30 huhtikuuta 2016

The Blacklist, 2. tuotantokausi

Sarjan rakenne jatkaa minun ällistyttämistäni. Tavallaan se muistuttaa vähän Orphan Black-nimistä sarjaa, mutta niin paljon moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Molemmissa sarjaa ei voi jättää yhden jakson katsomiseen, vaan niitä pitää katsoa useampi peräkkäin, kunnes olet tapittanut tv:n edessä koko päivän ja tajuat, että ehkä sinulla on muutakin elämää. Joka jakso on parempi kuin edellinen ja aina tulee uusia juonenkäänteitä ja tapahtumakulku syvenee isommalle tasolle, jolloin on katsottava vielä se seuraavakin jakso, jotta tietää, mikä tämä uusi kenttä on, jossa nyt liikutaan. Siinä, missä Oprhan Blackin juonenkäänteet liikkuvat pikälti yhden naisen ja hänen klooniensa kamppailuun vaikutusvaltaista yritystä vastaan, The Blacklist ottaa kentäkseen koko maailman - kansainvälisen politiikan, turvallisuuden, sodat ja rikollisuuden - salajärjestöt, presidentit, FBI-agentit - ja sitä tarkastellaan FBI:n 10 halutuinta rikollista-listan kärkisijoilla kärkkyvän rikollispomon Raymond Reddingtonin (James Spader) ja hänen luotsaamansa FBI-agentin Elizabeth Keenin (Megan Boone) välityksellä. Tällä kaudella saamme enemmän tietoa Reddingtonin ja Keenin välisestä yhteydestä sekä Keenin menneisyydestä, joka ei pelkästään sido häntä lähemmäs Reddingtonia, mutta myös Reddingtonin vaikutusvaltaisia vastustajia.

Elizabeth siis aloittaa kuumeisen tutkinnan omaan menneisyyteensä, samalla kun hän käy yhdessä tiedonantajansa, Reddingtonin kanssa sotaa pahamaineista rikollista Berliniä vastaan. Myöhemmin paljastuu kuitenkin, että Keenillä ja Reddingtonilla on paljon vaikutusvaltaisempia vastustajia kuin yksi pelkkä rikollinen.

Pidin kakkoskaudesta paljon. Eritoten siksi, että nyt Elizabethin ylitönaiivia lainseurantaa alettiin vähän karsia pois ja hän alkoikin omaksua piirteitä Reddingtonin moraalikoodista. Kaudesta kuitenkin huomaa, että se on vähän "välikausi". Sidotaan yhteen ensimmäisellä kaudella avattua nauhanpäitä ja pedataa tarinaa kolmatta kautta varten. Kolmatta kautta varten oleellisena tässä kaudessa liittyy nimenomaan Lizin lainopillisuuden kadottaminen ja se, että hän alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän rikollista...

Pidin paljon siitä, että FBI-porukka, johon Liz kuului, hiottiin tällä kaudella paljolti yhteen ja heidän välisiin suhteisiin panostettiin. Mukaan astui uusi agentti Samar Navabi (Mozhan Marnò). Pidin paljon tästä uudesta agentista, joka on täysi kovis. Kauden loputtua kukaan hahmoista ei ole enää entisessä asemassaan ja siksi oli hyvä ratkaisu panostaa heidän väliseen vuorovaikutukseen niin kauan kuin se samanlaisena vielä pysyi. Nyt kun katsoja on panostautunut heidän saumattomaan yhteistyöhön, on heidän tekemiin ratkaisuihin helpompi samaistua, kun jossain kohdassa käykin ilmi, että he ovatkin vastakkain. Tästä syntyy todella monitahoista tulkintaa sekä oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta sekä arvaamattomuudesta, lojaaliudesta. Kaikki tämä tanssi tapahtuu vielä kansainvälisen politiikan näyttämöllä, joka arvatenkin on todella ailahtelevainen ja yhdessä hetkessä oikealta ratkaisulta tuntunut päätös tuomitaan hetkessä rikokseksi perustuslakia tai kansainvälistä oikeutta vastaan.

James Spader jatkaa ihmetyttämistäni. Hänestä ei tarvitse sen enempää puhuakaan. Täydellinen näyttelijä täydellisessä roolissa, jonka jalkoihin kumartuisin ja palvoisin häntä kuukauden kolmekymmentäyksi päivää. Pidin myös paljon Elizabethin aviomiestä Tomia, esittävästä Ryan Eggoldista, jolla on hahmossaa todella paljon työstettävää. Hänestä selviää valtamerellisen verran uusia puolia tällä kaudella ja kaiken sen päätteeksi katsoja vielä pitää hänen hahmostaan kauden loputtua!

