06 kesäkuuta 2016

Isänmaan puolesta, 2. tuotantokausi

Kakkoskausi jatkaa täysin samoilla juonilangoilla, jotka ensimmäisellä kaudella jo punottiin. Kauden alussa, päähenkilöllä Carrie Mathisonilla (Claire Danes) kestää vähän aikaa palautua mielenterveyshäiriöistään ja silloin käy keskustelua itsensä kanssa jopa kokonaan työstään luopumisesta. Pian kuitenkin kaikille tuttu terroristi Abu Nazir (Navid Negahban) näyttäytyy maailmalle ja Carrielle kutsu käy häntä jahtailemaan.

Kakkoskausi on heikompi kuin ykkönen, eikä sekään kovin vahvoilla jäillä kulkenut. Jaksot ovat yhä jännittäviä ja pitävät otteessaan. Mutta kokonaiskuva jähmetyy kamalasti paikoillaan pyörimään Damian Lewisin hahmon, Nick Brodyn ympärille. Onko se terroristi vai ei? Rakastaako Carrie tätä vai ei? Nämä kysymykset ovat ihan mielenkiintoisia ensimmäisellä kerralla kun niitä kysytään. Ne ovat mielenkiintoisia myös toisella ja kolmannella kerralla kysyttäessä, mutta neljäskymmeneskahdeksastuhannes kerta on vähän liikaa. Toivon totisesti, että kauden päätösjakso viimein naulasi sen arkun kiinni, ettei katsojaa vielä kerta revittäisi sen valtameren läpi. Jahkailut on tylsiä.

Sarjan vahvuudeksi koen dynaamisuuden. Carrien tiedusteluagentin työ on monipuolista ja äärettömän mielenkiintoista. Siitä saisi revittyä draamaa ihan riittävästi, joten en ymmärrä, miksi tätä samaa Nick Brodyn hahmoa pitää pyöritellä mukana vielä niin kauan.

En ole koskaan pitänyt Danesia kummoisenakaan näyttelijänä. Ykköskaudella vielä halusin antaa hänelle mahdollisuuden, mutta kakkoskausi vahvisti vain epäilyjäni. Hän on vähän yhden ilmeen näyttelijä. Hänen väpättävä alaleukansa oli mielenkiintoinen tehokeino kuvaamaan hänen hahmonsa emotionaalista epävakautta ensimmäisen kerran. Se oli ihan mukiinmenevää myös toisella ja kolmannella kerralla. Mutta neljäskymmeneskahdeksastuhanneskerta, kun Carrie alkaa murjottamaan... Tiedän, että näin ei saisi sanoa, mutta väsyin myös katsomaan hänen meikittömiä kasvoja. Sarja on ollut kuitenkin menestys Yhdysvalloissa, niin luulisi tuotantayhtiöllä olevan varaa palkata maskeeraaja. En myöskään pidä Damien Lewisista, mutta hänessä sentään näen hänen repertuaarinsa laajuudeen. Mandy Patinkinin roolityö olisi vahvaa, jos hän tajuaisi näyttää muitakin puolia hahmostaan, kuin mumisevan hermoheikon. Sekin nimittäin käy jossain vaiheessa aika kaavamaisen puiseksi.

Sarjan heikkous on sen pituus. Sitä minä yritän tässä vain sanoa. Ainekset nimittäin tässä ovat, mutta koska jaksot ovat tunnin mittaisia ja niitä on kaksitoista tuontakaudessa, ei siinä pysty hirveän montaa juonenkäännetta kauteen sullomaan, niin kerronta pakostakin junnaa vähän paikoillaan. Luotan kuitenkin siihen, että käsikirjoittajat jossain vaiheessa pystyvät luopumaan tästä juonikaaresta ja siirtämään toimivat roolihahmot uusille vesille, jolloin sarjaan pystyisikin korporoimaan huomattavasti verkkaisempaa tulkintaa maailmanlaajuisesta poliittisesta kentästä ja sodasta terrorismia vastaan.

Pidin myös pahamaineista Abu Naziria näytelleestä Navib Negahbanista, jota ei uskonut näyttelijäksi ollenkaan, vaan oli kuin oikeasti olisi katsellut pelottavaa terroristia - melkein teki mieli kääntää katse hänestä pois ja piiloutua sohvan taakse, ettei hän vain näkisi minua. Tämä on myös sarjan vahvuus, se pystyy istuttamaan katsojan hyvin aitoihin vakoilutilanteisiin ja yleisökin saa kokea sen adrenaliiniryöpyn, joka tulee onnistumisista ja kokea sen karvaan tappion maun suussa, kun kaikki ei onnistukaan. Toivoisinkin, että seuraavilla kausilla kerronta siirrettäisiin pois Yhdysvalloista ja turhasta byrokratiassa vellomisesta ja päästäisiin oikeasti kentälle, oikeiden tapahtumien ja vakoilun pariin. Koska tälläkin kaudella paras jakso oli se, missä Carrie lähetettiin Libanoniin.




...=)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...