29 elokuuta 2016

Movie Monday #73 - Kaikkein paras

Mikä on mielestäsi kaikkien aikojen paras elokuva? Ja nyt saa valita vain yhden.

 Mommy (2014)

Kysymys on tietenkin erittäin vaikea. Kaikkien aikojen paras elokuva on yksinkertainen kysymys, mutta määriteltäessä parhautta, koen itse ainakin tylsistyväni. Parhaus on niin retorinen termi, joka ei käytännössä kerro mistään mitään. Täydellisyyden tavoittelu myös itsessään on kovin mielikuvituksentonta puuhaa - jotain mikä on jatkuvassa ristiriidassa niinkin luovan ilmaisumuodon kanssa kuin elokuva. Tuntuu siksi jopa turhalta asettaa vapaalle tulkinnalle raamit. Toki voin omaista oman mielipiteeni, mistä elokuvasta olen kiinnostunut hetkittäin, mutta se ei juuri kerro konkreettista totuutta. Parempi siis hyväksyä mielipiteeni subjektiivisuus ja täysi pohjaton perusteettomuus.

En ole itse asiassa vielä nähnyt Mommya uudelleen. Pelkään menettäväni sen kauneuden. Mutta jos tietäisin, että näkisin sen joka kerta uusin silmin, katsoisin sitä luultavasti yhtenään. Harvoin on yksi elokuva onnistunut olemaan teknisesti inspiroiva ja innovaativinen ts. käyttänyt elokuvankerronnan meediumia niin loistavasti hyödykseen (aina kamerakulmista musiikkivalintoihin) ja samalla ollut mukaansatempaava, koskettava, hauska, ajatuksia herättävä, syvällinen. Elokuvan nähtyäni minulla meni itse asiassa muutama viikko, että pystyin taas nauttimaan muista elokuvista, sillä koin, että minkään muun katsominen olisi turhaa, sillä yksikään ei samaan nerokkuuteen yltäisi!





...=)


26 elokuuta 2016

Florence (Florence Foster Jenkins)


Blogin kautta sain tilaisuuden osallistua Florence-elokuvan kutsuvierasnäytökseen Espoo Cine-elokuvafestivaaleilla. Sain jopa ottaa mukaan avecin eikä mistään tarvinnut maksaa mitään. Ennen elokuvaa siellä järjestettiin vielä tälläinen cocktail-tilaisuus, jossa oli tarjolla kuohuviiniä. Olen todella kiitollinen, että pääsin osallistumaan. Sain verkostoitua ja seurustella muiden elokuvan ystävien sekä kulttuurikentän kanssa, näin Minttu Mustakallion ja pääsin jopa haastattelemaan Espoo Cinen ohjelmistopäällikköä!

Ohj. Stephen Frears
Käsikirjoittaja Nicholas Martin
Säveltäjä Alexandre Desplat
Kuvaaja Danny Cohen
Meryl Streep
Hugh Grant
Simon Helberg
Rebecca Ferguson
Valmistusmaa UK, Ranska
Itse elokuva kyseessä on siis Meryl Streepin tähdittämä Florence, jotain mitä olisin joka tapauksessa ehdottomasti mennyt katsomaan. Florence Foster Jenkins oli ihan oikea henkilö 1900-luvun alusta, joka ilmeisesti vaikutti Philadelphian musiikkimaailmassa ja tuki sitä isältään saamalla perinnöltä. Tämä elokuvaversio sijoittaa hänen elämänsä New Yorkiin. Hän lähti tavoittelemaan laulajan uraa siitä huolimatta, että hänellä ei ollut laulajan lahjoja sinne päinkään. Elokuvassa Florencen aviomies (Hugh Grant) yrittää kaikkensa suojatakseen Florencea kritiikiltä, mutta kun tämän suosio alkaa kasvamaan, alkaa Florencelle valjeta, että syy suosioon ei liity hänen laulunlahjoihinsa vaan tahattomaan koomiseen ajoitukseen.

Ilmeisesti tästä on tehty elokuvaversioita aikaisemminkin, mutta näissä tapauksissa ollaan tyydytty vain naureskelemaan Florencelle (tämä kävi ilmi ohjelmajohtajan haastattelusta) ja täytyy kyllä yhtyä, nyt tämän version nähtyäni, että vaikka välillä saa nauraa silmät vedessä, niin pohjimmainen viesti tässä on hyvin koskettava. Florence nimittäin sairasti kuppaa, tauti joka oli vienyt häneltä jo kyvyn soittaa pianoa ammattimaisesti ja ajoittain teki hänen erittäin heikoksi. Siitä huolimatta, että hänelle annettiin alunperin hyvin lyhyt elinajanodote, hän päätyi elämään lähemmäs 50 vuotta taudin kanssa. Kuolema oli hänelle hyvin läsnä arjessa ja siksi hänen unelmansa laulajanurasta on koskettava. Kuin viimeinen joutsenlaulu.

Aluksi vähän epäröin, että onko Meryl vaan pistetty rääkymään ja sillekö pitäisi nauraa, mutta kohtaukset olivat rakennettu erittäin toimiviksi koomisiksi kokonaisuuksiksi. Enemmän tässä itse asiassa nauretaan muiden reaktioille Florencen laulusta kuin itse laululle, joskin sekin on aika hupaisaa kuunneltavaa.

Ylipäänsä elokuva on rakennettu järkyttävän hienosti, täydelliseksi muotokuvaksi tästä tragikoomisesta hahmosta. Ja kun on näin hieno pääosanesittäjä, kyllä sitä täytyykin onnistua. Paljastamatta liikaa, pääsemme kuulemaan myös miltä Streep kuulostaa kun hän laulaa oikein ja kontrasti siihen, miten hän laulaa tahallaan väärin on hurja. Ei varmasti ole voinut olla helppoa laulaa niin väärin, mitä hänkin tässä joutui laulamaan. Ollakseen niin lahjaton, täytyy olla täysin sävelkorvaton ja jos vähänkään omaa jonkinlaista musiikillista korvaa, niin kuvittelisin, että joutuu harjoittelemaan aika paljon ennen kuin kuulostaa Florence Foster Jenkinsiltä. Kaikkihan me tiedämme, että Streep on teknillisesti aivan huippuluokkaa ja hallitsee aksentit ja kaikki. Lisäksi hänen lahjojaan komedian taitajana ei tule aliarvioida. Mutta sen lisäksi olen täysin rakastunut siihen, miten hän pystyy näyttelemään haavoittuneisuutta. Elokuvan loppu on kyllä Streepin taidonnäyte ja ihmettelen kyllä, jos ei hän taas yhtä Oscar-ehdokkuutta saa.

