15 huhtikuuta 2016

Trumbo (Trumbo)

Dalton Trumbon tarina oikein huutaa elokuvaksi tekemistä. Hollywood tunnetusti rakastaa elokuvia itsestään, siksi ei yllätä yhtään elokuvan menestys 88. Oscareissa. Muun muassa Bryan Cranston sai elokuvan nimiroolista parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Trumbo ei kuitenkaan saavuta lähdemateriaaliansa tasoa ja lopputuloksena on vähän lässähtänyt, kuiva teos.

Dalton Trumbo on 1940-70-luvuilla työskennellyt käsikirjoittaja Hollywoodissa. Hän voitti parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot elokuvista Roman Holiday (Audrey Hepburnin läpimurtoelokuva) ja The Brave One, jotka hän kirjoitti salanimen takaa. 50-luvulla hänet oli nimitetty mustalle listalle. Musta lista koostui kommunisteiksi epäillyistä viihdealan työntekijöistä. 40-luvulla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat voittaneet toisen maailmansodan, josta käynnistyi kylmä sota kahden suurvallan välillä. Kumpikin pyrki estämään toisen ideologian (kapitalismi vs. kommunismi) maailmanvalloituksen. Trumbo oli kannattanut vasemmistolaisia ajatuksia (siitäkin huolimatta, että eli itse varsin rikkaasti ja etuoikeutetusti Hollywood-unelmaa). Hän kieltäytyi kieltämästä omia aatteitaan ja joutui jopa vankilaan kongressin halventamisesta. Trumbo-elokuva kuvaa vielä pahamaineisen ja siihen maailmanaikaan vaikutusvaltaisen juorujournalisti Hedda Hopperin (Helen Mirren) henkilökohtaisen koston vaikutuksia Trumbon jo valmiiksi kärsineeseen imagoon ja asemaan Hollywoodissa.

Bryan Cranston on roolissa vaikuttava, silti tosin ihmetyttää, että kuka hänet niin hyväksi laskee, että Oscar-ehdokkuuden kehtaisi tälläisestä roolisuorituksesta / elokuvasta antaa. Vähän aikaa täytyy elokuvaa katsoa, mutta kyllä jonkin ajan päästä ei enää erota häntä Cranstoniksi ja on kuin hän olisi kadonnut rooliinsa. Hahmo on haastava, koska elokuva kuvaa niin pitkän ajan tämän elämästä ja muutenkin kaikki eksentrisyydet ja pienet hulluuden asteet on vaikea saada toimimaan uskottavasti, mutta Cranston vetää kunnialla. Häntä ei edesauta yhtään se, että elokuva itsessään pysyy aika pinnallisena kuvauksena eikä sen syvemmin keskity mihinkään yhteen teemaan tai edes hetkeen Trumbon elämästä.

Helen Mirren on roolissaan hyvä, mutta valitettavan vähän käytetty, sillä hänen hahmonsa jää nyt aivan toissijaiseksi sivuhahmoksi ja täten on Mirrenillä vääntämistä, että hän saa siihen edes vähän moniulotteisuutta. Mielenkiintoisinta elokuvassa oli kuitenkin nimenomaan tämä Hedda Hopperin hahmo ja tämän pahamaineiset temput muun muassa juuri Trumbon päänmenoksi. On myös mielenkiintoista nähdä ja todeta, että juorutoimittajalla voisi olla niin paljon valtaa, että melkein yksikätisesti lähettää viattoman miehen vankilaan. Mielestäni valon kuitenkin sekä Cranstonilta että Mirrenilta varastaa Trumbon vaimoa esittävä jumalainen Diane Lane. Olen tosin aikaisemminkin marmattanut, että miksi hänet pitää tyrkätä vanhojen naisten rooleihin, kun hän on niin ajattoman kaunis ollut läpi oman elämänsä. Tämäkin elokuva sijoittuu monen kymmenen vuoden aikavälille ja Lane näyttää joka kuvassa yhtä nuorelta ja kauniilta. Lane onnistuu tekemään mahdottoman. Nimittäin hänen roolinsa ei todellakaan ole imarteleva, päin vastoin. Se on kliseinen stereotypia, naisten roolien elokuvissa oleva arkkityyppi, jossa hän on kotiäiti ja edustusvaimo, vain marmattamassa miehelleen, että miksi tämä ei ota käsikirjoituksiltaan aikaa perheelleen. Mutta Lane saa hahmoonsa yllättävää syvyyttä ja hänen kauttaan katsoja oppii tykästymään myös kovapäiseen ja elämältään suunnan menettäneeseen Dalton Trumboon. Lanen hahmon kautta mekin näemme, miksi emme saisi menettää vielä toivoamme pääsankariin.

Trumbo ei ole hyvä elokuva. Itse tyrskähdin nauramaan kun yhtäkkiä katsojan pitäisi uskoa Madison Wolfen muuttuneen Elle Fanningiksi, heidän esittäessä samaa Trumbon tytärtä eri ajankohtina, vaikka he eivät näytä tippaakaan toisiltaan. Mutta elokuva toimii mielenkiintoisena katsantana Hollywoodin kulisseihin. Ehkä myös jossain määrin saamme jonkinlaista viestiä tarinan elementeistä oikean ja väärän suhteen ja siitä, millaista elämää ihmisen tulisi elää, ollakseen ennen kaikkea uskollinen itselleen.

#elokuvahaaste2016 (22. Elämäkertaelokuva)




...=)



2 kommenttia:

  1. Hollowood tunnetusti rakastaa elämäkertaelokuvia ja sairaskertomuksia (napakymppi on niiden yhdistelmä), joten jos palkinnoille halajaa niin siinä ovat parhaat keinot yltää sinne. Se osaltaan selittänee Cranstonin tästä saaman huomion. Ei niin etteikö mies olisi hyvä näyttelijä, mutta kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yasss!!
      Kiitos, sehän se oli... Jotenkin suppea ja ahdasmielinen pääkoppani ei laajentunut ajattelemaan mielenterveysongelmia sairautena (tämän takia on tärkeää poistaa se stigma mielenterveysongelmien ympäriltä), mutta sitähän ne on. Tässähän on sitten täysin samat sävelet kuin Redmaynen voitossa vuosi sitten. Elämäkerta + sairaus on suora lippu Oscareihin ja kun mukaan vielä heittää elokuva-aiheen niin ei näemmä ole elokuvan laadulla tai roolisuorituksen syvyydellä mitään väliä! Ja ei Cranston tosissaan huono näyttelijä ole, mutta kun elokuvan perusarvo on kertoa hahmokuva hänen roolihenkilöstään ja itse elokuva on pinnallinen kiiltokuva, ei se juurikaan anna parhaimmallekaan näyttelijälle mahdollisuuksia loistaa siinä kiiltokuvan keskellä...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...