The Mask You Live In // Miss Representation

Katsoin kaksi dokumenttia Jennifer Siebel Newsomilta (molemmat ovat löydettävissä Netflixistä), jotka kertovat yhteiskunnan rajoittuneista muoteista ihmisen sukupuolelle. Miss Representation käsittelee median tapaa kohdella naisia valta-asemissa ja ylipäänsä naisen asemaa ja valtaa mieheen verrattuna. The Mask You Live In kertoo kulttuurin vaikutuksesta miehisen identiteetin korostamiselle.

Aikomuksenani ei ollut alunperin käsitellä näitä dokkareita blogin puolella. The Mask You Live Inin katsoin ihan omasta mielenkiinnosta ymmärtääkseni paremmin itseäni. Sitten kun katsoin päälle Miss Reprsesentationin, tuntui loogiselta niputtaa ne yhteen, sillä tässä liikutaan kuitenkin täysin samalla pelikentällä. Nyt kun olen myös luopunut kirjoittajanimestäni ja tuonut esille oman sukupuoleni, voin myös järkevämmin puhua näistä teemoista enemmän oman näkökulman lävitse, kuin yrittää sanoa aiheesta jotain yleishyödyllistä. Koen, että tarpeeksi en ole asiaa kuitenkaan opiskellut sen voidakseni tehdä. Molemmat dokkarit kuitenkin linkittyvät todella vahvasti elokuvakulttuuriin ja siitä minulla on jotain sanottavaa.

Olen kuitenkin niin itsekeskeinen, että haluan puhua minusta ensin. Koska erityisesti The Mask You Live In oli omia mietteitäni vahvistava kokemus ja erittäin rauhoittava dokumentti, sillä olen paininut näiden aiheiden kanssa paljonkin. En tiedä, tarjosiko se paljoakaan uutta, ehkä jos olisin katsonut sen teini-iän synkkinä vuosina, olisin säästynyt monelta unettomalta yöltä, mutta nyt se ainakin tarjosi lohtua, että olen oppinutkin... En ole koskaan mieltänyt itseäni kovinkaan voimakkaaksi, vahvaksi, rohkeaksi, machomieheksi. Kun muut pojat leikkivät jalkapalloa, minä kirjoitin tarinoita tai katsoin elokuvia. Olen myös aina ollut vähän liiankin herkkä. Autot, urheilu ja olut eivät koskaan ole olleet meikäläisen kuppi teetä. Sama koskee myös toimintarymistely-leffoja, joissa ainoa samaistumisenkohteeni olisi hiljainen, karu ja peloton sankari, joka ei tuntisi kivun pistoa sydämessään, vaikka maailma hänen ympäriltään palaisi tuhkaksi.


Elokuvassa Fight Club (1999) Brad Pittin ja Edward Nortonin
hahmot purkavat maskuliinista turhautuneisuuttaan taistelukerhon
muodossa
The Mask You Live In käsittelee todella syvällisesti nyky-yhteiskunnan luomaa miehen mallia ja sen haittavaikutuksia niin yksilölle kuin koko yhteiskunnalle. Ei ole mikään salaisuus, että kaikki maailman pahoinvointi, sodat ja levottomuudet ovat lähtöisin nuorten miesten turhautuneisuudesta. Dokkari esittää myös karseita lukuja miesten osuuksista kaikista rikoksista, itsemurhista, raiskauksista jne. Kaikki tämä on lähtöisin myrkyllisestä oletuksesta, että miehen tulisi kätkeä tunteensa, olla itkemättä, "miehistyä". Jossain vaiheessa kaikki pojat kuulevat sanat, että oikeat miehet eivät itke. Oma isäni tapasi sanoa aina, että "pysy miehenä". Tämä luo muotin nuorille, mihin heidän täytyisi muokautua. Mutta kukaan ei tajua, että tämä nimenomainen muotti/malli on vaarallinen. Kun kätkemme tunteemme, emmekä opi ilmaisemaan itseämme, puramme pahoinvointimme usein karuilla tavoilla. Nuoret miehet tappavat itseään, syrjäytyvät koulu-ja työelämästä, joutuvat vankilaan, raiskaavat naisia, koska kokevat että heillä, miehillä on oikeus naisen (seksualisoituun ja esineellistettyyn) kehoon(, tästä lisää Miss Representation -dokkarissa) ja kasvattavat omista pojistaan täysin samanlaisia.


Kriittiseksi iäksi mainitaan kouluun astumisikä, 6-8-vuotiaat pojat ovat eritoten alttiita ympäristön paineille. Siihen mennessä kaikenlaiset "tunteilut" menevät vielä lapsuuden piikkiin, mutta pikkuhiljaa aletaan omaksua miehistä käyttäytymismallia saadakseen kavereita ja suosiota ja ennenkuin huomaakaan, se, mitä on teeskennellyt olevansa, on muuttunut identiteetiksi.

