26 huhtikuuta 2016

Fruitvale Station (Fruitvale Station)

Ryan Coogler keräsi mittaamattomasti huomiota jo ensiohjauksellaan Fruitvale Station, joka valmistui vuonna 2013. Se voitti arvostetun indie-elokuvafestivaalin Sundancen tärkeimmän palkinnon, The Grand Jury Prize, ja keräsi lukemattomasti kehuja päätähdilleen sekä käynnisti Cooglerin uran. Elokuvan ilmestymisestä on tosiaan jo kolme vuotta ja itse vasta nyt keräsin rohkeutta katsoa tämän tositapahtumiin perustuvan tragedian. Tiesin, että helppoa sen katsominen ei tulisi olemaan - oikeassa olin.

Oscar Grant oli 22-vuotias. Hänellä on pieni tytär ja hän työskenteli kovasti kääntääkseen elämänsä parempaan suuntaan, vankila-ajan jälkeen, työttömyyden ja köyhyyden oloista noustakseen. Hän kuoli poliisin luoteihin uutenavuonna 2009. 

Michael B. Jordan nousi kansainväliseen tähteyteen nimenomaan tämän roolinsa jälkeen. Oscar-ehdokkuutta, yllätys, yllätys, hän ei saanut. Ei saanut myöskään Melonie Diaz ja sitä kaikkein eniten ehkä ansainnut Octavia Spencer, joka esittää Oscar Grantin äitiä.

Coogler on riisunut elokuvan todella raa'aksi ja puhtaaksi visuaaliselta maailmaltaan, kuin myös tarinankerronnaltaan. Elokuvan pituus on vain vähäiset tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Huomio pidetään yhdessä miehessä ja hänen kohtalossaan, joka hänen kontolleen laskeutui aivan liian varhain.

Elokuva on myös marttyyrikertomus. Tavallaan tässä on vain yhden miehen päivä ja sitä seurannut yö, mutta tavallaan elokuva ulottuu todella puristavaksi yhteiskunnalliseksi saarnaksi. Coogler saa katsojan tuntemaan itsensä voimattomaksi. Tekemällä Oscarista inhimillisen sankarin, virheineen kaikkineen ja päättämällä hänen matkansa niinkin kylmän auktoriteetin rintamaan kuin poliisi, on lopputuloksena todella epätoivoinen matka. Ja mikä pahinta, tämä tapahtui oikeasti.

Selvä viesti tässä on. Mustat elämät ovat tärkeitä (myös). Mutta silti elokuvan poliiseja ei kuvata täysin epäinhimillisinä, eikä elokuvan mustia siviilejä täysin puhtoisina pulmusina - mikä on oleellista, sillä tälläiselle rasismille on tultava loppu. Jos poliisit oltaisiin tosissaan jätetty yksiulotteisiksi paholaisiksi tai jos elokuva olisi vähänkään tuominnut Oscaria rikolliseksi, jos hänet olisi jätetty vähänkin yhdentekeväksi hahmoksi, ei tarinan voima olisi astunut esiin. Avainasemassa onkin Michael B. Jordanin lämmin sekä inhimillisen aito tulkinta tästä realistisesta sankarista.

Kun painotetaan, että elokuva pohjautuu tositapahtumiin, on vaarana se, että se hyppää samantien liian rankaksi, liian synkisteleväksi, tahallaan tunteita katsojistaan repiväksi, mutta tällä kertaa elokuvan pelastaa se, mitä on Octavia Spencerin roolityö. Oman lapsensa menettäminen on kamalinta, mitä maailma päällään kantaa. Liikutuin Spencerin rohkeudesta näyttelijänä. Hän valitsee viedä hahmonsa suruun rohkeuden, voiman ja lujuuden kautta - siinä missä useimmat olisivat valinneet herkkyyden, haavoittuvuuden ja pelon. Mutta Spencer ymmärtää hyvin syvästi hahmonsa. Hän on äiti, joka suojelee poikaansa viimeiseen asti.

Hyvä elokuvasta on huomata, että Oscar Grant oli rikollinen. Hän kuoli syyttömänä, mutta on vähintäänkin mielenkiintoista pohtia elokuvan nostamia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Elokuva on vihainen. Itse olin tulkitsevani vihaa jopa koko järjestelmää vastaan, lähtien maailmanjohtajista, kulkien läpi viranomaisjoukkojen, poliisien kautta tavallisiin ihmisiin. Ihmiset kuten sinä ja minä, jotka ovat rasisteja. Ja tämän elokuvan katsottuaan todella ymmärtää yhden ihmisen vallan - valta äänestää, valta hiljaisesti hyväksyä. valta luovuttaa verta, valta puhua oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja valta tukea tälläistä taidetta, jolla on jotain sanottavaa.

#elokuvahaaste2016 (50. Elokuva, jota vuokraamon (virtuaalisen // Netflix-suositus) henkilökunta suosittelee)






...=)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...