Olen aina mieltänyt itseäni jokseenkin anarkistiseksi luonteeksi ja rakastan salaliittoteorioita. Tässä pedataan täydellisesti ajankohtaista tematiikkaa tämän pienen maapallomme valtasuhteista, nykymaailman menosta ja lisäksi pohditaan äärettömän syvällisesti kysymyksiä etiikasta. Tulkinta ei voi olla mustavalkoista, kun päähenkilönä on pahamainen rikollinen, jonka puolelle katsoja väkisinkin asettuu. Tämä on myös kuin esileikkiä laajemmalle kysymykselle ihmisen elämisen muodosta... Mitä haluamme? Turvallisen valtion, jotta voimme nukkua yömme rauhassa? Haluammeko tavoitella omaa etuamme, vai olemmeko valmiita luovuttamaan oman identiteettimme sitä väärin käyttävien käsiin, vain oman onnellisen autaan tietämättömyytemme takia?

Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikesta nerokkuudestaan huolimatta tämä on "katso penkkisi reunalla, kynsiäsi purren"-kaltaista viihdettä, jossa on nerokkaat näyttelijät, mielenkiintoinen juoni eikä yhtään tylsää hetkeä.






...=)









28 huhtikuuta 2016

Joy Ride (Joy Ride)

Hoh, hoh - kaikenlaista sitä tuleekin katsottua. Eipä tarvitse taas vähään aikaan katsoa yhtään B-luokan elokuvaa tai kauhutrilleriä... Paul Walker näyttelee itseään. Steve Zahn näyttelee itseään. Elokuvan pahista näyttelevä Ted Levine tekee olemattoman roolisuorituksen. Sen lisäksi, että elokuva uhraa kaiken inhimilisyyden, samaistettavuuden ja aitouden tarinastaan jonkinlaisen jännityselementin eteen, emme myöskään pääse ollenkaan lähempään tuttavuuteen elokuvan pahiksen kanssa. Tämä on kamalinta elokuvantekemistä, jota tiedän. Se on aivan liian helppo ratkaisu tehdä pahiksesta se varjoissa lymyilevä mörkö, kuin oikeasti luoda monitahoista ja siten ehkä mielenkiintoista antagonistia.

Odotin läpi leffan, että ehkä jossain vaiheessa tämän superhaades-pahiksen uskomattomat voimat edes yritettäisiin selittää, mutta lopussa emme saa minkäänlaista ratkaisua siihen, miten tämä mystinen paholainen pystyi ilkitekoihinsa. Onkin ironista todeta, että jos leffaa tehtäessä oltaisiin panostettu loogisempaan tapahtumakulkuun, katsojan eläytyminen jännitykseen olisi mahdollista. Nyt, kun olin niin kiireinen ihmetellessäni tapahtumien mahdollisuutta, en pystynyt eläytymään juoneen ollenkaan. Loppujen lopuksi minulle oli jopa ihan sama mitä näille hahmoille tapahtui, sillä tälläisiä tapahtumia ei kuitenkaan voisi "oikeasti" tapahtua, joten siksi minun ja elokuvan välissä oli koko ajan ylimääräinen seinä. Tunnustin koko ajan katsovani elokuvaa ...huonoa sellaista.



...=)



26 huhtikuuta 2016

Fruitvale Station (Fruitvale Station)

Ryan Coogler keräsi mittaamattomasti huomiota jo ensiohjauksellaan Fruitvale Station, joka valmistui vuonna 2013. Se voitti arvostetun indie-elokuvafestivaalin Sundancen tärkeimmän palkinnon, The Grand Jury Prize, ja keräsi lukemattomasti kehuja päätähdilleen sekä käynnisti Cooglerin uran. Elokuvan ilmestymisestä on tosiaan jo kolme vuotta ja itse vasta nyt keräsin rohkeutta katsoa tämän tositapahtumiin perustuvan tragedian. Tiesin, että helppoa sen katsominen ei tulisi olemaan - oikeassa olin.

Oscar Grant oli 22-vuotias. Hänellä on pieni tytär ja hän työskenteli kovasti kääntääkseen elämänsä parempaan suuntaan, vankila-ajan jälkeen, työttömyyden ja köyhyyden oloista noustakseen. Hän kuoli poliisin luoteihin uutenavuonna 2009. 

Michael B. Jordan nousi kansainväliseen tähteyteen nimenomaan tämän roolinsa jälkeen. Oscar-ehdokkuutta, yllätys, yllätys, hän ei saanut. Ei saanut myöskään Melonie Diaz ja sitä kaikkein eniten ehkä ansainnut Octavia Spencer, joka esittää Oscar Grantin äitiä.

