22 heinäkuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You)

Ihmiset etsivät elokuvista eri asioita. Universaalin taidemuodon siitä tekee, että jokainen haluaa samaistua tarinoihin, joita ne välittää. Yksikään elokuvamaku ei varmasti menee yksi yhteen. Mutta se juuri tekee tarinoista niin rikkaita ja elokuvista niin tärkeitä. Jokainen ottaa jokaisesta leffasta eri asioita irti. Elokuvat voivat olla yllättävän henkilökohtaisia.

Louisa Clark (Emilie Clarke) on nuori tarjoilija paikallisessa kahvilassa. Will Traynor (Sam Claflin) on menestyksekäs, rikas maailmanmies. Louisa saa potkut. Will joutuu moottoripyöräonnettomuuteen ja halvaantuu. Heidän tiet kohtaavat, kun Willin äiti Camilla (Janet McTeer) palkkaa Louisan pitämään huolta Willistä. He löytävät toisistaan jotain uutta ja kumpainenkin omalla tahollaan auttaa löytämään toisilleen uuden suunnan.

Meidän maailmamme on hyvin synkkä, täynnä sotaa, väkivaltaa, köyhyyttä, kuolemaa, nälänhätää, kurjuutta ja usein tuntuu siltä, että se on niin rikki, ettei sitä enää korjaamaan pysty. Silti haaveilemme maailmasta, joka on hyvä. ...miksi? Miksi, jos se on niin vaikeaa, ongelmia muodostuu aina uusia, miksi jatkamme taistelua paremman huomisen eteen? Samalla lailla voisi kysyä, että miksi ihmisen, joka haluaa kuolla, täytyisi taistella elääkseen?

Minäpä kerron pienen salaisuuden. Kuoleman jälkeen ei ole elämää. Kun kuolemme se on siinä. Emme tule muistamaan mitään elämästämme tai itsestämme. Kaikki muistot, kaikki hetket, kaikki mikä on joskus merkinnyt, tulee olemaan epäoleellista. Kaikki menettää merkityksensä. Se on synkkä ajatus, mutta tarpeellinen. Koska sitä seuraa jatkokysymys. Miksi elää nyt? Miksi elää nyt, kun huomenna kaikki on poissa? On loogista, että haluamme taistella paremman huomisen puolesta, mutta emme voi luottaa siihen. Loppujen lopuksi se on jopa turhaa. Emme pysty vaikuttamaan siihen sen enempää kuin menneeseenkään. Ja millään ei kuitenkaan tule olemaan sen enempää tarkoitusta. Elokuvassa on kohtaus, jossa Louisa & Will ovat rannalla, on ilta, he ovat yksin. Will sanoo: "This, tonight. Being with you, is the most wonderful thing you could've ever done for me. But I need it to end here" ja näissä sanoissa on enemmän viisautta, kuin voisi kuvitellakaan.


Kuinka erilainen voi Emilia Clarke ollakaan hänen mahtavasta Game of Thrones-roolistaan? Kumarran aina nerokkuuden edessä ja sen joutuu kyllä Clarken laajalle repertuaarille tekemään. Thronesissa hänen hahmonsa on kylmäpäinen, sortumaton, vahva jopa kliinisyyteen asti, vaikkakin omaa hienoisen särön ihmisyyttä. Tässä hän on kuin toinen ihminen. Lämmin, kutsuva, jalat maassa-tyyppinen, rento. Häntä ei tarvitse kuin seurata ja sinunkin olosi on rentoutunut. Hänessä on harvinaista karismaa, jonka ansiosta katsojat voivat samaistua häneen ja tuntea kuin olisivat tunteet hänet aina. Sam Claflinin näyttelijäntaitoja olen ylistänyt ennenkin. Hänen monologinsa Nälkäpelin kolmannesta elokuvasta on sykähdyttävä. Kun hän hymyilee, on miltei mahdotonta olla luottamatta häneen. Siksi hän sopii loistavasti Clarken kanssa yhteen - he omaavat harvinaista kemiaa. Erityisesti pidin hänen hiotusta rytmistään, kun hän osoittaa hahmon tunnetiloja aina närkästymisestä rakastumiseen pelkästään vuorosanojensa välisillä tauoilla.

Charles Dance on yksi vaikuttavimmista valkokangasläsnäoloista. Hän omaa tyyntä karismaa ja auktoritääristä voimaa. Siksi oli kiva nähdä, että hän pystyy muuntamaan vaikuttavuutensa myös lämmöksi ja rakkaudeksi esittäessään pojalleen parasta haluavaa isää. Janet McTeer rakentaa hienon roolisuorituksen, jossa demonstroi päättäväisen äidin voimaa ja jonka rikkoo eräässä kohtauksessa, jossa epätoivo valtaa pelon täyttämän äidin. Pidin myös Stephen Peacocken esittämästä rennon arkisesta sivuhahmosta, jota vasten on hyvä peilata tunteikasta suhdetta Louisan ja Willin välillä, vaikka Peacocke kolmannen pyörän rooliin onkin vähän laitettu.

En tiedä muista, mutta itse haluaisin vähän murtaa sanan "sentimentaalinen" konnotaatiota. Olen kyllästynyt siihen, että elokuvalle voi heilauttaa kättään vain tituleeraamalla sitä sentimentaaliseksi, ihan kuin se olisi niin huono asia. Itse olen täysin tämän leffan kohdeyleisö ja se on minun oikeuteni.  Minä samaistun tähän elokuvaan ja se on suurin kehu, jonka sille voin antaa.







2 kommenttia:

  1. Todella hieno teksti! Pidin erityisesti kolmannen ja neljännen kappaleen pohdinnoista. Itsekin rakastuin tähän elokuvaan♥ (kirjoitinkin blogiini rönsyilevän tekstin) Clarke ja Claflin sopivat täydellisesti rooleihinsa ja heidän kemiansa käyvät yhteen todella mielenkiintoisella tavalla. Tuliko muuten sinullakin loppupuolella tippa linssiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä leffa on itse asiassa pyörinyt nyt päässä jo monta päivää leffan näkemisen jälkeenkin. Puhuu VOLYYMEJA elokuvan vaikuttavuudesta. Rakastuin tähän tulisesti. Muutenkin tälläiset romanttiset hömpät on hunajaa allekirjoittaneelle. Emilia ja Sam ovat kyllä kultaisia :D

      Pidin myös sinun teksistäsi (ei ollut mitenkään rönsyilevä!) ja eritoten huomioistasi mm. Louisan poikaystävän roolista tarinassa. Itse en edes hahmottanut asetelemassa samaa syvällisyyttä mitä sinä bongasit!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...