Miss Representation -dokkari kertoo puolestaan naisista. Molemmissa dokkareissa kantava teema on media ja kulttuuri ja näiden antama informaatiotulva oikeanlaisesta feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Miss Representation ottaa kantaa etenkin valtaapitävän maailman miehisyyteen. Tässä saamme karuja lukuja naisten olemattomuudesta demokraattisissa hallintoelimissä, kuin suur-korporaatioiden johtoportaissa. Ja tämä kaikki heijastuu siihen, mitä me näemme monta tuntia päivässä: uutiset, valokuvat, elokuvat, tv-sarjat, kauneusihanteet, naisen asema ja vielä tärkeämmin: naisen aseman olemattomuus. Suosittelen erityisesti katsomaan tämän dokkarin nyt, kun Hillary Clinton on ehdolla USAn pressaksi, sillä joku voisi väittää, että ei hän ihan tasavertaista kohtelua saa ja vain siksi, koska on nainen. Itse olen jo pidemmän aikaa kuunnellut tätä "we can't trust her"-valitusta, joka on mielestäni vain taas yksi muoto sovinismille. Itse asiassa dokkari on niin tulinen, että ihan ärsyynnyin joistain videoklipeistä mitä se näytti jostain miespuolisista ääliöistä, jotka valittivat, että eivät koskaan haluaisi naista valtaan, koska heillä on jo yksi vaimo nalkuttamassa kotona! Tälläinen ajattelu ajaa minut raivon partaalle. Enkä varmaan pystyisi edes esittämään kovin vakuuttavaa vasta-argumenttia tälläiselle miehelle, sillä ihmiset pitävät kiinni omista uskomuksistaan viimeiseen saakka.
"The Fighting Fucktoy" (Milla Jovovich, Ultraviolet, 2006)


On erityisen surullista ajatella, että puolet maailman ihmisistä joutuvat jatkuvasti taistelemaan tätä ajattelutapaa vastaan ja me miehet saamme niin paljon anteeksi ja ilmaiseksi vain koska. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että naisten pitäisi johtaa tätä maailmaa. Minusta miehillä on ollut aikaa muovata tätä maailmaa haluamakseen ihan tarpeeksi kauan, tuloksetta.


Elokuvistakin piti mainita jokunen sana. No totta kai dokkareissa tuodaan esille iänikuisesti tunnettu totuus, että naiset kuvataan usein seksiobjekteina elokuvissa. Tässä myös hyvin huomataan, että ns. "feministiset", voimakkaat naistoimintasankarit ovat myös vain seksiobjekteja, vain vähän eri muodossa. Miehet puolestaan kuvataan machoiksi koviksiksi, joiden tehtävä on suojella ja olla mies, joka pelastaa maailman. Nämä stereotypiat myyvät, mutta ne osaltaan luovat sitä haitallista mallia, jota nuoret ihmisenalut imevät itseensä. On hyvä huomata, että jos yhteiskunta olisi erilainen, elokuvatkin varmasti olisivat. Mutta itse näen, että kyseessä on vähän toisiaan ruokkivat asiat. Se on kuin oravanpyörä. Toinen avittaa toista. Niin kauan kuin elokuvissa nähdään näitä stereotypioita, niin kauan ne omaksutaan osaksi identiteettiä ja niin kauan kuin nämä stereotypiat ovat meissä, ne heijastuvat myös elokuviin. Siksi: lukekaa ihmiset! Kyseenalaistakaan kaikkea! Älkää tyytykö valmiiksi annettuihin vastauksiin! Määritelkää itsenne sellaiseksi kuin haluatte itsenne määrittää! Puhukaa tunteistanne! Katsokaa niitä elokuvia, jotka puhuvat teille teidän totuutttanne! Ja hyvä luoja, sanokaa lapsillenne rakastavanne heitä ehdottomasti ja aina.

peace out xx
Oma äskeinen google-ehdotus oli, ensimmäisenä
 "feminism...is cancer"












Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption)

Andy Dufresne (Tim Robbins) tuomitaan syyttömänä vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta kahteen elinkautiseen. Vankilassa hän tapaa Ellis Boyd "Red" Reddingtonin (Morgan Freeman), jonka kanssa hän ystävystyy. Tarina kertoo Andyn matkan ensimmäisistä vankilavuosistaan läpi vuosikymmenien kiven sisässä istumista. Tähän liittyy ylenemistä vankilan sisäisessä kastijärjestelmässä sekä selviytymistä sadististen vartijoiden ja vankilanjohtajan alaisuudessa. Suuren merkityksen tarinalle luo Brooks Hatlenin (James Whitmore) ikää kerännyt vanki, joka on viettänyt kiven sisässä jo Andyn ja Redin sinne tullessa silmin nähtävän ikuisuuden. Puhutaan termistä laitostunut, mikä tulee erittäin selväksi Brooksin päästessä viimein vapaaksi. "I'm tired of being afraid all the time", toteaa hän vapaudesta. Tämä symboloi myös Andyn ja Redin sisäistä kamppailua, jossa he kyseenalaistavat elämänsä merkityksen. Kun tulevaisuudelle ei voi asettaa arvoa, mikä tekee tästä hetkestä elämisen arvoisen? Get busy living or get busy dying...

Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption) nauttii Imdb:n 250 parasta elokuvaa-listan ykkösaseman suosiota. En itse perusta pahemmin kyseisen listan olemassaolosta, mutta en voi kieltää sen vaikutusta elokuvayleisöjen kollektiiviseen ali-/tajuntaan. Voisi kuvitella, että elokuva ei ainakaan huono ole, jos se tämän listan kärkikahinoihin pääsee kamppailemaan.

Ensimmäinen ajatus, mikä elokuvasta nousi oli sen pituus. Katsominen tuntuu ajoittain kuin nälkävuodelta, kun narratiivisesti siinä ei juuri tapahdu vankilan arjen ohessa sen ihmeempää. Yli kahdentunnin kesto olisi muutenkin pitkä, mutta vankilaolojen karu kuvaus ei ainakaan helpota ajan kulumista. Oikeastaan vain yhdellä kortilla pääsee ulos vankilasta, jos on tehnyt pitkän elokuvan - sen on oltava todella hyvä.