Coogler on riisunut elokuvan todella raa'aksi ja puhtaaksi visuaaliselta maailmaltaan, kuin myös tarinankerronnaltaan. Elokuvan pituus on vain vähäiset tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Huomio pidetään yhdessä miehessä ja hänen kohtalossaan, joka hänen kontolleen laskeutui aivan liian varhain.

Elokuva on myös marttyyrikertomus. Tavallaan tässä on vain yhden miehen päivä ja sitä seurannut yö, mutta tavallaan elokuva ulottuu todella puristavaksi yhteiskunnalliseksi saarnaksi. Coogler saa katsojan tuntemaan itsensä voimattomaksi. Tekemällä Oscarista inhimillisen sankarin, virheineen kaikkineen ja päättämällä hänen matkansa niinkin kylmän auktoriteetin rintamaan kuin poliisi, on lopputuloksena todella epätoivoinen matka. Ja mikä pahinta, tämä tapahtui oikeasti.

Selvä viesti tässä on. Mustat elämät ovat tärkeitä (myös). Mutta silti elokuvan poliiseja ei kuvata täysin epäinhimillisinä, eikä elokuvan mustia siviilejä täysin puhtoisina pulmusina - mikä on oleellista, sillä tälläiselle rasismille on tultava loppu. Jos poliisit oltaisiin tosissaan jätetty yksiulotteisiksi paholaisiksi tai jos elokuva olisi vähänkään tuominnut Oscaria rikolliseksi, jos hänet olisi jätetty vähänkin yhdentekeväksi hahmoksi, ei tarinan voima olisi astunut esiin. Avainasemassa onkin Michael B. Jordanin lämmin sekä inhimillisen aito tulkinta tästä realistisesta sankarista.

Kun painotetaan, että elokuva pohjautuu tositapahtumiin, on vaarana se, että se hyppää samantien liian rankaksi, liian synkisteleväksi, tahallaan tunteita katsojistaan repiväksi, mutta tällä kertaa elokuvan pelastaa se, mitä on Octavia Spencerin roolityö. Oman lapsensa menettäminen on kamalinta, mitä maailma päällään kantaa. Liikutuin Spencerin rohkeudesta näyttelijänä. Hän valitsee viedä hahmonsa suruun rohkeuden, voiman ja lujuuden kautta - siinä missä useimmat olisivat valinneet herkkyyden, haavoittuvuuden ja pelon. Mutta Spencer ymmärtää hyvin syvästi hahmonsa. Hän on äiti, joka suojelee poikaansa viimeiseen asti.

Hyvä elokuvasta on huomata, että Oscar Grant oli rikollinen. Hän kuoli syyttömänä, mutta on vähintäänkin mielenkiintoista pohtia elokuvan nostamia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Elokuva on vihainen. Itse olin tulkitsevani vihaa jopa koko järjestelmää vastaan, lähtien maailmanjohtajista, kulkien läpi viranomaisjoukkojen, poliisien kautta tavallisiin ihmisiin. Ihmiset kuten sinä ja minä, jotka ovat rasisteja. Ja tämän elokuvan katsottuaan todella ymmärtää yhden ihmisen vallan - valta äänestää, valta hiljaisesti hyväksyä. valta luovuttaa verta, valta puhua oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja valta tukea tälläistä taidetta, jolla on jotain sanottavaa.

#elokuvahaaste2016 (50. Elokuva, jota vuokraamon (virtuaalisen // Netflix-suositus) henkilökunta suosittelee)






...=)



25 huhtikuuta 2016

Ant-Man (Ant-Man)

Olen jo useita kertoja jankuttanut omia perusteluitani näiden Marvelin supersankarileffojen turhaksi haukutulle olemassaololle. Nimittäin se hetki, kun olet mukavassa seurassa viettämässä lauantai-iltaa ja mietitte, että katsoisiko jonkun leffan vai pelaisiko vaikka jotain kivaa lautapeliä, täytyy sen katsottavan leffan olla tarpeeksi viihdyttävä, kaukana tylsästä ja jotain, minkä hyvyydestä pystyy sen katsottuaan jakamaan tunteita. Jos elokuva on huono ja puuduttava, kaikki luonnollisesti kyseenalaistavat päätöksen katsoa ylipäätänsä elokuvaa, kun olisi voinut käyttää ajan paremminkin. Yksin voi katsoa huonojakin elokuvia, sillä joka tapauksessa siitä saa sen taidekokemuksen. Mutta kun vietetään aikaa yhdessä, täytyy meitä, kuluttajina palvella niin, että saamme sen, mitä tilaamme. Marvel-leffoista saa sen, mitä haluaa.