Hugh Grant on kerrankin päässyt tekemään jotain muutakin kuin näyttelemään aina samaista rooliaan, joskin nyt kun hänet on nähnyt tälläisessäkin roolissa, niin loppuvaikutelma oli kovin ontto. Simon Helberg sen sijaan hipoo täydellisyyttä. Toki hän on hauska ja hänen vuorovaikutuksensa Streepin Florencen kanssa on yksi elokuvan hienouksia, mutta en tajunnut ollenkaan, että hänessä olisi jotain tälläistä sisällään - että pystyisi luomaan todella monikerroksisen hahmon. Olen mykistynyt.

Tämän kaiken kuitenkin sanottuani, olin vähän pettynyt elokuvan tunnelmaan. Se ei oikein imaissut sisäänsä ja muutenkin meno oli koko ajan vähän liian kuorrutettua, teatraalia ja koristeltua. Olen ennenkin marmattanut Frearsin tavasta heittää järkyttävät siirappiset viulukonsertot kohtauksien päälle, jotka pitäisi ehdottomasti riisua kaikesta ylimääräisestä ja antaa huomion olla näyttelijöissä.



...=)



24 elokuuta 2016

The Fall Is Coming


Tapanani on yleensä joka syksy ollut vähän julistaa mennyt blockbuster-kesä päätökseensä ja juhlistaa syksyn ja siten elokuvafestivaalien ja palkintokauden alkua. Tohkeissani olen aina pauhannut tulevista uusista draamoista ja mahdollisista palkinto-suosikeista, joten miksi tämä vuosi olisi yhtään erilaisempi. Saatampa muutaman veikkauksenkin jo kehiin heittää...

Joka tapauksessa, syksyn tietää saapuneen siitä, että uusien, hienojen trailereiden määrä ylittää sietokykyni siinä suhteessa, että niistä on pakko päästä purkamaan vähän ajatuksia ylös. Olen intoa täynnä muutamista tulevista leffoista eritoten. Naurahtelen täällä vaan itselleni, tajutessani kuinka useimmat intoilee läpi pitkän talven tulevan kesän satojen miljoonien dollareiden projekteista ja niiden trailereita kyttäilee ja minä vain haukottelen läpi kesän odotellen syksyä ja "näitä leffoja"!

Pitkävedosta pisteet sille, kuka veikkasi, että kolmannessa kappaleessa jo otan esiin ensi vuoden Oscarit, koska niihin nyt hyppään heti kättelyssä... Olen itselleni vähän hahmotellut jo, mitäs muutakaan kuin parhaan naispääosan Oscar-ehdokkaita... Tällä hetkellä listani näyttäisi tältä:

  • Natalie Portman :: Jackie
  • Viola Davis :: Fences
  • Meryl Streep :: Florence
  • Ruth Negga :: Loving
  • Emma Stone :: La La Land
:: Muita mielenkiintoisia mahdollisuuksia - Jennifer Lawrence (Passengers), Emily Blunt (The Girl on the Train), Amy Adams (Arrival) ja Taraji P. Henson (Hidden Figures) mutta tämä on pallo ilmassa, sillä käsittääkseni tuon Hidden Figuresin julkaisua on siirrettykin alkuvuoteen 2017, mitä en kyllä rehellisesti sanottuna ymmärrä yhtään, kun Oscar-kamalta kuitenkin näyttää.

Viola Davis ja Denzel Washington voittivat jo Tony-patsaat
Fences:in teatteriproduktiosta - veikkaanpa, että elokuvasovituksesta
on ehdokkuudet ainakin varmat. Ottaen huomioon, että Davisin Oscarittomuudesta
on tullut jonkinlainen häpeäleima Hollywoodin valtaatekevälle, uskon
vakaasti, että Davis tulee pystin voittamaan ensi vuonna (aivan kuten
esimerkiksi Julianne Moore voitti "hyvitys Oscarinsa" Still Alice-leffasta.
Tämä ei tietenkään pois sulje sitä, että Davisin roolisuoritus olisi oikeasti
todella hyväkin...


Denis Villeneuve on epäilemättä yksi viime aikojen
lupaavimmista ohjaajista. Hänen lukuisat leffansa (Sicario, Prisoners, Enemy)
ovat kierrelleet Oscar-ehdokkuuksia ja ovat keränneet näyttelijöilleen paljon
kiitosta, mutta viimeinen silaus on jäänyt vielä puuttumaan
Amy Adams ei ole mikään vieras Oscar-akatemialle, joten näkisin täysin
mahdollisena, että nyt Villeneuvenkin "lampaat" pääsisivät akatemian huomioon

Joka vuosi Cannesin festivaaleilta on noussut muutama
Oscar-suosikki (viime vuonna esim. Carol, sitä ennen Foxcatcher)
nyt tänä vuonna se on ehdottomasti Loving. Joel Edgerton on kanssa jo vuosia
kierrellyt projekteissa, jotka vähän niinkuin saivat jotain Oscar-huomion tapaista
(Great Gatsby, Black Mass, Warrior, Zero Dark Thirty) ja tavallaan hänen "Oscar-läpimurtonsa"
on vähän niinkuin ollut aistittavissa. Ruth Negga on vielä monelle
tuntematon (hän on Dominic Cooperin tyttöystävä!), mutta Loving lupailee
hänelle hyvää. Tarina elokuvassa on hyytävä ja juuri Oscar-kamaa!

Amerikan rakastama ikoni (Jackie Kennedy), Natalie Portman = biopic-kultaa
Voiko Oscar-äänestäjät muka olla huomioimatta tätä?


 On jotenkin vaikea uskoa, että saman miehen kynästä on peräisin Whiplash, joka oli nerokas ja tämä La La Land, josta olen tietenkin nähnyt vain tämän trailerin. Näen kaksi vaihtoehtoa: Joko La La Land on nerokas ja tulee olemaan yksi hienoimmista elokuvista vähään aikaan tai sitten se on täysin floppi. Vaaka kallistuu nyt vielä ensimmäiseen vaihtoehtoon, nimittäin kuinka huono elokuva muka voi olla Ryan Goslingin ja Emma Stonen romanssi (joka jo hyväksi menestysreseptiksi on todettu elokuvassa Crazy, Stupid, Love)


Passengersista povataan jo nyt yhtä kaikkien aikojen suurinta elokuvaa. Jos luulet, että Emma Stonen ja Ryan Goslingin yhteistyö on iso juttu, niin odotapa Jennifer Lawrencen ja Chris Prattin yhteistyöprojektia The Imitation Game-ohjaajan kanssa. Tähän on menestys kirjoitettu jo valmiiksi. Plus juonikin kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja eeppiseltä.



