30 huhtikuuta 2016

The Blacklist, 2. tuotantokausi

Sarjan rakenne jatkaa minun ällistyttämistäni. Tavallaan se muistuttaa vähän Orphan Black-nimistä sarjaa, mutta niin paljon moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Molemmissa sarjaa ei voi jättää yhden jakson katsomiseen, vaan niitä pitää katsoa useampi peräkkäin, kunnes olet tapittanut tv:n edessä koko päivän ja tajuat, että ehkä sinulla on muutakin elämää. Joka jakso on parempi kuin edellinen ja aina tulee uusia juonenkäänteitä ja tapahtumakulku syvenee isommalle tasolle, jolloin on katsottava vielä se seuraavakin jakso, jotta tietää, mikä tämä uusi kenttä on, jossa nyt liikutaan. Siinä, missä Oprhan Blackin juonenkäänteet liikkuvat pikälti yhden naisen ja hänen klooniensa kamppailuun vaikutusvaltaista yritystä vastaan, The Blacklist ottaa kentäkseen koko maailman - kansainvälisen politiikan, turvallisuuden, sodat ja rikollisuuden - salajärjestöt, presidentit, FBI-agentit - ja sitä tarkastellaan FBI:n 10 halutuinta rikollista-listan kärkisijoilla kärkkyvän rikollispomon Raymond Reddingtonin (James Spader) ja hänen luotsaamansa FBI-agentin Elizabeth Keenin (Megan Boone) välityksellä. Tällä kaudella saamme enemmän tietoa Reddingtonin ja Keenin välisestä yhteydestä sekä Keenin menneisyydestä, joka ei pelkästään sido häntä lähemmäs Reddingtonia, mutta myös Reddingtonin vaikutusvaltaisia vastustajia.

Elizabeth siis aloittaa kuumeisen tutkinnan omaan menneisyyteensä, samalla kun hän käy yhdessä tiedonantajansa, Reddingtonin kanssa sotaa pahamaineista rikollista Berliniä vastaan. Myöhemmin paljastuu kuitenkin, että Keenillä ja Reddingtonilla on paljon vaikutusvaltaisempia vastustajia kuin yksi pelkkä rikollinen.

Pidin kakkoskaudesta paljon. Eritoten siksi, että nyt Elizabethin ylitönaiivia lainseurantaa alettiin vähän karsia pois ja hän alkoikin omaksua piirteitä Reddingtonin moraalikoodista. Kaudesta kuitenkin huomaa, että se on vähän "välikausi". Sidotaan yhteen ensimmäisellä kaudella avattua nauhanpäitä ja pedataa tarinaa kolmatta kautta varten. Kolmatta kautta varten oleellisena tässä kaudessa liittyy nimenomaan Lizin lainopillisuuden kadottaminen ja se, että hän alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän rikollista...

Pidin paljon siitä, että FBI-porukka, johon Liz kuului, hiottiin tällä kaudella paljolti yhteen ja heidän välisiin suhteisiin panostettiin. Mukaan astui uusi agentti Samar Navabi (Mozhan Marnò). Pidin paljon tästä uudesta agentista, joka on täysi kovis. Kauden loputtua kukaan hahmoista ei ole enää entisessä asemassaan ja siksi oli hyvä ratkaisu panostaa heidän väliseen vuorovaikutukseen niin kauan kuin se samanlaisena vielä pysyi. Nyt kun katsoja on panostautunut heidän saumattomaan yhteistyöhön, on heidän tekemiin ratkaisuihin helpompi samaistua, kun jossain kohdassa käykin ilmi, että he ovatkin vastakkain. Tästä syntyy todella monitahoista tulkintaa sekä oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta sekä arvaamattomuudesta, lojaaliudesta. Kaikki tämä tanssi tapahtuu vielä kansainvälisen politiikan näyttämöllä, joka arvatenkin on todella ailahtelevainen ja yhdessä hetkessä oikealta ratkaisulta tuntunut päätös tuomitaan hetkessä rikokseksi perustuslakia tai kansainvälistä oikeutta vastaan.

James Spader jatkaa ihmetyttämistäni. Hänestä ei tarvitse sen enempää puhuakaan. Täydellinen näyttelijä täydellisessä roolissa, jonka jalkoihin kumartuisin ja palvoisin häntä kuukauden kolmekymmentäyksi päivää. Pidin myös paljon Elizabethin aviomiestä Tomia, esittävästä Ryan Eggoldista, jolla on hahmossaa todella paljon työstettävää. Hänestä selviää valtamerellisen verran uusia puolia tällä kaudella ja kaiken sen päätteeksi katsoja vielä pitää hänen hahmostaan kauden loputtua!

Olen aina mieltänyt itseäni jokseenkin anarkistiseksi luonteeksi ja rakastan salaliittoteorioita. Tässä pedataan täydellisesti ajankohtaista tematiikkaa tämän pienen maapallomme valtasuhteista, nykymaailman menosta ja lisäksi pohditaan äärettömän syvällisesti kysymyksiä etiikasta. Tulkinta ei voi olla mustavalkoista, kun päähenkilönä on pahamainen rikollinen, jonka puolelle katsoja väkisinkin asettuu. Tämä on myös kuin esileikkiä laajemmalle kysymykselle ihmisen elämisen muodosta... Mitä haluamme? Turvallisen valtion, jotta voimme nukkua yömme rauhassa? Haluammeko tavoitella omaa etuamme, vai olemmeko valmiita luovuttamaan oman identiteettimme sitä väärin käyttävien käsiin, vain oman onnellisen autaan tietämättömyytemme takia?

Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikesta nerokkuudestaan huolimatta tämä on "katso penkkisi reunalla, kynsiäsi purren"-kaltaista viihdettä, jossa on nerokkaat näyttelijät, mielenkiintoinen juoni eikä yhtään tylsää hetkeä.






...=)









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...