Noin niinku muuten en ymmärrä yhtään, miksi tähän on pitänyt työntää Paul Rudd. Mies, jonka uraa muutenkin kyseenalaistan - hänen yksikään leffa ei ole oikein ollut mikään tulokuningas, eikä hän ole tehnyt yhtäkään edes kelvollista roolisuoritusta, niin sitten hänen pitäisi vielä käydä uskottavasta supersankarista. Sebastian Stanin, Chadwick Bosemanin, Jeremy Rennerin uskoo supersankarista, Paul Rudd... ei - vaan ei. Hän ei ole edes komea, karismaattinen eikä hauska, koskaan ollutkaan. Hänet vielä ehkä jotenkin hyväksyy toisluokkaisessa komediantekeleessä, mutta nyt ärsyynnyin hänen läsnäolostaan niin paljon, että haukkuisin hänet vuoden 2015 surkeimmaksi roolisuoritukseksi. Koska tälläisiä Ruddeja pyöritellään mahdollisuuksista toiseen, niin oikeasti lahjakkaat, vaikka mustaihoiset, tai aasialaiset tai naisnäyttelijät joutuvat kamppailemaan, että saavat puoliksikaan yhtää hyvää tilaisuutta kuin tälläinen maailmanlaajuinen ilmiö-elokuva.

Mutta silti pidin Ant-Manista. Se ei ollut liian kliimaksinen (ongelma, joka esim. Avengersilla paikoin on), vaan se oli rauhallisempi ja tasapainoisempi sekä harmonisempi elokuvakokonaisuus. Evangeline Lillyn hahmo oli ihan hauska, harmi vain, että hänelle on pitänyt antaa niin karmea peruukki. Michael Douglas sen sijaan oli tapansa mukaan loistava. Corey Stoll muistetaan muun muassa House of Cardsista, jossa hän oli loistava ja sopi kyllä roolinsa tässäkin. Michael Pena oli häikäisevä Crash-nimisessä elokuvassa ja on kuulunut siitä lähtien omiin suosikkeihini. Bobby Canavale on jäänyt pahasti jumiin tälläisten ääliöiden rooleihin.

Jo alkuasetelma Ant-Manissa kuulostaa kyllä täysin tuulesta temmatulta. Jollakulla on loppunut ideat supersankareille kesken ja ajatus muurahaisen kokoisesta miehestä on takuu varmasti tullut yön pimeimpinä tunteina. Silti, yllättävää kyllä, se saadaa elokuvassa toimimaan uskottavasti. Elokuvassa oli selvästi Inception-vaikutteita lavastetyöskentelyssä ja absurdin kuvauksen hakemisessa, kun yht-äkkiä ammeen tai vyönsoljen pitääkin olla unenomaisesti pilvenpiirtäjän kokoinen. Elokuvaa oli itse asiassa todella nautinnollista katsoa, sillä tässä ei niinkään kuljettu juoni edellä, vaan estetiikka ja harmonia. Myös Marvel-leffoille tunnusomainen kevyempi huumori ja naljailu on omiaan tekemään Ant-Manista hahmon, joka ei ota itseään liian vakavasti. Mutta siitä syntyykin itselle suurin ongelma tälle hahmolle, sillä Deadpoolin nähtyään, voi tätä pitää enintään vain esiasteena sille nerokkaalle hahmoluomukselle ja lopputulos on täten vaisu. Mikä osa tällä supersankarilla enää on Marvel -universumissa?




...=)



Movie Monday #55 - Back to school

"Tämän viikon aiheena on koulumaailmaan liittyvät elokuvat. Listat ovat enemmän kuin sallittuja.Mikä elokuva on suosikkisi? Entä mikä tuo parhaiten mieleesi omat muistosi koulusta? Millaista olisit toivonut kouluelämän olevan?"

 Mikä elokuva on suosikkini? Kouluun sijoittuvat elokuvat eivät ole suosikkejani
Mikä tuo parhaiten mieleesi omat muistosi koulusta? Perks of Being a Wallflower
Millaista olisit toivonut kouluelämän olevan? #noregrets!

Yhden asian lupasin itselleni silloin, synkimpinä aikoina, että en ainakaan katuisi mitään, mitä silloin tein. Enkä olekaan katunut. En muutenkaan usko katumukseen - what's done is done - mutta valehtelisin itselleni todella rajusti, jos väittäisin, että en olisi tänä päivänä se ihminen, kuka olen, jos en olisi käynyt läpi niitä asioita silloin.