The Girl on the Train antaa vähän samoja viboja kuin Gone Girl. Menestyskirja (jonka tyyliin kaikki ovat lukeneet) ja naispääosa, tietysti sana "Girl" molemmissa, ja molemmille jonkinlaiset Oscar-odotukset laskettiin suht aikaisin. Tuo traileri on kyllä todella lupaava ja Emily Bluntin soisi kyllä viimein saavan Oscar-ehdokkuutensa. Voitteko kuvitella, että hänellä ei sitä vielä ole?


Villinä korttina heittäisin pakkaan mukaan myös tämän Cynthia Nixonin tähdittämän A Quiet Passionin, jonka traileriin olen rakastunut. Terrence Davies on arvostettu elokuvantekijä, joka on tehnyt paljon tälläisiä aikakausileffoja. Lähimmäs Oscareita hän pääsi vuonna 2011, kun Rachel Weisz keräsi kehuja roolityöstään Daviesin leffassa The Deep Blue Sea... Cynthia Nixon voisi nyt viedä potin kotiin ja saada ehdokkuudenkin. Tiesittekö, että jos Nixon voittaisi Oscarin, hän olisi yksi harvoista kuka on voittanut "viihdemaailman Grand Slamin" eli EGOTin (Emmy, Grammy, Oscar ja Tony).

________________________________________________________

Naispääosasta huolimatta odotan innolla:
Billy Lynn's Long Halftime Walk 
Ang Lee on aina takuuvarma Oscar-suosikki
Akatemia rakastaa sotaleffoja
Mikä näyttelijäkaarti! Kuka keksii pistää Vin Dieselin, Steve Martinin, Kristen Stewartin Ang Leen elokuvaan!?
Traileri on todella hyvä. Se vaikuttaa kuin kaikelta, mitä American Sniper ei ollut. Eli realistinen kuvaus sodan vaikutuksista ihmisen psyykeelle.
Elokuvan pääosaa esittää uusi lahjakkuus Joe Alswyn, mutta sen voin
jo taata, että ehdokkuutta hän ei tule saamaan. Jostain syystä
Akatemia syrjii nuoria miehiä ja tämä on fakta.

Pari Andrew Garfield elokuvaa
Hacksaw Ridge (dir Mel Gibson)

Silence (dir Martin Scorsese)

Hacksaw Ridge ei ehkä muuten kiinnostaisi, mutta sen traileri on todella lupaava ja Mel Gibson (vaikka ei ehkä suosikki-ihmisiäni tai näyttelijöitä) on ohjaajana arvostettu. Silencesta on tippunut hyvin vähän tietoja. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin Scorsesen "passion project" jota on kehitelyt vuosikausia jo. Pituus tiedetään jo pitkäksi, mutta mikä muu on uutta Scorsesen kohdalla. Anyways, Andrew Garfield on todella lupaava näyttelijä ja toivon, että jommalla kummalla elokuvalla edes murtaisi itseänsä läpi ansaitsemiinsa elokuvarooleihin.


________________________________________________________



Tämä Table 19 ei nyt tule lähellekään Oscareita pääsemään, mutta tämä on toinen traileri, josta olen ollut aivan obsessiivinen. Se vain näyttää niin hyvältä leffalta - joka olis just mun makuani!


...=)

21 elokuuta 2016

Movie Monday #72 - The Best Disney Song

"Disney-elokuvat on aihe, joka tuntuu yhdistävän kaikki ihmiset toisiinsa. Jokaisella on jonkinlainen mielipide kyseisistä elokuvista, oli se sitten ylistävä tai ei. Jokainen on nähnyt elämässään ainakin yhden Disney-pätkän. Jatketaan siis tällä linjalla!Mikä on sinun suosikkisi Disney-elokuvien ikivihreistä lauluista? Voit myös kertoa mielipiteesi siitä, suositko suomenkielistä, englanninkielistä vai kenties jotain ihan muuta. Sana on vapaa!"

Vaikka en viime vuosina olekaan hirveästi animaatioita Sillä Silmällä katsellut (lue: juuri lainkaan), niin tehdessäni vähän taustatyötä tätä haastetta varten, järkytyin oikein kuinka monta Disney-leffaa olenkaan nähnyt. Nuorempana on suurin piirtein kaikki mitä silmien eteen saanut, tullut koluttua läpi.

Silloin tosin ne musikaalinumerot olivat vain tylsiä suvantokohtia, jotka pystyi ihan hyvin videosoittimesta kelaamaan ohi. Nyt vanhempana niitä kyllä arvostaa ihan eri lailla.

Näin jonkun muunkin jo ehdottaneen samaa kappaletta kaikkien aikojen parhaimmaksi Disneyn tuotannosta, mutta minun vahvistukseni nyt siis viimeistään vahvistaa asian: Rakastaa mä en saa elokuvasta Herkules (1997) ja nimenomaan se suomenkielinen versio - enkuksi se on ihan pliisu.


Kohtuuden vuoksi propsit on annettava kuitenkin myös Pocahontaksen Tuulen väreille 
Pidän myös tästä versiosta biisistä I Wanna Be Like You, elokuvasta Viidakkokirja



...=)

20 elokuuta 2016

Sunshine Blogger Award

Pyydän anteeksi. Ymmärrän, että kompulsioni kaikenmaailman haasteisiin on ottanut jo addiktion oireet. Jos olisin yhtään vähemmän kiinnostunut löpisemään ja lörpöttelemään itsestäni, niin olisi nähnyt jo myös punaista nähdessäni yhdenkään blogiotsikon nimessä "blogger award" sanoja. Tunnustan, että olen riippuvainen. Samaisesta syystä en halua raahata ketään muuta alas kaninkoloon kanssani ja en täten pysty haastamaan ketään muuta ottamaan tähän osaa. Mutta miten te teette omilla blogeillanne ei ole minun päätettävissä...

Bongasin muutama kuukausi sitten tuolta enkunkielisestä bloggerversestä Flicks and Chicks-nimisen blogin ja nyt näin ollen heidän viimeisin päivityksen koskee alla käsiteltävää haastetta. Ei tarvinne pohjustaa enempää? Tuttuun tapaan, hyppään suoraan kehään.




