13 huhtikuuta 2016

Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out)

Minulle on aina ollut tärkeintä elokuvissa monitahoiset henkilöhahmot. Se on yksi osasyistä, miksi olen linjannut pois animaatioiden parista, koska animaatioiden henkilanka on yksinkertaistetut ja pelkistetyt hahmot. Lapsien on helpompi samaistua stereotyyppeihin: kauniiseen prinsessaan ja komeaan prinssiin tai vähän hullunkuriseen kalaan... tai lihavaan pandaan. Inside Out - mielen sopukoissa ei ole poikkeus, tässäkin päähenkilöt ovat todella yksinkertaisia arkkityyppejä: tunteita. Mutta koska tunteet toimivat kokonaisuutena ja muodostavat aidon ihmisyksilön yhdessä, käykin nämä yksinkertaisestut arkkityypit toimimaan elokuvan puolesta, ei sitä vastaan.

Elokuva sijoittuu 11-vuotiaan Riley-tytön pään sisään. Hänen aivojensa tietoista osaa hallitsee "päämaja" tai headquarters (on suomenkieliset termit vähän hukassa, kun katsoin alkuperäisäänillä) ja siellä viisi perustunnetta: ilo (Amy Poehler), suru (Amerikan The Office-sarjasta tuttu Phyllis Smith), inho (Mindy Kaling), viha (Amerikkalainen stand-up komiikan legenda Lewis Black) ja pelko (Bill Hader). Nämä perustunteet vastaavat Rileyn käytöksestä ohjaamalla tämän tunneimpulsseja sekä hallitsemalla tämän muistoja. Riley aivoissa on myös niin sanottu tiedostamaton osa eli "unconscious", jossa sijaitsee mm. traumat, deja vut, pitkäaikaismuisti ja mielikuvitus.

Kaiken kaikkiaan olin todella vakuuttunut, kuinka tarkasti ihmisen psykologinen käyttäyminen oli kuvattu oikein. Tietenkin paikoittain kerronta uhraa pelkityksissään osan aitoudesta, mutta perusajatus ihmisen mielen toiminnasta on erittäin hyvin hahmoteltu. Itseä jäi vähän kalvaamaan kuinka paljon mukamas (nuorikin) ihminen on riippuvainen tunneailahteluista ja se, että edes tavallisimpia coping-keinoja ei esitelty mielen hallinnassa ollenkaan. Mutta lähtökohtaisesti elokuvan viesti oli törkeän sydäntälämmittävä: kuinka tarvitsemme kaikkia tunteitamme saavuttaaksemme tasapainon. Koska emmehän edes tietäisi mitä ilo on, jos olisimme iloisia koko ajan.

Enpä olisi myös aikaisemmin uskonut joskus sanovani, että itkisin, koska Bing Bong kuoli. Mutta Disneylle tunnusomaiset tunteelliset hetket ovat tässäkin läsnä. On niin sentimentaalista välillä ja välillä taas katsojat sysätään ihan sinne pimeimpään kolkkaan (kirjaimellisesti). Itse en ehkä koskaan ole oikein ollut tälläisen elokuvallisen ilmaisun ystävä, mutta muksut selvästi tykkäävät, että tunteet tarjotaan heille mitä alleviivattavimmassa muodossa ja miksei useat aikuisetkin.

En haluaisi kuulostaa miltään moraalioppikirjaa kädessään pitävältä lastentarhantädiltä ja tiedän, että kuulostan nyt tylsältä aikuiselta, joka saa hauskan, kivan animaationkin latistettua tylsäksi opetukseksi, mutta hienointa tässä nimenomaisessa elokuvassa on juurikin sen tarjoamat "elämän viisaudet". Toivoisin, että minunkin lapsuudessa olisi tehty tälläisiä elokuvia, joista lapsikatsojat varmasti oppivat hahmottamaan tunteiden moninaisuuden merkitystä sekä tunnesäätelyn mahdollisuutta - sen lisäksi, että on hauskaa sitä katsoessa.

Huomaisin myös, että tämä on ehkä yksi muutamista harvoista (todella harvoista) kerroista, kun minä todella toivoisin jollekin elokuvalle jatko-osaa. Nimittäin parasta tässä elokuvassa oli juuri monen tunteen yhteistyö ja siksi olikin hienoinen pettymys, että tämä osa elokuvaa jäi melkein yksinomaan surun ja ilon tarinaksi ja se ehkä myös vesittää vähän elokuvan todellista viestiä jokaisen tunteen tärkeydestä. Ehkä mahdollisessa jatko-osassa saataisiin myös erityisesti Mindy Kalingin loistavasti luotsaamalle inholle enemmän tilaa ja myös muille nerokkaille tunteille.

Osittain jäin myös harmittelemaan loppujen lopuksi varsin nähtyä rakennetta, jossa elokuvan päähenkilö tupsahtaa vieraaseen maailmaan, tutkii paikkoja ja yrittää löytää tiensä kotiin. Tässä siis Ilo (Poehler) joutuu vahingossa syöksytyksi pois päämajasta ja Rileyn aivojen tiedostamattomaan osaan, joka on sinänsä, kuten koko mielen toiminnan kuvaus, toteutettu todella hienosti ja mielenkiintoisesti. Eritoten esimerkiksi muisti on aivan nerokkaasti keksitty kuvata kuin palloina tai kuulina, jotka kulkee tietoisen ja tiedostamattoman aivojen osien välillä. Niinhän se oikeastikin menee.

Ja olihan se Suru tietty symppis...



Äidin (Diane Lane) tunteet



...=)



2 kommenttia:

  1. Hihii! Vihdoin näit tämän!
    Inside Out on aivan ihana animaatio ja mitä enemmen alkaa tutkia sen syvällisyyttä, sitä enemmän siitä alkaa pitämään! Käsittämätöntä miten tosiaan animaatio-elokuvaan on saatu niin paljon niin syvää sisältöä!
    Kaiken kruunasi vielä Michael Giacchinon ihastuttava musiikki! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes!
      Ennen kaikkea olin käsittämättömän mykistynyt kuinka mielenkiintoinen tämä päänsisäinen maailma oli ja ei vähintään siksi, että se pohjautui niin hyvin oikeaan psykologiseen teoriaan mielen toiminnasta. En välttämättä ollut elokuvan juonen suurin fani, mutta toivon, että tähän maailmaan saadaan vielä jatko-osia ja todella reviteltyä tässä "miljöössä" kaikki irti, sillä niin osuvasti oli eritoten tiedostamaton maailma rakennettu sinne Rileyn pään sisään.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...