Koska minua itseä ärsyttää lukea epämääräisiä kommentteja, jotka teeskentelee olevansa jotain enemmän, mitä ovat, eivätkä kerro mistään mitään, koen, että minun on tässä yhteydessä pakko kertoa jotain. Olin kolmetoistavuotias eli juuri yläasteikäinen. Kiusaaminen oli pahinta seiskaluokalla ja käytännössä sen yhden vuoden aikana kerätyt arvet olivat omiaan tuhoamaan käytännössä elämäni seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Oma selviytymiskeinoni oli teeskennellä näkymätöntä ja tehdä myös kiusaajistani näkymättömiä, mutta se teki minusta myös todella epävarman, eristäytyneen ja sulkeutuneen. Uskon, että vieläkin kannan sitä taakkaa harteillani, jonka silloin jouduin ottamaan vastaan.

Sanotaanko nyt niin, että sen se teki, että laittoi asiat perspektiiviin. Jokainen uusi kokemus, jonka nyt saan on minulla kallis ja tärkeä. Olen nykyään todella huono luopumaan tietyistä vaiheista elämääni, koska niin pitkään jouduin kestämään sitä yhtä, synkkää vaihetta. Mikä tahansa hetki sitä vasten tuntuu maailman tärkeimmältä. Ja siksi olenkin nykyään ihmisenä, mielestäni, todella vastaanottavainen, kiitollinen sekä anteeksiantavainen. En odota kuuta taivaalta, sillä olen jo joutunut kantamaan helvetin lieskoja selässäni.


--vähän surullisemmin tunnelmin tänään, Cilo ...=)


24 huhtikuuta 2016

Lucy (Lucy)

Tajuttoman kaunis elokuva.

Scarlett Johansson on loistava valinta päärooliin, sopivan hukassa olevana naisena. Mutta mikä on ratkaisevaa hänen roolityössään on, että hän tuntuu olevan tietämätön juuri oikeista asioista. Morgan Freeman on loistavaa vastapainoa, sillä hänen uskottava äänensä ja olemuksena tuntuu olevan perillä kaikesta maailmankaikkeudessa. Sitten onkin hauskaa, kuinka tämä asetelma rikotaan, kun Johanssonin Lucy onkin niin syvässä yhteydessä kaikkeuden ytimen kanssa.

Lucy on nuori nainen, joka joutuu tahtomattaa osaksi huumemaailmaa ja sitä kautta saa hyödynnettyä aivojensa maksimikapasiteetin. Elokuva perustuu teoriaan siitä, että ihminen käyttäisi vain 10 % aivokapasiteetistään. On ihan mielenkiintoista kyllä pohtia, että millainen olisi suuremman tajunnan ja todellisuuden omaavan ihmisen maailma.

Erityisesti elokuvan finaali, kaikessa absurdissa kauneudessaan on yksi hienoimpia elouvallisia kohtauksia, joita olen itse nähnyt. Jopa siinä määrin, että elokuvan tietyt virheetkin antaa anteeksi. Useasti visuaaliset kikkailut vievät tilaa elokuvalliselta kerronnalta, mutta pidin todella paljon siitä, että elokuva jopa esitti oman teoriansa maailmankaikkeuden tarkoituksesta ja vielä pystyi kuvittelemaan sen niin havahduttavasti kuvan keinoin.

Elokuva esittää, että elämisen syy on sen muoto, jonka se sanoo olevan hetki. (Ts. hetki ajassa on elämisen tarkoitus.) Aika sitoo meidät olemassaoleviksi. Siksi pidin todella paljon elokuvan symbolisesta teemasta yhden naisen osasta maailmankaikkeuden yhtenä hetkenä ja sitä kautta kaikkina hetkinä. Sillä, kuten kulunut sanonta kertoo: tämä hetki on ikuisuus.

Elokuvan kyllä huomaa Luc Bessonin käsialaksi. Jälleen yksi takaa-ajo Pariisin keskustassa... Paikoin elokuva myös sortuu selittelemään liikaa itseänsä ja nämä vähän liiankin "scifit" ratkaisut ovat valitettavasti vähän tönkköjä.

Mutta silläkin riskillä, että paljastan elokuvan loppuratkaisun sitä näkemättömälle ja että toistan taas itseäni: elokuvan finaali, jossa Lucy on saavuttanut aivokapasiteetistään 100 % ja hän on siirtynyt "kaikkialle"; hän on kivikaudella, alkuräjähdyksessä, toisessa maailmansodassa, sinun kännykässäsi, muistitikullasi ja hänestä on jäljellä enää korkokengät ja mekko - symboli yhden naisen osasta ikuisuutta; hän on siinä, ei missään ja kaikkialla. Kaunista.