What is your favourite comic book film?
Avengers (2012)



Which actor do you watch in anything and everything?

Richard Jenkins - heppu pystyy tekemään Oscarin arvoisen roolisuorituksen jopa Julia Roberts-hömpässä Eat, Pray, Love (2009)!!!


Netflix or Amazon Video?

Netflix


What is your favourite song (can be of all time or of the moment)?

Tällä hetkellä: Labrinth - Jealous 
Kaikkien aikojen suosikkia (kuten kaikki tiedämme) on mahdotonta nimetä.


Do you like going to the Theatre?

Teatteriin katsomaan näytelmiä: en. Elokuvia luonnollisesti kyllä. Tosin on hyvä huomata, että esimerkiksi Broadway-näytelmissä ja Suomen kämäisissä teatteriproduktioissa on vissi ero, mutta maantieteellinen sijaintini tekee minun tilanteestani arvostella teatteria Broadwayn mittaluokassa mahdotonta, joten arvostelen sitä siinä mittaluokassa, missä minä joudun sitä kestämään ja täten jyrkkä vastaukseni on, että en missään nimessä tykkää käydä teatterissa.


How often do you go to the cinema?

Kesällä vähemmän, talvella sitäkin enemmän. Tosin luontaisesti mieluisin rytmi olisi noin kerran kuussa -luokkaa. Viime talvena esimerkiksi ahdistuin huomattavasti kun saman viikon aikana piti juosta Spotlightissa, Carolissa, Roomissa, Brooklynissa, että varmasti ei menisi mitään ohi. Tykkään vähän väljemmästä tahdista, sillä sitten se tuntuukin joltain kun pääsee sinne teatteriin. Siihen ei kyllästy.


Batman or Superman?

Batman


What was the last TV series you watched from start to finish?

Pohjustan tätä vastaustani toteamalla, että nyt itse asiassa blogi on liikkunut jonkinsortin hiljaisemmalle kaudelle juurikin tv:n takia. Tällä hetkellä on niinkin suuri kattaus menossa kuin: (ensisijaisesti) The Good Wife, jossa olen parin viikon aikana päässyt jo kolmannelle kaudelle, Gilmore Girls (jota en varmastikaan tule katsomaan loppuun asti, olen nyt vasta ensimmäisellä tuotantokaudella ja tökkii aika pahasti se siirappisuus), Veep (neljäs tuotantokausi menossa), Scandal (jota seuraan niinkin vanhanaikaisesti kuin Liv-tv-kanavalta) ja Game of Thronesin viimeisin tuotantokausi, josta en ole kuin vasta ensimmäisen jakson ehtinyt katsoa.


Do you think Twitter actually gets you many hits on your blog?

En usko niin. Tiedän, että muutaman kerran jotkut ovat löytäneet blogini twitterin kautta ja sieltäkin on tullut ihan kivaa palautetta, mutta ei sen suurempaa fanikantaa ole tuo ihmeellinen somemaailma tarjonnut.


What do you love about blogging?

Saan päteä elokuvatietämykselläni, saan arvostella toisten tekeleitä, joutumatta itse arvostelun kohteeksi ja saan kirjoittaa ja höpistä itsestäni niin paljon kuin lystään. Muutenkin kirjoittaminen on luontaisempi kommunikoimis- ja itseilmaisumuoto kuin vaikka puhuminen.


What do you hate about blogging?

Totta puhuen tietoteknilliset rajoitteeni. Mielikuvitukseni laukkaa blogin suhteen tuhatta ja sataa ja valovuosia edellä ja aina olisi kiva saada jotain pientä mukavaa blogin koristeeksi, kuten vaikka scrollattavia valokuvagallerioita tai laajempia bannereita, mitä tämä blogger-templaatti sallii. Mutta minun koodaustaitoni ovat erittäin minimaaliset ja joudun siis tyytymään aika rajalliseen luovaan ilmaisuun visuaalisesti blogini ulosannissa. Mistä johtuu ajoittain aika tiuhakin kosmeettinen muodonmuutos blogin väri- ja kuvamaailmassa, kun turhaudun niin kuinka lapselliselta saan aina blogini ulkonäön vaikuttamaan suurista visioista huolimatta.


Who is your favorite actor?

Ollakseni tarkka, kysymys erittelee vastaukseksi nimenomaan oman suosikkini eikä parasta näyttelijää siis haeta. Siksi annan subjektiivisuuteni räiskyä: Manish Dayal



Who is your favorite actress?

Tilda Swinton


Do you prefer to have a physical DVD/Blu-Ray disk or a digital copy?

Digital copy varmaankin


Do you prefer special editions or are you content with just having a copy of the film?

Jälkimmäinen.


What is your favorite place you have traveled [to]?

Sori, oli pakko korjata tuo "to" tohon lauseen loppuun, mutta sulkuihin sen jätin, jos tietämykseni osoittautuisikin äidinkielenään sitä puhuvia huonommaksi...

Rakastan matkustaa Alpeille. Olen ollut useampaan otteeseen siellä laskettelemassa ja vaeltamassa vuorilla myös kesäisin. Erityinen eeden oli yksi hotelli Sveitsissä, jossa oli ulkouima-allas ja näkymät alas vuorilaaksoon olivat j-u-m-a-l-a-t-t-o-m-a-n hienot!
Jotain tämän kaltaista...


What is your favorite place to travel to in your town?

Aphyh - Turussa on yksi henkeäsalpaava luontopolku, josta monet eivät tiedä mitään (osa viehätystä), joten pitänen sen ihan hys- hys- tietona...


If a genie could grant you one wish, what would it be?

Lauluääneni on olematon, olisi ihan kiva omata vaikka jonkun John Legendin tai tyyliin Whitney Houstonin tason laulunlahjat ja pitää yleisöä hallussaan vain muutaman nuotin avulla. Kuvittelisin, että se on maailman paras tunne, kun on niin kytköksissä niin suureen ihmisjoukkoon ja sitova tekijä on oma ääni. Siinä on jotain... puhdasta?


If you could have any super power, what would it be?

