljon enemmän!). Lawrence on muutenkin mielestäni yksi nykyajan parhaita näyttelijöitä juuri, koska kantaa itseään tavalla, joka ei ole kaunis, tyhmä viettelijä. Vaan ajatteleva, aito ja maanläheinen. Hänen roolinsa ovat ihmisiä, joilla on virheitä, mutta jotka menestyvät niistä huolimatta ja/tai juuri niiden takia.

      Voin sanoa, että itse, miehenä, pidän naisvetoisista elokuvista huomattavasti paljon enemmän kuin elokuvista, joissa on pelkästään joukko miehiä. Mutta tämä nyt ei ollut varmaan mikään uutinen. On todella hyvä, että ihmiset alkavat tajuamaan, että naisvetoiset elokuvatkin voivat tehdä rahaa ja että ihmiset haluavat juuri näitä elokuvia.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...