#elokuvahaaste2016 (8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama)








18 huhtikuuta 2016

Movie Monday #54 - Lomalle lompsis

"Mikä on sinun lomaelokuvasi? Kenties se muistuttaa sinua jostain tietystä kokemastasi loma-ajasta, tai pääset sen avulla heti lomafiiliksiin vuodenajasta riippumatta?"

Niinhän sitä voisi luulla, että lomalla haluaa katsoa ajankuluksi jotain rattoista ja herkullista ja söpöä. Not!

Lomalla on kerrankin aikaa.
Silloin ei tarvi "palautua työ- tai koulupäivästä".
Itse vielä yleensä lomalla tunnen itseni hyödyttömäksi ja tyhjäksi, joten siihen saumaan on hyvä katsoa jotain merkityksellisempää kamaa.

Otetaan esimerkki. Noin kuukausi sitten edellinen työsuhteeni päättyi ja "pidin siinä sitten lomaa". Ensimmäinen elokuva, jonka katsoin, oli Torinon hevonen. En ollut aikaisemmin edes kuullut ylistetystä unkarilaismiehestä, nimeltä Bela Tarr, mutta kun olin kuullut vähän aikaisemmin James White- ja Girls-sarjan tähti Christopher Abbottin mainitsevan haastattelussa Tarrin viimeisen elokuvan (Torinon hevonen) olevan häneen eniten vaikuttanein elokuva, tiesin, että nyt puhutaan sellaisesta elämää suuremmasta elokuvasta, joka ennen kaikkea älykäs, syvällinen ja jopa vaikea. Niinhän se oli, mutta myös oma elämä tuntui paljon mielenkiintoisemmalta sen katsottuaan. Ja totuus on, että en olisi sitän saanut katsotuksi, jos olisin yhä raatanut kokopäiväisessä työssäni.

Btw uusi työsuhde on jo alkanut, joten no worries...


...=)



16 huhtikuuta 2016

The Dressmaker (The Dressmaker)

Tilly Dunnage (Kate Winslet) palaa kotikyläänsä Australian erämaahan ("The Outback"), kierreltyään pitkin Eurooppaa, tehden muotisuunnittelijan uraa Pariisissa. Taakse hänellä on jäänyt hulluksi tullut äiti Molly (Judy Davis) sekä hänet kylästä pois ajaneet ihmiset ja heidän pieni yhteisönsä. Myös kylän poliisi (Hugo Weaving) ja paikallinen rugbyn pelajaa Teddy (Liam Hemsworth) taistelevat omalla tavallaan kylän jyrkkiä konventioita vastaan. Tilly uskoo olevansa kirottu menneisyytensä tapahtumien takia. On siis koston aika, eikä se ole koskaan pukeutunut yhtä hyvin...

Tähän elokuvaan on monta syytä rakastua. Koin erittäin inspiroivaksi tämän rohkean, uljaan, räävin naisen kostomatkallaan. Hemsworthin esittämä sydänkäpynen yrittää kyllä pelastaa Tillyn, mutta tämä nainen ei pelastusta kaipaa. Elokuvan loppua sen enempää selittämättä; haluaisin, että kaikkien elokuvien lopussa on yhtä suuri opetus individualistisesta oman elämän omistamisesta, korkeimpaan potentiaaliinsa nousemisesta ja retribuutiosta.

Winslet on jumalainen voimakkaassa pääroolissaan. Hän pääsee oikein herkuttelemaan kun tämä maailmannainen mullistaa ahdasmielisen pikkykylän arkea ja ihmisiä. Samalla hän ei unohda tunnusleimaista aitouttaan eikä erittäin raakoja tunteita, joiden esittämisessä hän on mestarillinen. Häntä katsoessa tuli mieleen, että hän sopisi erittäin hyvin Zac Efronin vastanäyttelijäksi. Heissä molemmissa on samaa pysähtyneisyyttä, mikä tekee heistä tyynen rauhallisia, mutta samalla kuitenkin omaavat munaa kovaankin potkuun.

Davis osoittaa myös draamallisen näyttelijän syvyytensä, samalla kun omaa koomisen ajoituksen. Roolit tässä elokuvassa ovat haastavia. Ne eivät ole ihan mitään nössöimpiä rooleja, vaan niillä on luonnetta ja selkärankaa. Samalla osasta näyttelijöistä on vähän liikaa työstettävyyttä ja he hukkuvat hahmojensa teatraalisuuteen, eivätkä saa omistauduttua rooleihinsa samalla ammattimaisuudella kuin Winslet ja Davis. Etunenässä ehkä Weavingin poliisi jää lähinnä vain yksiulotteiseksi kevennykseksi, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuudet erittäin laajaan skaalaan.