Loppu antoi odottaa itseänsä. Mutta sen sanottuani, ymmärrän täysin, miksi elokuvassa käytettiin niinkin paljon aikaa jokapäiväisen, tapahtumattoman ja passiivisen elämän kuvaamiseen. Tämä antoi katsojalle aikaa sitoutua näihin hahmoihin. Tämän elokuvan pääosassa on Redin ja Andyn (Freeman+Robbins) suhde. Heidän syvä kaveriside, joka on muodostunut monen vuosikymmenen ajan, kun heillä ei ole ollut mitään muuta tekemistä, kuin tutustua toisiinsa. Loppu tuo tähän mielenkiintoisen kontrastin, kun katsoja joutuu puntaroimaan heidän suhteen merkitystä - paljastamatta liikaa: silloin kun he ovatkin erossa.


Tämä saattaa kuulostaa hyvin laimealta tavalta luoda elokuvaa, mutta jokin erityiinen taika tähän on onnistuttu luomaan. En muista koska viimeksi olisin tuntenut elokuvan sydänjuuriani myöden, suurin piirtein hengittämättä katsonut elokuvan viimeisiä sekunteja sormet ristissä, vaikka tässä ei edes ollut jännityselementtejä. Todella hienosti kudottua draamaa, eritoten kahden hienon näyttelijän luotsaamana.

Hyvän elokuvan tunnistaa myös siitä, että sen kohtaukset jäävät pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Rakastuin elokuvaan tulisesti juuri siksi. Vankilaolojen hyvin autenttinen kuvaus on käsinkosketeltavaa. On kuin olisimme itse olleet siellä, kaikki nämä vuodet ja sen takia Se Tunne, elokuvan lopussa on niin syvä. Tämän takia olikin vähän sääli, kuinka paljon katsojaa aliarvioitiin. Mielestäni elementti, jossa Andyn (Robbins) lopun ratkaisuja käytiin läpi takaumien kautta oli turhaa, sillä katsoja oli tässä vaiheessa jo täysin sitoutunut hahmoihin ja luotti heihin.




...=)





Hello, It's Me

En olisi halunnut vielä kirjoittaa tätä tekstiä. Tiesin, että tulisin sen jossain vaiheessa kirjoittamaan. Pitkän tähtäimen suunnitelmani on ollut vähitellen avata itseäni enemmän ja enemmän. Vähän aikaa sitten luouvin salanimestäni, Cilo. Minulla on ollut syitä pitää itseni pimennossa. Oikeastaan syitä on ollut monia. Olen halunnut blogini päähuomion olevan kirjoituksissani, en itsessäni. Olen halunnut suojella omaa tietosuojaani. Olen halunnut kirjoittaa salaa, sillä en halua että ihmiset tekevät johtopäätöksiä minusta kirjoituksieni perusteella. Olen halunnut pitää vihaajat loitolla.

Totta puhuen olen todella vihainen tällä hetkellä ja todella pettynyt Googleen. En tiedä, koska nämä muutokset ovat bloggeriin nyt tulleet voimaan, mutta minun ei ole enää mahdollista liittyä toisen blogin lukijaksi omalla kirjoittajaprofiilillani, vaan se heittää minut omalla nimelläni lukijaksi. Ehkä osittain vika on myös minussa, koska alun perin perustin blogini omalla henkilökohtaisella sähköpostitililläni, enkä luonut blogille heti alkuun omaa sähköpostitiliä, jonka kautta asioin blogin asioita. Minun blogger-profiilini on siis linkittynyt omaan sähköpostitiliini. Mutta mistäs minun olisi pitänyt tietää, että Google tekee muutoksia tietosuojapolitiikkaansa niin, että käytännössä blogger-profiilin merkitystä vähennetään ja suurempaan asemaan nousee ihme uudelleenohjaus-google+-sähköpostitietohärpäkkeet. En ihan tiedä, miten tämä nyt tarkalleen ottaen toimii, mutta olen tänään löytänyt itseltäni sellaisen sivun kuin aboutme.google.com enkä edes tiennyt sellaisen olemassaolosta.

Palautetta olen googlelle jo lähettänyt, mutta tuskimpa sillä mitään vaikutusta on. Päätin siis ottaa ohjat omiin käsiini ja tulla suoraan ulos päivänvaloon. Vähän kuin olisin jäänyt kiinni pettämisestä ja parempi on vain tunnustaa itse suoraan eikä niin, että tieto tulee jostain muualta. Mikään ei näennäisesti blogissani nyt edes muutu. Sähköpostiosoitteeni on yhä sama. Kirjoittajanimeni on yhä sama. Mutta oikea nimenihän on Waltteri.



Seitsemän (Seven)

William Somerset (Morgan Freeman) on kokenut rikosetsivä suurkaupungissa, jossa paljastuu sarjamurhien vyyhti. Murhat liittyvät seitsemään kuoleman syntiin ja kukin uhri on syyllinen yhden synnin harjoittamisesta. Apunaan uusi rikosetsivä David Mills (Brad Pitt), pyrkii Somerset löytämään syyllisen ennen kuin hän ehtii toteuttamaan kaikki seitsemän murhaansa ja samalla pohtii tulevaa eläköitymistään ja kamppailee itsensä kanssa asenteellisella tasolla, että pystyykö jättämään kaupungin valvomattomaksi murhaajien leikkikentäksi.