Luulenpa, että haluaisin olla näkymätön (tai pikemminkin omata kyvyn muutta näkymättömäksi), ihan vain saavuttaakseni "kärpänen katossa"-efektin... Muutama todella mielenkiintoinen keskutelu / tilanne mennyt elämän varrella ohi, koska en ole tähän pystynyt. Toinen vaihtoehto on Stormin voimat X-menistä. Sillä olisi niin helppoa pyyhkäistä salaman kanssa muutamat ääliöt vaikka aamubussista menemään, eikä kukaan voisi syyttää sinua.


What made you decide to start blogging?

Halusin saada äänen.


What are you proud of most about your blog?

Että olen saanut äänen.


What have you learned from being a blogger?

Käyttääkseni lempisiteeraustani: elämä jatkuu eteenpäin (Robert Frost)


Which Ryan is best, Reynolds or Gosling?

Gosling


Who do you think Rey’s Parents are? (We’re talking Star Wars here)

No hohhoh, sanotaan nyt vaikka villinä korttina (koska kukaan muu ei näin varmaan sano) Harrison Ford (Han Solo) ja Lupita Nyong'o (Maz Kanata)


What was the first movie you saw in the cinema?

Minulle ei makseta tästä melkein
huomaamattomasta tuotesijoittelusta
En edelleenkään muista


What’s your ultimate guilty pleasure movie?

Paholainen pukeutuu Pradaan vieläkin, tai sitten se Notting Hill, vieläkin tai Bridget Jones - valitkaa suosikkinne.


What’s your go-to cinema snack?

Amerikanpastillit on must


What’s your best piece of advice for new bloggers?




Is there a movie out there that you hate with a passion, and why?

On. Movie 43 - huh huh mitä soopaa. Aloitin itse asiassa hiljattain katsomaan sitä uudelleen vain vahvistaakseni epäilykseni, että oliko se niin huono. Pääsin pidemmälle mitä viime kerralla. Se Naomi Watts - Liev Schreiber osio... Taputan jokaiselle joka sen läpi pääsee. Itse jatkoin sen jälkeen vielä vähän uteliaisuuttani, kunnes verkkokalvoni kärventyivät.


If you could create a sequel for any movie that currently doesn’t have one, which one would it be?

Uuuuuh- nyt on paha. Onko pakko nimetä vain yksi, jos ei taho!? Inside Out, The Man from UNCLE, ja ne Harry Potter-jatko-osat on tässä kotitaloudessa niin haluttua hyötytavaraa, että hyviin suihin menee jokainen pienikin annos siitä saagasta.


What other hobbies do you have, aside from movies and blogging?

Salilla käynti (välillä vähän aktiivisemmin kuin toisinaan, kun lyhistyn moneksi kuukaudeksi sohvan nurkkaan kerrallaan), sulkapallo, lenkkeily, uinti ja kaksi viimeistä on vain teeskentelyä, jotta uskottelen itselleni olevani urheilullinen ja aktiivinen ihmisyksilö, mutta pari kertaa vuodessa ei taida riittää harrastukseksi.


If a movie was made about your life, who would you cast to play you?

Douglas Booth - en tiedä miksi. Sen vain tietää.


What’s been your favourite movie of the year so far?

Eeny, meeny, miny, moe...Room

...=)

18 elokuuta 2016

Liekeissä (Burnt)

Adam Jones (Bradley Cooper) on maailman arvostetuimpia keittiömestareita. Aikoinaan hänellä oli lupaava ura Pariisissa, mutta huumeet ja alkoholi vei mennessään. Etsiskeltyään itseään aikansa New Orleansista, palaa hän Eurooppaan, tällä kertaa valloittaakseen Lontoon kulinaarisen maailman ja saavuttaaksen himoitsemansa kolmannen Michelin-tähden.

Adam Jones sanoo elokuvassa, että "en kokkaa voileipiä" - voi sitä ironiaa, kun Suomessa tätä elokuvaa kampanjoitiin Cafe Picinicin "Liekeissä"-elokuvan teemavoileivällä. Eivät taineet mainostajat edes katsoa leffaa ennen kuin plänttäsivät brändäyksen yhteen voileivän kanssa...

Elokuvassa minua kiehtoi sen vakuuttava ja vaikuttava näyttelijäkaarti. Ennen elokuvan julkaisua olin satavarma, että tämä teos pyörisi Oscareissa, eihän näin montaa loistonäyttelijää samaan leffaan muuten saa. No toisin kävi, mutta yhtä kaikki näyttelijäkaarti häikäisee silti.

Bradley Cooper on hieno näyttelijä ja selvästi tehnyt läksynsä rooliaan varten. Havaitsin ihan suoraan sävyjä jostain Gordon Ramsayn keittiönjohtamistaidoista - kuinka olla voimakastahtoinen, mutta ei pelottava. Ymmärrämme syyn hänen perfektionismiin. Omar Sy on myös upea ja näen hänen yltävän tulevaisuudessa vielä suuriin asioihin, tässä rooli nyt ei mahdollistanut sen enempää työtä. Olen alkanut kunnioittaa Sienna Milleria suuresti näyttelijänä. Toki hänen hahmonsa näyttävät ulkoisesti aina erilaisilta, mutta kyllä täytyy olla näyttelijänkin ansiota, että en koskaan tunnista häntä häneksi, kun niin osuvasti hän ainaa sulautuu yhteen roolinsa kanssa. Daniel Brühl sökeltää vieläkin järkyttävän aksenttinsa kanssa joka leffassa yhtä ontosti. Emma Thompson on aina yhtä valloittava. Lily Jamesin rooli on täysin statistin luokkaa, ihme, että hänenkin kokoluokan suuruus on niin pieneen osaan suostunut, mistä pääsemmekin Uma Thurmaniin. Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? Vai oliko hänen uransa aina niin sidottu Tarantinoon, että ilman häntä hän ei ole mitään? Aika mitäänsanomaton ekstran rooli hänelläkin tässä. Huomion varastaa siis tälläkin kertaa Alicia Vikander. Hän on upea.

Oi jestas, kun tulikin nälkä leffaa katsoessa. En tiedä onko se välttämättä mikään kehu elokuvalle, sillä kuitenkin yleensä elokuvaa tulisi arvioida ehkä joltain muulta kantilta, kuin mitä mielihaluja se herättää, mutta tälläiselle ruokapornolle on kohdeyleisönsä ja miksei tätä ihan kuka tahansa kuolaisi, vaikka ei mikään kulinaristi olekaan. Hyvänä esimerkkinä allekirjoittanut. Minun täytyy myöntää, että en ole mikään "foodie". Toki rakastan hyviä makuja ja nautintoja, mutta minusta hyvä annos on makaroni ja jauheliha, ilman mausteita ja kastikkeita.... jep... Lisäksi olen yksi sellaisista tylsimyksistä, jotka mieluusti vain ottaisivat sen yhden pillerin päivässä, mistä saisi kaikki tarvittavat hiven-aineet sun muut ja säästyisin sillä ruuanlaittamiselta. Jos haluan herkutella, ostan karkkipussin - en rupea leipomaan.

