26 elokuuta 2016

Florence (Florence Foster Jenkins)


Blogin kautta sain tilaisuuden osallistua Florence-elokuvan kutsuvierasnäytökseen Espoo Cine-elokuvafestivaaleilla. Sain jopa ottaa mukaan avecin eikä mistään tarvinnut maksaa mitään. Ennen elokuvaa siellä järjestettiin vielä tälläinen cocktail-tilaisuus, jossa oli tarjolla kuohuviiniä. Olen todella kiitollinen, että pääsin osallistumaan. Sain verkostoitua ja seurustella muiden elokuvan ystävien sekä kulttuurikentän kanssa, näin Minttu Mustakallion ja pääsin jopa haastattelemaan Espoo Cinen ohjelmistopäällikköä!

Ohj. Stephen Frears
Käsikirjoittaja Nicholas Martin
Säveltäjä Alexandre Desplat
Kuvaaja Danny Cohen
Meryl Streep
Hugh Grant
Simon Helberg
Rebecca Ferguson
Valmistusmaa UK, Ranska
Itse elokuva kyseessä on siis Meryl Streepin tähdittämä Florence, jotain mitä olisin joka tapauksessa ehdottomasti mennyt katsomaan. Florence Foster Jenkins oli ihan oikea henkilö 1900-luvun alusta, joka ilmeisesti vaikutti Philadelphian musiikkimaailmassa ja tuki sitä isältään saamalla perinnöltä. Tämä elokuvaversio sijoittaa hänen elämänsä New Yorkiin. Hän lähti tavoittelemaan laulajan uraa siitä huolimatta, että hänellä ei ollut laulajan lahjoja sinne päinkään. Elokuvassa Florencen aviomies (Hugh Grant) yrittää kaikkensa suojatakseen Florencea kritiikiltä, mutta kun tämän suosio alkaa kasvamaan, alkaa Florencelle valjeta, että syy suosioon ei liity hänen laulunlahjoihinsa vaan tahattomaan koomiseen ajoitukseen.

Ilmeisesti tästä on tehty elokuvaversioita aikaisemminkin, mutta näissä tapauksissa ollaan tyydytty vain naureskelemaan Florencelle (tämä kävi ilmi ohjelmajohtajan haastattelusta) ja täytyy kyllä yhtyä, nyt tämän version nähtyäni, että vaikka välillä saa nauraa silmät vedessä, niin pohjimmainen viesti tässä on hyvin koskettava. Florence nimittäin sairasti kuppaa, tauti joka oli vienyt häneltä jo kyvyn soittaa pianoa ammattimaisesti ja ajoittain teki hänen erittäin heikoksi. Siitä huolimatta, että hänelle annettiin alunperin hyvin lyhyt elinajanodote, hän päätyi elämään lähemmäs 50 vuotta taudin kanssa. Kuolema oli hänelle hyvin läsnä arjessa ja siksi hänen unelmansa laulajanurasta on koskettava. Kuin viimeinen joutsenlaulu.

Aluksi vähän epäröin, että onko Meryl vaan pistetty rääkymään ja sillekö pitäisi nauraa, mutta kohtaukset olivat rakennettu erittäin toimiviksi koomisiksi kokonaisuuksiksi. Enemmän tässä itse asiassa nauretaan muiden reaktioille Florencen laulusta kuin itse laululle, joskin sekin on aika hupaisaa kuunneltavaa.

Ylipäänsä elokuva on rakennettu järkyttävän hienosti, täydelliseksi muotokuvaksi tästä tragikoomisesta hahmosta. Ja kun on näin hieno pääosanesittäjä, kyllä sitä täytyykin onnistua. Paljastamatta liikaa, pääsemme kuulemaan myös miltä Streep kuulostaa kun hän laulaa oikein ja kontrasti siihen, miten hän laulaa tahallaan väärin on hurja. Ei varmasti ole voinut olla helppoa laulaa niin väärin, mitä hänkin tässä joutui laulamaan. Ollakseen niin lahjaton, täytyy olla täysin sävelkorvaton ja jos vähänkään omaa jonkinlaista musiikillista korvaa, niin kuvittelisin, että joutuu harjoittelemaan aika paljon ennen kuin kuulostaa Florence Foster Jenkinsiltä. Kaikkihan me tiedämme, että Streep on teknillisesti aivan huippuluokkaa ja hallitsee aksentit ja kaikki. Lisäksi hänen lahjojaan komedian taitajana ei tule aliarvioida. Mutta sen lisäksi olen täysin rakastunut siihen, miten hän pystyy näyttelemään haavoittuneisuutta. Elokuvan loppu on kyllä Streepin taidonnäyte ja ihmettelen kyllä, jos ei hän taas yhtä Oscar-ehdokkuutta saa.

Hugh Grant on kerrankin päässyt tekemään jotain muutakin kuin näyttelemään aina samaista rooliaan, joskin nyt kun hänet on nähnyt tälläisessäkin roolissa, niin loppuvaikutelma oli kovin ontto. Simon Helberg sen sijaan hipoo täydellisyyttä. Toki hän on hauska ja hänen vuorovaikutuksensa Streepin Florencen kanssa on yksi elokuvan hienouksia, mutta en tajunnut ollenkaan, että hänessä olisi jotain tälläistä sisällään - että pystyisi luomaan todella monikerroksisen hahmon. Olen mykistynyt.

Tämän kaiken kuitenkin sanottuani, olin vähän pettynyt elokuvan tunnelmaan. Se ei oikein imaissut sisäänsä ja muutenkin meno oli koko ajan vähän liian kuorrutettua, teatraalia ja koristeltua. Olen ennenkin marmattanut Frearsin tavasta heittää järkyttävät siirappiset viulukonsertot kohtauksien päälle, jotka pitäisi ehdottomasti riisua kaikesta ylimääräisestä ja antaa huomion olla näyttelijöissä.



...=)



3 kommenttia:

  1. Wau hienoa että pääsit tuollaiseen tilaisuuteen, onnittelut! :D Florence vaikuttaa mielenkiintoiselta leffalta.

    VastaaPoista
  2. Herranpieksut ja täältä minä nyt vasta bongaan kommenttisi!! Anteeksi myöhästyneestä vastauksestani!

    Kiitos tosiaan ihanasta kommentistani. Oli todella kivaa päästä juu tälläiseen tapahtumaan. Saa nähdä mitä blogiyhteistyön kautta tulevaisuudessa vielä pääseekään tekemään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *siis kiitos ihanasta kommentiSTASI! En minä nyt ihan niin itsekeskeinen ole että omasta kommentista kiittelisin itseäni... XD

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...