07 toukokuuta 2016

Thanks for Sharing (Thanks for Sharing)

Tälläiset monta juonilankaa omaavat ensemble-draamat jakavat selvästi mielipiteitä. Itse tykkään, kun on paljon seurattavaa ja juonenkulkuun pääsee pureutumaan ihan eri lailla, kuin jos seuraisi vain yhden henkilön elämää. Pidin paljon tämän elokuvan asetelmasta - kuinka jokaisella henkilöllä on häntä ajavat motiivit toimimaan kuten toimii. Tässä päällimmäisin syy on addiktio. Päähenkilöt kukin kamppailevat lähinnä seksiaddiktion kanssa, mutta heitä ajaa lopulta myös syvemmät tunteet ja voimat. Itse pohdin yleensä hyvää elämää ja nauttimista kun puhutaan jo äärimmilleen viedystä tarpeen tyydyttämisestä. Jos lohtua ei saisi hakea alkoholista, sokerista, seksistä, tupakasta yms. hedonistisista hetkellisistä turrukkeista, niin mitä elämältään pitäisi sitten etsiä?

En tiedä lähtisinkö itse tekemään näin rankasta aiheesta kuitenkaan ihan näin leppoisaa draamakomediaa. Ei tässäkään vitsit oikein naurata ja muutenkin jää kysymysmerkiksi, että mikä oli elokuvan lopullinen sanoma. Elokuva lupaa sinänsä paljon, sillä addiktiot ovat kuvattu tässä ihan oikeina ongelmina - ei vitsin aiheina.

Mark Ruffalo on ihana suosikkini ja aina vain mitä enemmän häntä rooleissaan näkee, häneen tykästyy tykästymistään. Gwyneth Paltrow on melkein liian kaunis arkiseen rooliinsa. Josh Gad on Josh Gad. Tim Robbins on tietysti hieno. Joely Richardson on käsittämättömän upea ja suurin yllätys on Alecia Moore eli P!nk, joka on todella koskettava, maanläheinen ja sielukas roolissaan. Kumpa häneltä nähtäisiin vielä enemmän tulevaisuudessa näyttelijäntyötä. Patrick Fugit tekee myös todella hienon roolisuorituksen syrjään jääneenä addiktin poikana.




...=)

6 kommenttia:

  1. Jännä, että Pink esitellään tuossa kansipaprussa omalla nimellään. Moniko mahtaa sitä edes tietää/muistaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NO SAMAA IHMETTELIN MINÄKIN! Ärsyttää, oikeastaan.

      Poista
    2. Liekö sitten yritys eriyttää laulaja/näyttelijäuraa. Catacombs-nimisessä (heikohkossa) kauhuilussa hän esiintyi myös omalla nimellään (tosin suomi-dvd:n kannessa luki selkeästi Pink).

      Poista
    3. En noin muutenkaan pidä taiteilijoista, jotka käyttää useampaa nimeä - tarkoitus vähän vesittyy, mikä on kuitenkin henkilön tunnistettavuus. Täysin oma lukunsa on myös mielipiteeni laulajista, jotka näyttelevät myös (usein tekemättä kumpaakaan hyvin)... Onneksi P!nk on poikkeus...

      Poista
  2. Ainakin 50 Cent, Puff Daddy ja LL Cool J ovat todenneet haluavansa esiintyä elokuviensa näyttelijälistauksissa omilla oikeilla nimillään, juuri erottaakseen näyttelijäminä muusikkominästä. Mikä sitten ilmeisesti hieman hiertää tuottajia, koska tottakai se tunnettu taiteilijanimi myy elokuvaakin paremmin kuin Sean Combs tai Curtis Jackson. Mikä sitten johtaa usein siihen että nimi löytyy krediitetistä jonkinlaisessa kompromissimuodossa Curtis "50 Cent" Jackson. Tuo 50 Centkin on niin uskomattoman surkea näyttelijä (ja muusikko), että parasta olisi jos hänen nimensä piilotettaisiin kokonaan ja samaten mies itsekin, mutta pakkohan hänen on suostua siihen taiteilijanimen esillä oloon kun suurin osa hänen elokuvistaan ei myisi yhtikäs mitään ilman jonkinlaista "houkuttelevuutta".
    Puff Daddy kyllä perusteli tavallaan aika hyvin miksi Monsters Ballissa hän oli nimenomaan omalla nimellään, koska nimi Puff Daddy ei oikein sovellu vakavaan rasismiaiheisen elokuvan kanteen, vahingossakin vähentäen uskottavuutta. Toisaalta tällöin voidaan ajatella, että jos hän todellakin uskoo että taiteilijanimensä voisi pilata vakavan elokuvan tehon, niin kuinka vakavissaan hän itse ottaa musiikkinsa jos se nimi (joka on typerä) kuitenkin kelpaa edustamaan sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, tässä kohtaa astuu taas itsellä kehiin kaikki ocd-anaalisuudet, mutta monet hyvät laulajat ovat mielestäni "pilanneet" uraansa sotkemalla siihen näyttelijäntöitä myös. Se on vain jotenkin holtitonta, lun yht'äkkiä pitää ajatella, että mikä tämä Ludacris tai Jon Bon Jovi onkaan miehiään - laulaja VAI näyttelijä. Mutta kyllä niitä hyviäkin poikkeuksia löytyy kun laulajasta onkin kuoriutunut yllättäviä draamallisia puolia.

      Se olisikin hauskaa, jos näyttelijät rupeaisivat tekemään samaa musiikin puolella; esiintyisivät omilla nimillään. Maurice Micklewhite voisi räpätä, Helen Mironoff voisi vetää balladeja, Joaquin Bottom vetää Rockia...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...