Ohjaaja David Fincher (Fight Club, Benjamin Button, Gone Girl) käyttää elokuvallisen maailmansa luomiseksi vertauskuvallisia tehokeinoja. Koko elokuvan alun ajan sataa erittäin rankasti ja kuva on harmaata, synkkää, mikä entisestään korostaa suurkaupungin rauhattomuutta. Elokuvan lopussa sade lakkaa ja viimeinen kohtauskin sijoittuu aukealle hiekkakentälle. Tämä kuvastaa sitä, että lopussa kuva niin sanotusti selkenee, viimeisetkin juonenpalaset loksahtavat paikalle. Myrsky on tyyntynyt. Samalla se kuvaa myös turvattomuutta. Kaupungin pikkukujat ja pilvenpiirtäjien varjot eivät enää tarjoakaan suojaa. Kaikki on esillä, hyvässä että pahassa.

Seitsemän on paras rikosdraama, jonka olen nähnyt. Vaikka tiesin lopun paljastuksen ja synkän juonenkäänteen, silti katsoin ihmetyksissäni suu auki, miten hienosti tälläinen rikosmysteeri oltiin saatu luotua. Sormiani purren, hermostuneena miettisin viimeiset minuutit, että kumpi tässä saa yliotteen, sadistinen murhaajahullu vai hyvän puolesta työskentelevät rikosetsivät. Oli aivan nerokasta asettaa elokuvan kädenvääntö hyvän ja pahan välillä jopa enemmän ideologiseksi vastakkainasetteluksi, kun elokuvan hyviksetkin joutuvat puntaroimaan, että minkä puolesta taistelevat. Lopussa Somerset toteaakin, että "Hemingway once wrote, 'The world's a fine place and worth fighting for.' I agree with the second part."

Fincher ei myöskään pelkää käyttää varsin raakoja kohtauksia elävöittääkseen muuten varsin ajatuksen tasolla kulkevan draaman synkäksi ja rankaksi kauhu- tai jännityselokuvaksi. Murhat kuvataan jokaista yksityiskohtaa myöden erittäin näkyvästi katsojan verkkokalvoja polttaen, mikä varmasti tekee vaikutuksen ja pitää katsojan huomion elokuvan juonessa.

Joko Brad Pitt on ihan helvetin hieno näyttelijä, tai sitten David Fincher tietää, mitä tekee tai molempia. Hänen roolisuorituksensa on niin hemmetin hieno, että taitaa kyllä hypätä kerta heitolla omien suosikkieni joukkoon. Alussa hänen hahmoansa erehtyy luulemaan vain hyvin yksinkertaiseksi mieheksi, joka ei paljon ajattele asioiden syvempiä merkityksiä. Tämä ei myöskään vaadi näyttelijältä paljoa, naiivin ja hyväuskoisen pojanklopin näytteleminen. Mutta elokuvassa on avainkohtaus. Pittin David Mills ja Freemanin William Somerset istuvat baarissa ja puhuvat työnsä ja elämänsä merkityksestä. William kuvataan kautta elokuvan älykkäämpänä miehenä, joka on selvästi lukenut paljon ja elämänkokemuksensa kautta muodostanut hyvin kyynisen ja lakonisen elämänkuvan. Kun Somerset haastaa Millsin ruusuisen ja hyväuskoisen eläämänkatsomuksen, Mills paljastaakin itsestään toisen puolen. Hän tietää, että vaikuttaa hyväuskoiselta ja naiivilta, mutta on nimenomaan päätynyt tekemään päätöksen, että näkee maailman hyvänä paikkana, joka on taistelemisen arvoinen. Hän on tehnyt päätöksen välittää.


Oli hienoa nähdä loppuun asti ajateltuja henkilöhahmoja, joiden motiivit käyvät myös kädenvääntöä. Tämän kaksikon kautta, myös elokuvan maailma ja sen tapahtumat hakevat muotoaan. Kaiken sitoo yhteen loppuratkaisu, jossa nämä murhat tehnyt ymmärtää myös Millsin hahmon merkityksen elokuvan tapahtumille. Kaiken kaikkiaan käsikirjoitus on täydellinen.

Olin myös todella vaikuttunut, totta kai Morgan Freemanista, mutta Gwyneth Paltrowsta. Hän tekee todella tärkeän roolisuorituksen, koska hänen täytyy saada katsojat puolelleen. Samalla hän on kuitenkin äärimmäisen rento ja luonteva eikä vaikuta yrittävän yhtään liikaa.

Harvoin murhamysteereissä päästään elämän ja kuoleman kysymysten toiselle puolelle. Usein murhat toteutetaan silminnähtävästi hullun toimesta, jolloin teoille ei tarvitsekaan ymmärtää mitään merkitystä. Seven on niin toimiva dekkari, koska se pistää katsojan pohtimaan murhien merkitystä, tarkoitusta ja miestä murhien takana. Kun kysymme itseltämme, että "miksi?" Tulemme välittäneeksi elokuvan tapahtumista, sitoudumme niihin. Haluamme itsekin tietää, että miten pitää maailmankuva koossa todellisuudessa, jossa murhien tarkoituksena onkin nimenomaan horjuttaa sitä. Voittiko murhaaja David Millsin hahmon lisäksi myös meidät katsojat? Olemmeko me syntisiä vai synnittömiä?





...=)






Menneisyyden ote (Mystic River)

Menneisyyden ote on Clint Eastwoodin ohjaama elokuva vuodelta 2003. Sekä pääosan Sean Penn että sivuosan Tim Robbins voittivat roolisuorituksistaan Oscar-palkinnot. Myös naissivuosan Marcia Gay Harden oli ehdolla. Muissa osissa aivan yhtä kummittelevissa rooleissa ovat Laura Linney, Kevin Bacon ja Laurence Fishburne. Eastwood itse toimi elokuvan säveltäjänä.