Eniweis... Kerrassaan loistavasti toimiva ruokadraama. Näin hyvillä näyttelijöillä ja rikkailla makupaleteilla täydennetty elokuva ei voi olla huono. Sen sanottuani elokuva täyttää vain lupauksensa eikä nouse juuri huonommaksi tai paremmaksi vain tavallisesta ruokaan keskittyvästä elokuvasta. Sanokoon se jokaiselle mitä tahansa.

#elokuvahaaste2016 (1. Ruuasta kertova elokuva)



...=)



12 elokuuta 2016

Movie Monday #71 - Rakastetuin muotopuoli

Kauan sitten kysyimme lempihirviöitäsi, mutta entä ne jotka eivät olleet hirviöitä karusta ulkomuodostaan huolimatta? Kuka on sinun suosikkisi muotopuolista otuksista, joilla on kuitenkin sydän paikallaan? Kenen "hirviön" julma kohtelu saa sinun silmäsi kostumaan?

Viime yönä valvoin katsellen kirkasta yötaivasta. Harvinaisesti pilvet olivat päättäneet olla varjostamatta tätä pimeiden tuntien valonäytöstä. Viime yönä myös perseidien meteoriparvi ohitti maan ja tästä johtuen tähdenlennot olivat erityisen näkyviä etenkin pohjoisella pallonpuoliskolla. Täytyy myöntää, että tähtitaivas oli erityisen kaunis. Tähdenlennot ovat niin nopeita ja kirkkaita - pistää asioita täsmällisesti perspektiiviin, kun havahtuukiin maailmankaikkeuden suhteellisuuteen. Kaunista on nimenomaan tähtien valon ikä. Valo, joka tänne maahan kajastuu miljoonien ja taas miljoonien valovuosien takaa on nimensä mukaisesti todella vanhaa. Jo pelkästään auringon valo on kahdeksan minuuttia vanhaa saavuttaessaan maan. Joka kerta kun katsomme avaruuteen ja tähtitaivaalle, näemme siis menneisyyteen.

Pidän ajatuksesta, että miljoonien vuosien päästä tästä hetkestä, joku tulee hyvin kaukana täältä katsomaan meidän aurinkomme lähettämää valoa ja ajattelemaan, että onkohan sen ympäristössä elämää. Siinä vaiheessa me olemme jo kuolleet eikä meidän olemassaolosta ole luultavasti murustakaan havaittavissa - kuin emme olisi täällä koskaan olleetkaan, mutta meidän valomme matkaa ikuisesti ajassa tästä tulevaisuuteen.

Alkuräjähdys syntyi arvioiden mukaan noin 13 miljardia vuotta sitten. Meidän planeettamme ikä on noin 4 miljardia vuotta. Ensimmäiset monisoluiset eliöt saivat alkunsa Maassa noin 1,2 miljardia vuotta sitten. Siitä evoluutio on hiljalleen, ajan saatossa ohjannut sen nykyistä kohti. Ihmislaji on pitkällisen kehityksen tulos. Meidän olemassaolomme on niin harvinaista ja niin poikkeuksellista, että sitä jopa tulee pitää lahjana.

Minä istun omassa kerrostaloasunnossani, vaalean sinisellä sohvallani, sähkövalojen välkkeessä, katto pääni päällä, ruokaa jääkaapissa, pehmeä sänky yötä varten odottamassa, toiset ihmiset hakemassa minun jätteeni täältä pois, toiset ihmiset kunnostamassa minun ulko-oveani, kirjoitan tietokoneella, jonka saadakseni minun on vain pitänyt ojentaa toiselle ihmiselle muutama hassu paperilappunen. Jos loukkaannun voin soittaa apua ja saada ilmaista sairaanhoitoa. Minun koulutukseni on maksanut joku muu. Minun hyvinvointini on toisten käsissä. Kaikkien meidän hyvin etuoikeutettu eläminen on maksanut karvaan hinnan toiselle puoliskolle tätä ihmiskuntaa. He kantavat raskaita kiviä siitä asti kun osaavat kävellä, naurettavilla tuntipalkoilla. Heillä ei ole pääsyä koulutukseen tai sairaanhoitoon. Heillä ei ole sähköä tai ruokaa. Heillä ei ole edes kattoa pään päällä. He eivät ajattele termin "muotopuoli" olevan millään lailla oleellinen.

Antiikin Kreikan mytologiasta tunnemme Narkissosin tarinan. Mies rakastui omaan peilikuvaansa niin, että kuihtui ja kuoli sen edessä. Kauneus on illuusio. Kauneus on myös häviäväistä - se ei kestä. Se ei tarjoa merkitystä elämään. Sen edessä voi vain kuihtua ja kuolla.

Minä rakastan jokaista elollista asiaa tässä maailmassa. Sinä olet kaunis, pitkällisen kehityksen tuotos. Sinä olet rakastettu, koska olet olemassa. Nyt rakasta takaisin ja tarjoa sama olemassaolemisen kauneus myös jokaiselle toiselle olennolle tässä maailmassa.





09 elokuuta 2016

Win Win (Win Win)

Olen hiljattain päässyt taas kiinni lakiviihteen pariin. Aloitin seuraamaan The Good Wife sarjaa, lähinnä siksi, että kyllästyin odottamaan kaikilta uusilta sarjoilta seuraavia tuotantokausia, joten hyppäsin vähän vanhemman sarjan selkään ja odotan, että sillä ratsastan viimeisen tuotantokauden loppuun asti, joten iltapuhtini on valmiiksi jo määrätty muutamalle seuraavalle kuukaudelle (nyt vasta ensimmäinen tuotantokausi takana). Tämä olkoon kätevä aasinsilta Tom McCarthyn ohjaaman vuoden 2011 draamakomedian suurimpaan ongelmaan, joka on lopulta sen upottava tekijä. Nimittäin en juuri näe järkeä kertoa elokuva päähenkilön tarinasta, joka on kylläkin lakimies, mutta juonella itsellään on hyvin vähän tekemistä lakimaailman kanssa. Kaikkihan me tiedämme, että lakisarjat ja -leffat toimivat. Ne ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat jostain. Win Winin päähenkiö (Paul Giamatti) on lakimies, mutta sen sijaan, että elokuva keskittyisi tämän mielenkiintoiseen työhön, seuraammekin täysin irrationaalisiksi jääviä yksityiskohtia hänen elämästään.