Jos jokin, niin tämä on erittäin vahva neljän tähden elokuva. Ehdottomasti katsomisen arvoinen, erittäin nautittava, mutta yksi aste jää vain puuttumaan. Ajoittain tapahtumien sattumanvaraisuus vähän häiritsi, olisin kaivannut selkeämpää kuviota tämän vahvan pääosanaisen suunnitelmille.

Australiassa elokuvaa palkittiinkin sangoin joukoin ja Winslet, Davis ja Weaving kaikki palkittiin rooleistaan sekä luonnollisesti elokuvan puvustus nappasi palkinnon jos toisenkin. Nimenomaan olisi puvustuksesta antanut enemmänkin kansainvälistä huomiota, sillä tässä ne puvut kiertyvät osaksi jopa juonenkulkua.

Muutenkin harmittavan vähäiselle huomiolle jäänyt loistava tragikomedia tai jopa farssi valloittaa kyllä omalaatuisuudellaan. Huumori on nimittäin jopa pölyisen kuivaa ja jonkinlaista sydäntä mustalle huumorille on omattava, jotta ymmärtää elokuvan moninaisuuden päälle... En nimittäin usko, että tyylilajien vaihtelu elokuvan sisällä tai jopa yhden kohtauksen kesken on koskaan toiminut yhtä ennalta-arvaamattoman veikeästi. Elokuva toimii asenteellaan, vahvoilla teemoillaan, väkevillä henkilöhahmoillaan ja onhan ne puvut syötävän herkullisia...


#elokuvahaaste2016 (33. Elokuva, jonka ohjaaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta)






...=)





15 huhtikuuta 2016

Trumbo (Trumbo)

Dalton Trumbon tarina oikein huutaa elokuvaksi tekemistä. Hollywood tunnetusti rakastaa elokuvia itsestään, siksi ei yllätä yhtään elokuvan menestys 88. Oscareissa. Muun muassa Bryan Cranston sai elokuvan nimiroolista parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Trumbo ei kuitenkaan saavuta lähdemateriaaliansa tasoa ja lopputuloksena on vähän lässähtänyt, kuiva teos.

Dalton Trumbo on 1940-70-luvuilla työskennellyt käsikirjoittaja Hollywoodissa. Hän voitti parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot elokuvista Roman Holiday (Audrey Hepburnin läpimurtoelokuva) ja The Brave One, jotka hän kirjoitti salanimen takaa. 50-luvulla hänet oli nimitetty mustalle listalle. Musta lista koostui kommunisteiksi epäillyistä viihdealan työntekijöistä. 40-luvulla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat voittaneet toisen maailmansodan, josta käynnistyi kylmä sota kahden suurvallan välillä. Kumpikin pyrki estämään toisen ideologian (kapitalismi vs. kommunismi) maailmanvalloituksen. Trumbo oli kannattanut vasemmistolaisia ajatuksia (siitäkin huolimatta, että eli itse varsin rikkaasti ja etuoikeutetusti Hollywood-unelmaa). Hän kieltäytyi kieltämästä omia aatteitaan ja joutui jopa vankilaan kongressin halventamisesta. Trumbo-elokuva kuvaa vielä pahamaineisen ja siihen maailmanaikaan vaikutusvaltaisen juorujournalisti Hedda Hopperin (Helen Mirren) henkilökohtaisen koston vaikutuksia Trumbon jo valmiiksi kärsineeseen imagoon ja asemaan Hollywoodissa.

Bryan Cranston on roolissa vaikuttava, silti tosin ihmetyttää, että kuka hänet niin hyväksi laskee, että Oscar-ehdokkuuden kehtaisi tälläisestä roolisuorituksesta / elokuvasta antaa. Vähän aikaa täytyy elokuvaa katsoa, mutta kyllä jonkin ajan päästä ei enää erota häntä Cranstoniksi ja on kuin hän olisi kadonnut rooliinsa. Hahmo on haastava, koska elokuva kuvaa niin pitkän ajan tämän elämästä ja muutenkin kaikki eksentrisyydet ja pienet hulluuden asteet on vaikea saada toimimaan uskottavasti, mutta Cranston vetää kunnialla. Häntä ei edesauta yhtään se, että elokuva itsessään pysyy aika pinnallisena kuvauksena eikä sen syvemmin keskity mihinkään yhteen teemaan tai edes hetkeen Trumbon elämästä.