Jimmy (Sean Penn), Sean (Kevin Bacon) ja Dave (Tim Robbins) ovat lapsuudenystäviä, joiden menneisyyttä vainoaa synkkä tapahtuma, joka kylläkin kosketti suoranaisesti vain Davea, mutta jonka vaikutukset näkyvät kaikissa kolmessa monen vuosikymmenen jälkeenkin. Daven mielenterveys on selvästi järkkynyt ja hänen vaimonsa (Marcia Gay Harden) ja lapsensa joutuvat elämään sen varjossa. Jimmy puolestaan on itsevarma, voimakas, vaimoaan (Laura Linney) ja lapsiaan suojeleva paikallinen rikollispomo, jonka tytär (Emmy Rossum) kuolee traagisesti. Sean (Kevin Bacon) on rikosta tutkimaan lähtevä poliisi. Menneisyys ja tulevaisuuden valinnat kietoutuvat mystisellä tavalla yhteen ja lopputulos on kohtalokas.

Clint Eastwood tykkää laajoista vedoista. Itse en tykkää, kun visuaalisuutta alleviivataan liikaa. Tarinan tulisi kuitenkin kulkea edellä ja tässä ajoittain Eastwood on kiinnostuneempi luomaan kuvasta vahvan, kuin liikuttamaan narratiivia eteenpäin. Mitä tämä tarkoittaa? Hahmojen katseisiin ja tiettyihin reaktioihin kiinnitetään vahvasti huomiota silloinkin, kun ei ole mitään reagoitavaa. Toki nämä kuvakulmat ovat vaikuttavia, mutta jos ne eivät edistä juonta millään lailla, tuntuu se jopa vähän surkuhupaisalta kun kameran huomio on niin pitkään täysin tavanomaisessa reaktiossa.

Tämä ei kuitenkaan ole näyttelijöistä kiinni. Päinvastoin. Olin mykistynyt muutamista roolisuorituksista. Eritoten Laura Linneyn finaalin kohtaukset ovat kangistavia. Sean Penn nappasi Oscarinsa muun muassa Bill Murrayn (Lost in Translation) ja Johnny Deppin (Pirates of the Caribbean) nenän edestä. Oliko Penn parempi kuin he? Ei, mutta ymmärrän hyvin, miksi Penn Oscarilla palkittiin. Vain ja ainoastaan yksi kohtaus vakuutti minut hänen syvällisyydestään. Ja se ei ollut kohtaus, jossa hänelle paljastuu hänen tyttärensä kuolema. Vaan hän on yksin yön pimetessä talonsa parvekkeella ja miettii hiljaa ääneen, että olisi voinut estää tyttärensä kuoleman. Tämä on hieno hetki Pennin roolisuorituksessa, sillä siinä nimenomaisessa kohtauksessa katsoja ymmärtää hahmon matkan surun kautta sellaiseen tunteeseen kuin syyllisyys. Ja tämä syyllisyys ajaa hahmon valintoja siitä hetkestä eteenpäin.

Menneisyyden ote on temaattisesti yksi vahvimmista rikosmysteereistä, joita olen nähnyt. Nimittäin tässä ei keskitytä pelkästään rikokseen ja sen selvittämiseen. Tässä sukelletaan syvemmälle. On erittäin mielenkiintoista havaita hahmojen motiiveja ja pohtia heidän asemaansa rikoksen keskellä. Lopussa hahmot, jotka ovat olleet taka-alalla hyppäävätkin keskiöön ja katsoja ymmärtää asioiden oikeat laidat. Paljastamatta liikaa loppuratkaisusta, haluaisin kuitenkin vielä nostaa esille Laura Linneyn hahmon. Hänen matriarkaalinen voimansa ohjaa aluksi hyvin miehiseltä tuntuvaa maailmaa. Ja tässä onkin mielestäni elokuvan hienoin pohdinta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhde väkivaltaan, vääryyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Voisi sanoa, että elokuvan mieshahmot ovat hyvin maskuliinisia. Heidän historiaansa ja menneisyyttään määrittää hyvin vahvasti elementti, jossa maskuliinisuus on riisuttu. Elokuvassa pohditaan hyvin paljon sen uudelleenkokoamista, kun pääosassa on juuri nämä kolme miestä (Penn, Robbins, Bacon), jotka kaikki painivat elämässään oman miehisyyden kanssa. Mutta elokuvan lopussa kuitenkin on vaikuttavaa nähdä, että se on elokuvan naiset (Linney, Harden), joiden kautta mieshahmojen valinnat käyvät järkeen.

Eli Wallachin voi nähdä erittäin lyhyessä roolissa yhden viinakaupan omistajana. Voi luoja, mikä jumalainen näyttelijä onkaan kyseessä... Yhdellä ainaoalla kohtauksellaan hän pystyy rakentamaan hahmolleen persoonan ja mielenkiintoisesti rikkomaan sen halutessaan vakuuttaa toisen hahmon kyseisessä kohtauksessa.




...=)



Movie Monday #76 - Olis tän kyllä voinut jättää uusimatta...

"Hollywoodissa loppuu joskus uudet ideat kesken ja tuottajat pistävät rahaa likoamaan jonkun vanhan (tai ei edes kovinkaan "vanhan") elokuvan uusintaversiolle - jotkut niistä onnistuvat, jotkut taas eivät. Mitkä ovat sinun uusintaversioinhokkisi, jotka tuntuvat vain alkuperäisversion irvikuvilta?"

