22 kesäkuuta 2016

Last Night - Kohtalokas ilta (Last Night)

Erittäin kaunis, tunnelmallinen, jopa melodinen elokuva, joka leikkii tunnetiloilla ja etsii hahmoistaan määritelmiä elämän valinnoille. Keira Knightley ja Sam Worthington esittävät avioparia, Joannaa ja Michaelia. He ovat onnellisesti naimisissa, mutta molemmat päättyvät viettämään iltaa petoksen merkeissä Eva Mendesin ja Guillaume Canetin esittämien rakastajien luona.

Robert Frostilla on hieno runo, joka puhuu elämästä polkuina. "Two roads diverged in a wood, and I - / I took the one less traveled by, / And that has made all the difference", The Road Not Taken. Siinä kiteytyy mielestäni hyvin syrjähyppyjen pohjimmainen tarkoitus. Monille aviopuolison pettäminen on jopa jonkinlainen tabu, mitä ei halua edes ajatella. Sitä ei haluta järkeistää, sillä sen luokan petos sattuu, sillä sinulle läheinen ja rakas ihminen loukkaa sinua päättämällä jättää sinut yksin omalle tiellesi. Ihmisiä, jotka pettävät, kutsutaan itsekkäiksi. Tässä elokuvassa on hieno hetki Lauran (Mendes) ja Michaelin (Worthington) välillä, kun he puhuvat pettämisen mahdollisuudesta. Michael kysyy Lauralta, että onko tämä koskaan pettänyt ketään. Laura vastaa, että ei, mutta ei periaatteen vuoksi, vaan ei ole vain koskaan tahtonut. Jokaisella on siis aina valinta, päätös elää elämää niin kuin itse haluaa. Ja siinä on kaiken merkitys.

Pidinkin siitä, miten rakkaus oli elokuvassa tulkittu valinnaksi, vain yhdeksi mahdollisuudeksi elämämme aikana. Siihen suhtauduttiin myös mitä karuimmalla realiteetilla, kun puhuttiin sen kuihtumisesta. Se loi mielenkiintoisen vastapainon repliikeille kuten "Most nights when I can't sleep, I still replay you" - kaunista. Tämä on myös erittäin puoleensavetävää elokuvankerrontaa, sillä katsojaa ei pidetä kuin pienenä lapsena lukemassa satua, ja jolle täytyisi uskotella jotain fantasiaa ikuisesta onnesta ja rakkauden täyttämästä elämästä.

Keira Knightleyn näyttelijänlahjoja jumaloin. Hänellä on taito lumota katsoja ja saada meidät uskomaan hänen jokainen repliikkinsä. Sam Worthingtonia alan arvostamaan rooli roolilta enemmän ja enemmän. Myös Eva Mendes oli hyvin roolitettu, häntä on nähty toisen naisen rooleissa ennenkin, mutta tällä kertaa hän toi hahmoonsa syvyyttä ja tiettyä hillittyä harmoniaa, mikä oli mielestäni oleellista, sillä tämä elokuva ei tyydy kuvaamaan toista naista vain sivuhahmona, vaan miettii syitä myös tämän käytöksen taustalla. Griffin Dunne tekee myös hienon sivuroolin miehenä, jolla on jo vähän kypsempi näkökulma elämään ja rakkauteen. Hän sanoo tyhjentävästi: "Fuck the vows, it's the years you can't undo. You will never be able to take away the years with her husband. And the moment you try, this will be gone." Ainoastaan Guillaume Canet'n roolisuoritus jäi vähän ontoksi ja ulkoaharjoitelluksi.

Erityisesti pidin elokuvan rakenteesta. Juoni ei sijoitu pitkällekään ajanjaksolle ja silti se pystyy hyvin vangitsemaan neljän ihmisen tähän astiset elämät ja puhumaan syvällisempää tematiikkaa huomisesta ja siitä, minkä varaan haluaa elämässään astua. Itse olisin elokuvantekijänä itse asiassa ottanut vähän suurempia riskejä, enkä pelannut asioita niitä varman päälle. Nyt elokuva liikkuu koko ajan vähän kiusoittelevalla vyöhykkeellä, antaen vihiä vain mahdollisuuksista ja tämä on sinänsä kiehtovaa, mutta voi olla myös yksitoikkoista katsojalle.


#elokuvahaaste2016 (12. Elokuvan nimi viittaa vuorokaudenaikaan)








...=)






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...