Mike Flaherty (Giamatti) on pienen pitäjän yksityinen lakimies, jolla on kotivaimo (Amy Ryan) ja pari mukulaa. Ja eikös tämä kotielämän autuus sitten muutaman pennosenkin miehen käppänän taskusta nappaa, kun talosta pitäisi pitää huolta, etupihan puu kaataa, lapsille saada ruokaa ja hammastukia ja ynnä muuta sellaista kaikkea elämään kuuluvaa hauskaa. Jostain kumman syystä Miken ammatiksi on käsikirjoittajat kuitenkin valinneet lakimiehen, enpä tiedä, vaikka sellaisen ammatin sijaan josta oikeasti jonkun uskoisi olevankin työtä ja rahaa vailla, kuten raksamies tai Nokian tehdastyöläinen. Täten jo heti ensimmäisestä alkuasetelmasta alkaen uskottavuus livistää piippua pitkin savuna ilmaan, kun katsojan pitäisi samaistua lakimiehen rahaongelmiin. Koska tästä ei vielä kovin pitkää elokuvaa saa väännettyä, mukaan heitetään painia harrastava ongelmanuori, joka yht'äkkiä onkin Flahertyn perheen taakkana, enpä tiedä, vaikka sosiaalitoimen sijaan.

Katsottuani elokuvan en vieläkään tiedä mistä se kertoi. Turhanpäivästä paskaa, toisin sanottuna. Tom McCarthyn ohjaus pelastaa paljon ja yhtäläisyydet Spotlightin hiottuun, vangitsevaan tyyliin löytyy. Siksi kai tämän elokuvan kelkassa pysyinkin, kun jollain tapaa sen näki hyvin tehdyksi, kuitenkin. Onneksi hra McCarthy onkin sitten löytänyt vähän jotain hedelmällisempää maaperää elokuvanaiheilleen (a la Spotlight), josta oikeasti jaksaa kahden tunnin teoksen katsoakin. Sellaiseen hänen kiistattoman hyvät ohjauslahjansa suokin uhrattavan. Iso kysymysmerkki silti leijailee tämän elokuvan päällä, ja miten helkutissa kukaan ensinnäkään on antanut rahoituksen tälläiselle tarinalle?



...=)


08 elokuuta 2016

Movie Monday #70 - Get away from her you bitch

"Hän on vahva, hän on kova, hän rokkaa. Ja hän on nainen. Kuka on coolein, kovin, viilein, paras ja loistavin naishahmo elokuvissa? Nyt ei siis välttämättä haeta Ellen Ripleyn kaltaista toimintasankaritarta vaan muuten vaan naishahmoa, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen."
Kerrankin tulee vastattua Movie Monday haasteeseen ihan maantaina...! Valitettavasti haaste on vähän haastellisemman puoleinen ja siksi joudun kapinoimaan sitä vastaan mitä räikeimmällä tavalla. Nimittäin vastaamaan juuri Ellen Ripleyn kaltaisen toimintasankarittaren, koska "ihan tahansa, kuka vaan nainen, joka on tehnty minuun vaikutuksen" on aikaslaisesti liian laaja käsite alkaa rajaamaan siitä sitten kaikista näkemistäni naishahmoista muutamaa parasta.

:::

  • Anne Hathaway :: The Dark Knight Rises
-ehdottomasti paras kissanainen-




:::

07 elokuuta 2016

Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E.)

Vaikka välillä tuntuu, että Hollywoodissa on näyttelijöitä pilvin pimein, niin kyllä sekin loppupeleissä aika pieni piiri on. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että tämänkin leffan päärooliin oli harkittu Ryan Goslingia, Channing Tatumia, Matt Damonia, Christian Balea, Michael Fassbenderia, Bradley Cooperia, Leo DiCapriota, Russell Crowea, Chris Pinea, Ryan Reynoldsia ja George Clooneya. Eli täysin niitä samoja nimiä, joita jokaisesta leffasta toiseen pyöritetään remmeissä mukana. Mutta luojalle kiitos kun olenkin kiitollinen, ettei yhtäkään näistä herroista leffaan palkattu, puhumattakaan rooliin eniten tarranneesta Tom Cruisesta. En näkisi Napoleon Solon roolissa enää ketään muuta kuin Henry Cavillia. Siis, puhutaanko täydellisestä roolituksesta? Teräsmiehen saappaissa en hänestä ole oikein perustanut, mutta tämän 60-luvun herrasmiesagentin roolissa hän on täydellinen. Pelkkä puheenrytmi huokaa täydellistä vanhanaikaisuutta. Hänen jyrkkä ruumiinrakenne tuo täysin mieleen jonkun Burt Lancasterin. Ja kivinen leuka Cary Grantin.

Alicia Vikanderiin rakastun rooli roolilta enemmän. Hänen paljas ja hiottu valovoima on välitöntä, hän on läsnä. Hän naulitsee katsojan penkkiinsä heti ensimmäisten replojen ansiosta. Ehkä se on myös hänen skandinaavinen teeskentelemättömyys, jota hän pystyy eritoten tässä roolissa höydyntämään hienovaraisen ironian ja sarkasmin muodossa. Elizabeth Debickiin naulitsin silmäni jo The Great Gatsbyssä ja uumoilin hänelle suuria rooleja. Tämä nyt on ainakin yksi pysäkki matkan varrella sinne. Kylläpäs hän meinaan saakin pahiksestaan muovattua oikein jäisen nartun. Armie Hammerilla on porukasta vähiten tehtävää, kun hahmonsa on niin "venäläinen". Mutta niissä hetkissä, kun hahmo vähän pehmenee, niin näkee kyllä Hammerinkin potentiaalin näyttelijänä.

Sanomattakin lienee siis selvää, että täydellisyyttä hipova vakoojaseikkailu tämä on. Ai, että kun katsojaa oikein hemmotellaan 60-luvun tyylillä ja svengillä. Puvustus on syötävän herkullista ja kameratyö sopivan kiiltokuvamaista. Minun on ehkä pakko myöntää, että minussa asustaa salaa 60-luvun diggaaja. Vaikka en yleensä tykkää sellaisesta ajattelutavasta, että "voih, silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin" - niin tämän leffan valossa kyllä tuollainen maailma - perinteinen, arvokas, kaunis - säilyttää kyllä hohtonsa tälläisen modernistinkin silmissä.