Jollain ilveellä raikas, herttainen 60-luvun komedia, jossa pääosissa hei, haloo, Ingrid Bergman ja enpäs tiedä, vaikka Walter jumalauta Matthau ja josta Goldie Hawn voitti parhaan naissivuosan Oscarin sielukkaasta roolisuorituksestaan, muuttuu 2000-luvulla Adam Sandlerin pieruvitsiksi.










                 ->










...=)

The Good Wife, 1. - 7. kaudet

156 jaksoa on seitsemässä tuotantokaudessa yhteensä. Jokainen jakso kertoo sarjan päähenkilöstä, Alicia Florrickista (Julianna Margulies), joka sarjan alussa palaa harjoittamaan lakimiehen ammattiaan oltuaan kotiäiti ja edustusvaimo 13 vuotta. Hänellä on kaksi lasta: Zack ja Grace. Hänen aviomiehensä Peter Florrick (Chris Noth) on ollut virassa Chicagon piirikunnan syyttäjänä, mutta joutunut astumaan alas toimestaan prostituutio- ja korruptiosyytteiden vuoksi, minkä takia istuu nyt myös vankilassa rangaistustaan. Samalla kun Alicia painii maailmansa romahtamisen kanssa, täytyy hänen huolehtia perheensä toimeentulosta. Hänet palkkaa hänen vanha koulukaverinsa yliopistosta, Will Gardner (Josh Charles) lakifirmaan Stern, Lockhart & Gardner, jota Will johtaa yhdessä voimakkaan Diane Lockhartin (Christine Baranski) kanssa. Ensimmäisillä kausilla sarjan kerronta keskittyy pitkälti Alician kilpailusuhteeseen firman toisen uuden tulokkaan Cary Agosin (Matt Czuchry) kanssa. Myöhemmillä kausilla Alicia hakee pesäeroa aviomiehestään, muun muassa pohtimalla mahdollisuuksiaan Will Gardnerin käsikynkässä sekä etsimällä parempia tavoitteita ammatillisesti pyrkien muun muassa samaiseen syyttäjän virkaan, josta miehensä niin julkisesti joutui astumaan alas.

Päähuomio pidetään varsinkin ensimmäisten tuotantokausien ajan kuitenkin oikeussalissa. Siinä sarjan vahvuus makaakin. Oikeussalin kautta saamme kaikki herkullisimmat sivuhahmot ja kohtaukset. Esimerkiksi kaikki Chicagon tuomarit ovat omanlaisiaan persoonia, muun muassa David Paymerin näyttelemä Richard Cuesta on yksi mieleenpainuvimmista tuomareista, kuivan ironisella ja lakonisella huumorintajullaan ja hän esiintyykin kautta seitsemän tuotantokauden varsinkin Alician juttujen tuomarina. Myös Denis O'Haren esittämä Tuomari Abernathy on erityisen oiva tuomari varsin näkyvällä liberaalilla agendallaan, mikä aiheuttaa konfliktia etenkin jutuissa, jotka liittyvät aseisiin. Usein Abernathy tuomitseekin konservatiivisesti kuin hyvittääkseen puolueellisuuttaan liberaaleihin arvoihin. Myös esimerkiksi Jeffrey Tamborin ja Marsha Masonin voi nähdä tekevän sivurooleja tuomareina.

Myös vastapuolen asianajajat ovat loistavasti kirjoitettuja hahmoja. Oma suosikkini on Mamie "Merylin tytär" Gummerin esittämä Nancy Crozier, jonka oikeussalitaktiikka on esittää mahdollisimman tietämätöntä hempukkaa, mikä ajaa taas Alician hermoraunioksi. Vielä viimeisellä kaudellakaan neiti Crozier ei mukamas muista Alician nimeä, vaikka siinä vaiheessa heillä on ollut yhdessä kaksitoista juttua väiteltävänä. Yksi raivostuttavimpia tapauksia on Martha Plimptonin Emmy-palkitusti näyttelemä Patti Nyholm ja samaan leiriin uppoaa myös Paluu tulevaisuuteen-tähden Michael J. Foxin näyttelemä Louis Canning, jota raahataan tuotantokaudesta toiseen mukana, tuntuu kuin vain ärsyttääkseen katsojia.

Ensimmäisillä kausilla valtaisan ihailun kohteeni oli Christine Baranski. Koin mielenkiintoisena hänen luomat hahmoratkaisut. Diane Lockhart on elegantti, hienostunut nainen, joka osaa väitellä vaikka sian suohon ja nauraa kuin juopunut merimies. Erityisesti hahmon rytmi, miten hän puhuu tai reagoi asioihin on loistavasti hiottu. Myöhemmillä kausilla hänen hahmonsa, kuten useat muutkin hahmot, etupäässä Archie Panjabin tutkija Kalinda Sharma, vähän jätetään heitteille kun huomio keskittyy yhä enemmän Aliciaan ja hänen sisäisiin demoneihin. Etenkin kyllä Kalindan kohtalo on harmittava, sillä hänen kovapäinen, raju hahmonsa ensimmäisiltä kausilta taantuu kyllä sellaiseksi nössöksi, joka lopulta jopa käsikirjoitetaan ulos sarjasta pelkurina. Siinä sarjanluojat tiputtivat pallon

Mutta muuten The Good Wife on tasalaatuisen varmaa. Tuotantokaudesta toiseen on aina yhtä suuri ilo katsoa näitä kohtauksia ja suu auki höröttää mukana, kun Alicia joutuu tilanteeseen jos toiseen. Aluksi en päässyt täysin sisään Alician hahmoon. Koin hänet hyvin ärsyttävänä, sievistelijänä, joka ylenkatsoi kaikkia muita, mutta viimeisillä kausilla hänen monimutkaisuudelleen annettiin syitä ja hänen hahmoaan avattiin hienosti hänen tapellessa syvällisten tunteiden kanssa, kuten elämän mielekkyyden. Hienoin kohtaus koko sarjassa on kun Alicia latoo kotonaan pyykkiä koneeseen ja pitää samalla monologin, jossa pohtii lastenkasvatusta, rakkautta ja elämänmerkitystä itkien, että "mitä varten tein tämän kaiken?"

The Good Wife antaa paljon ajateltavaa. Tämä lakiaiheinen sarja seitsemän tuotantokauden aikana ehtii käymään jos jonkinlaisia skenaarioita läpi ihmisten kohtaloista. Voi vain ihmetellä käsikirjoittajien energiaa ja tarmoa luoda tälläinen kokonaisuus. Rakastin myös loppua. Kautta näiden tuotantokausien Aliciaa on määritellyt paljon hänen elämänsä miehet ja hän on etsinyt itseään heidän kauttaan. Lopussa hän seisoo omilla jaloillaan, pyyhkäiseen menneisyyden taakseen. Ryhdistää pikkutakkinsa ja kävelee eteenpäin päättäväisenä.

...=)







Kung Fu Panda 3 (Kung Fu Panda 3)

Jennifer Yuh Nelson ja Alessandro Carloni ovat kokeneita animaattoreita, jotka ovat siirtyneet Kung Fu Panda-elokuvasarjan taustatiimistä ohjaajan tuoleille kolmatta osaa varten. Näitä Dreamworksin animaatioita verrattaessa, Kung Fu Pandan kaksi edellistä osaa olivat jokseenkin menestyneempiä lippuluukuilla, mutta yhteensä tämä elokuvasarja on tuottanut yli 1,3 miljardia dollaria. Dreamworksilla on käsissään kyllä menestysresepti Jack Blackin ääninäyttelemän, Kung Fu-taistelulajia taitavan pandan kanssa.

Konsepti toimii. Black on Po-niminen pandakarhu joka on kahden aikaisemman elokuvan mittaan todistanut, että jopa kömpelönä ja laiskana ahmattina tunnettu eläin voi nousta koko paikallisen laakson tärkeimmäksi suojelijaksi ja muiden eläimien johtajaksi ja opettajaksi. Hänen jalanjäljissään seuraa Angelina Jolien kovaluontoinen Tiikeritär, Lucy Liun käärme ja muun muassa Seth Rogenin ääninäyttelemä rukoilijasirkka. Dustin Hoffman lainaa äänensä arvostetulle mestariopettaja Shifulle, joka on puolestaan punainen panda. Kun nämä muut Kung Fu-eläimet yksitellen häviävät taistelussa pahan Kain (J.K. Simmons) edessä, jää se Po:n harteille puolustaa rakkaitaan ja tämä onnistuu vain löytämällä itsensä uudelleen. Matka pandojen synnynseuduille ja jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa vahvistaa Pon itseluottamusta ja elokuvan lopussa seisoo tärkeä viesti siitä, että olemalla oma itsensä ja vain sillä, voi tehdä jonkinlaisen vaikutuksen maailmassa.

Kung Fu Panda 3 hakee inspiraatiota kiinalaisesta kansanperinteestä. Tämä on ilmeisintä elokuvan musiikkimaailmassa sekä visualistiikassa. Välillä se jopa käy vähän häiritseväksi, kun animoijat leikkivät kiinalaisen taiteen muodolla ja yrittävät soveltaa sitä animaation muotoon. Yhteydet myös vanhoihin taistelulajielokuviin ovat ilmiselvät muun muassa leikkausjäljessä tai niin sanotuissa montaasipätkissä, joissa hyvin usein kuvataan Kung Fun harjoittamista ironisen kliseisesti - mikä osaltaan toimii myös huumorin keinona, kun taistelulajia ei harrastakaan perinteinen macho-sankari, vaan pullea, pehmoinen panda.

Kung Fu Pandaa aina määrittävä tekijä on ollut huumori. Selvä pyrkimys on rikkoa sankarimyyttien perinnettä eläinten maailman viattomuuden ja tietyn lapsellisuuden vastakkainasettelulla. Varsin teräviä ovat kohtaukset huumorissaan, jossa kaikki ei menekään niin kuin odottaisi vaan vaikka Kung Fu potkun sijaan näemmekin pandakarhun taistelevan vihollistaan vastaan läskin mahansa kanssa. Tai yht'äkkiä tämä pandakarhu kesken taistelun tiimokseen saattaakin hengästyä ja ottaa pienen tauon jättäen kaikki ympärillään ihmettelemään, että mitä tapahtuu...

Jack Black erityisesti on fyysisen komedian mies ja antaa kaikkensa tässä äänipääroolissaan. Kaikki ääninäyttelijät ovat erityisen nakutettuja rooleihinsa. Oma suosikkini on Blackin pandakarhun isänä toimiva lintu, joka ei normaalisti kävisi pandan isästä ollenkaan. Mutta sepä taisteleekin koko elokuvan konseptin lailla ennakko-odotuksia vastaan ja viesti on inspiroiva. Lintu voi rakastaa pandaa kuin omaa lastaan ja pandalla voi olla kaksi isää. Voimakkaan härän voittaakin tiikerin sijaan pullea panda tai pieni rukoilijasirkka. Erityisesti tämä kolmas elokuva käyttää voimakasta metaforaa siitä, että sinun ei tarvitse tulla keneksikään muuksi, sinun täytyy vain löytää itsensä.