Juonikuvio on täydellinen. Juuri sopivasti katsojaa hämätään, mutta kuitenkin pidetää katse koko ajan pallossa. Jos joku kohta menee yli hilseen, niin sitä vielä vähän avataan katsojalle, jotta kukaan ei putoa pois kärryiltä. Myös sopivasti hengähdystaukoja on, ettei koko ajan olla jossain takaa-ajossa tai kaksintaistelussa. Tämän ansiosta myös pääporukka hitsautuu hienosti yhteen ja sen takia toivoisinkin sitä jatko-osaa.

David Beckhamin cameo meni ihan ohi. Mutta nauraa sain. Ja pari kertaa tuhahdin, kun Cavill kaivoi olemattomista housun taskuistaan kilometrin paksuisia putkiloita sun muita vempaimia. Mutta kerrankin voin sanoa, että ylitsempuvuudesta ja epäuskottavuudesta on jotain apuakin. Harvoin on nimittäin näitä kahta toteutettu oikein. Annan siis elokuvalle suurimman mahdollisen kunniankumarruksen, kun katsonkin läpi sormien tällä kertaa.


#elokuvahaaste2016 (37. Tv-sarjaan perustuva elokuva)



...=)






06 elokuuta 2016

Laggies (Laggies)

Kun Angelina Jolie ohjasi Brad Pittiä heidän yhteistyöprojektissa By The Sea (2015), he kertoivat, että se oli ensimmäinen kerta, kun Pittiä oli ohjannut naisohjaaja. Ja siihen mennessä Pittin elokuvakrediitit ulottuivat pitkälti yli neljänkymmenen tittelin. Ei siis tule mitenkään vähätellä naisohjaajien elokuvien tärkeyttä. Niitä täytyy tehdä ja niitä täytyy tukea. Knightleylle ei naisohjaajat ole mikään uutuus (katso vaikka Seeking a Friend for the End of the World, juuri arvostelemani).

Hän on Megan, elämässään jumiutunut kolmikymppinen, joka on vielä yhdessä lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa, hengaa samojen kavereiden kanssa ja on samassa työpaikassa kuin kouluikäisenä. Kun ystävät ympäriltä alkavat mennä naimisiin ja omakin siippa alkaa painostaa virallista vakiintumista, alkaa Meganin hälytyskellot soimaan. Tähän asti hän on pärjännyt aallon päällä ratsastamisella, mutta nyt olisi aika uida. Ja ihan itse keksin kielikuvan. Apuun sukeltaa Chloe Grace Moretzin teini.

Laggies ei ole erityisen hyvä elokuva. Se ole tarpeeksi kevyt tai hauska ollakseen aivot narikkaan-hömppää, eikä se ota itseään liian vakavastikaan kertoakseen oikeasti teemastaan jotain syvällisempää. Päähenkilö etsii itseään ja päättää ottaa vastuuta teoistaan. Mikä muu on uutta?


...=)




Seeking a Friend for the End of the World (Seeking a Friend for the End of the World)

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että maailma päättyy kahden viikon kuluttua? Mitä minä tekisin? Ensimmäinen vastaus varmaan olisi syödä mitä lystää ja toinen ajatus, mikä tulee mieleen on, että ei varmastikaan tekisi mieli nukkua hirveästi. En tiedä posauttisinko kuitenkaan aivojani pellolle ennen. Kaikkia näitä nähdään kuitenkin toteutettavan elokuvassa. Etenkin itsemurhat toimvat jopa erittäin kuivan, mustan huumorin tehokeinona, kun päähenkilöiden matkan varrella ruumiita tippuu aina ties mistä.

Mielenkiintoista on, että elokuva lähtee siitä olettamuksesta liikkeelle, että ihmisille oikeasti kerrottaisiin maailman päättyvän. Itsellä on aika vahva ennakkoluulo siitä, mitä USA:n hallitus kertoo ja mitä ei kerro. Veikkaanpa, että ihmiset haluttaisiin pitää suht aloillaan loppuun asti, eikä paniikille ja joukkohysteerialle annettaisi hirveästi panoksia. Oivaltavaa on myös elokuvankerronnassa se, että muutamat ihmiset jopa totuuden tiedettyään teeskentelevät tietämättömiä ja jatkavat elämäänsä kuin se ei päättyisi kahden viikon päästä.

Kauniina ajatuksena pidin sitä, että kaksi ihmistä löytää toisensa apokalypsin aamunkoissa. Vieläpä kaksi ihmistä, jotka ovat epätoivossa etsimässä juuri toista, kenen kanssa jakaa loppuelämänsä. Nämä kaksi ovat Steve Carellin esittämä Dodge ja Keira Knightleyn esittämä Penny.


Olen itse asiassa muutamat viime kuukaudet miettinyt paljonkin kysymystä elämän pituudesta. Olen joutunut kyseenalaistamaan elämänkaaren merkityksen. Jossain vaiheessa nimittäin kun ymmärtää, että elämä oikeasti päättyy kuolemaan ja sen jälkeen ei tosiaan pääse tanssimaan sateenkaarien päälle yksisarvisten kanssa, niin se johtaa helposti lisäkysymyksiin. Jos elämä päättyy kuitenkin, mikä järki on elää? Kuolema muuttaa elämän merkityksettömäksi. Ei ole mitään väliä kuinka paljon olet nauttinut elämästäsi, oletko jättänyt jälkesi historiaan tai kerännyt paljon omaisuutta tai menestystä. Kuoleman jälkeen sillä millään ei ole mitään merkitystä. Mikä merkitys siis on tällä hetkellä, kun sitä huomenna ei enää ole?

Elokuvan Penny & Dodge toteavat tyhjentävästi, että "I couldn't live without you. No matter how long". Se. Se, että kokee olonsa rakastetuksi ja rakastaa toista - se luo merkityksen jokaiselle hetkelle. Elokuva on siis temaattisesti kaunis. Ainoastaan sen sanon, että kun käsiteltävä aihemateriaali on näinkin raskas, itse ehkä välttäisin vielä enemmän korniutta. Nyt elokuvan ympärille on ämpätty liikaa koristeita, liikaa juonikuviota, liikaa ylimääräisiä hahmoja, liikaa söpösteleviä yksityiskohtia.





...=)



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...