Lapsille tämä elokuva on puhdasta kultaa, mutta voin sanoa, että näin aikuisempana katsojana, pidän Kung Fu Pandaa kaikkein mieluisimpana animaationa. Sen sympaattisuus ja elämäniloa ja -asennetta huokuva lämpö on terapeuttista.







...=)


Bridget Jones's Baby (Bridget Jones's Baby)

Olipa kerran tuiki tavallinen leffabloggari. Eräänä päivänä hänen ollessaan luonnollisessa elinympäristössään, leffateatterissa, hänen käteen työnnettiin lahjapussi. Tämä sai leffabloggarin hyvin hämilleen. Pitääkö minua palkita siitä, että käyn elokuvissa?

Pahamainen lahjapussi
Tapaus liittyy tietysti harvinaiseen ilmiöön, ensimmäiseen tällä vuosikymmenellä, Bridget Jones-trilogian viimeisen osan ensi-iltaan! Olen itse vahva uskoja trilogioihin. Jotenkin OCD-aivoni täyttyvät mielihyvästä, kun kahden elokuvan mistälie-härpäke-kokonaisuudesta tulee täsmällisesti trilogia. Eikä minua juuri kiinnosta onko se oikeasti trilogia tai kolmen elokuvan sarja, koska en näe näissä mitään eroa. Kolme elokuvaa on yhtä kuin trilogia. Piste.
Mitä tulee ikoniseen Bridget Jonesiin, olen luonnollisesti sitkeä fani. Aikaisemmat elokuvat olen katsonut enemmän kertoja kuin voi laskea. Kolmannesta elokuvasta oltiin puhuttu niin pitkään, että se oli tavoittanut Frendit-elokuvan tason, jossa se ei koskaan tulisi tapahtumaan, halusi yleisö sitä kuinka paljon tahansa. Kun uutinen paljastui, että elokuva lähti tuotantoon Renee Zellwegerin ja Colin Firthin palatessa alkuperäisiin, legendaarisiin rooleihinsa, odotukset olivat korkealla.

Ja odotukset palkittiin. Kolmas elokuva on juuri niin hyvä kuin vain voisi odottaa. Bridget Jonesien paljonpuhuva tunnelma on yhä olemassa, hahmo on juuri omanlaisensa vastaanpäinkävelijä ja vahvan elämänasenteen omaava epäonnistuja, joka saa kaikkien katsojien sympatiat puolelleen. Elokuva on hauska, koskettava, herkkä, kaunis ja sen voin luvata, että ehdottomasti jää muiden Bridgetien tasolle, että uudelleen ja taas uudelleen tulen tätäkin katsomaan.

Täytyy varmaan heti paljastaa, että kannatin Patrick Dempseyä Colin Firthin yli. Firth ja hänen hahmonsa eivät koskaan ole olleet oikein suosikkejani ja vielä tässä elokuvassa kuin käydään läpi Bridgetin ja Darcyn eroon johtaneita syitä, vahvistuu kyllä ennakkoajatukseni heistä entisestään. Sitten taas Patrick Dempseyn esittämä amerikkalainen Jack Qwant kuvataan jopa täydellisyyten asti. Dempsey on todella komea (kuka ikääntyy noin arvokkaasti??), menestynyt, mukava ja hänen ja Bridgetin välillä tapahtuu yksi elokuvahistorian romanttisimmista kohtauksista. Jack käy Bridgetin kanssa läpi suhteen ensimmäiset vaiheet yhdessä illassa aina ensimmäisistä treffeistä Ikea-huonekalujen ostoon. Teatterissa hymyni ylettyi varmaan korviin asti kohtausta katsoessani.

Dempseyn lisäksi Emma Thompson oli mieluisa uusi lisä. Mutta paljon on sanottavaa myös vanhasta näyttelijäkaartista. Hugh Grant ei palannut Daniel Cleaverin rooliin, mikä oli todella hyvä ratkaisu, kukapa enää olisi siitä hahmosta enää kiinnostunut. Mutta esimerkiksi karismaattinen Jim Broadbent on aina yhtä ilo nähdä valkokankaalla.

Kumarrettava on silti vain ja ainoastaan sille nerokkuudelle mitä on Renee Zellweger. Hänen koominen ajoituksensa on aina yhtä spot on ja hänen valovoimainen hymynsä, joka ulottuu hänen ainutlaatuisiin silmiin asti täyttää valkokankaan aina samalla momentumilla.

Minun on aina ollut vaikea arvostella Bridget Joneseja. En pidä yhdestäkään kirjoittamastani arvostelusta niistä. Olen täysin jäävi ensinnäkin arvostelemaan näitä leffoja, mutta muutenkaan en pysty niistä sanomaan kahta sanaa suuntaan tai toiseen, sillä ne ovat minulle enemmän kuin elokuvia. Nämä ovat niitä leffoja, joita katsot yksin kotona sohvalla, suklaan ja kahvin kera sateisina päivinä, kun tuntuu, että maailma on synkkä ja kaoottinen. Samaisesta syystä en tule koskaan arvostelemaan Harry Pottereita, koska en tietäisi edes mistä alottaisin. Nyt olen kuitenkin itsestäni antanut Bridgetille, parempaan en pysty, mutta rakkauteni häntä kohtaan on selvää. 





...=)







LinkWithin