Helen Mirren on roolissaan hyvä, mutta valitettavan vähän käytetty, sillä hänen hahmonsa jää nyt aivan toissijaiseksi sivuhahmoksi ja täten on Mirrenillä vääntämistä, että hän saa siihen edes vähän moniulotteisuutta. Mielenkiintoisinta elokuvassa oli kuitenkin nimenomaan tämä Hedda Hopperin hahmo ja tämän pahamaineiset temput muun muassa juuri Trumbon päänmenoksi. On myös mielenkiintoista nähdä ja todeta, että juorutoimittajalla voisi olla niin paljon valtaa, että melkein yksikätisesti lähettää viattoman miehen vankilaan. Mielestäni valon kuitenkin sekä Cranstonilta että Mirrenilta varastaa Trumbon vaimoa esittävä jumalainen Diane Lane. Olen tosin aikaisemminkin marmattanut, että miksi hänet pitää tyrkätä vanhojen naisten rooleihin, kun hän on niin ajattoman kaunis ollut läpi oman elämänsä. Tämäkin elokuva sijoittuu monen kymmenen vuoden aikavälille ja Lane näyttää joka kuvassa yhtä nuorelta ja kauniilta. Lane onnistuu tekemään mahdottoman. Nimittäin hänen roolinsa ei todellakaan ole imarteleva, päin vastoin. Se on kliseinen stereotypia, naisten roolien elokuvissa oleva arkkityyppi, jossa hän on kotiäiti ja edustusvaimo, vain marmattamassa miehelleen, että miksi tämä ei ota käsikirjoituksiltaan aikaa perheelleen. Mutta Lane saa hahmoonsa yllättävää syvyyttä ja hänen kauttaan katsoja oppii tykästymään myös kovapäiseen ja elämältään suunnan menettäneeseen Dalton Trumboon. Lanen hahmon kautta mekin näemme, miksi emme saisi menettää vielä toivoamme pääsankariin.

Trumbo ei ole hyvä elokuva. Itse tyrskähdin nauramaan kun yhtäkkiä katsojan pitäisi uskoa Madison Wolfen muuttuneen Elle Fanningiksi, heidän esittäessä samaa Trumbon tytärtä eri ajankohtina, vaikka he eivät näytä tippaakaan toisiltaan. Mutta elokuva toimii mielenkiintoisena katsantana Hollywoodin kulisseihin. Ehkä myös jossain määrin saamme jonkinlaista viestiä tarinan elementeistä oikean ja väärän suhteen ja siitä, millaista elämää ihmisen tulisi elää, ollakseen ennen kaikkea uskollinen itselleen.

#elokuvahaaste2016 (22. Elämäkertaelokuva)




...=)



14 huhtikuuta 2016

Jackie & Ryan (Jackie & Ryan)

Kuin ylipitkä musiikkivideo. En missään vaiheessa edes päässyt tarinaan sisälle. Ben Barnes on suhteellisen ontto näyttelijä. Ohjaaja Ami Canaan Mann on Michael Mannin tytär.




...=)

13 huhtikuuta 2016

Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out)

Minulle on aina ollut tärkeintä elokuvissa monitahoiset henkilöhahmot. Se on yksi osasyistä, miksi olen linjannut pois animaatioiden parista, koska animaatioiden henkilanka on yksinkertaistetut ja pelkistetyt hahmot. Lapsien on helpompi samaistua stereotyyppeihin: kauniiseen prinsessaan ja komeaan prinssiin tai vähän hullunkuriseen kalaan... tai lihavaan pandaan. Inside Out - mielen sopukoissa ei ole poikkeus, tässäkin päähenkilöt ovat todella yksinkertaisia arkkityyppejä: tunteita. Mutta koska tunteet toimivat kokonaisuutena ja muodostavat aidon ihmisyksilön yhdessä, käykin nämä yksinkertaisestut arkkityypit toimimaan elokuvan puolesta, ei sitä vastaan.

Elokuva sijoittuu 11-vuotiaan Riley-tytön pään sisään. Hänen aivojensa tietoista osaa hallitsee "päämaja" tai headquarters (on suomenkieliset termit vähän hukassa, kun katsoin alkuperäisäänillä) ja siellä viisi perustunnetta: ilo (Amy Poehler), suru (Amerikan The Office-sarjasta tuttu Phyllis Smith), inho (Mindy Kaling), viha (Amerikkalainen stand-up komiikan legenda Lewis Black) ja pelko (Bill Hader). Nämä perustunteet vastaavat Rileyn käytöksestä ohjaamalla tämän tunneimpulsseja sekä hallitsemalla tämän muistoja. Riley aivoissa on myös niin sanottu tiedostamaton osa eli "unconscious", jossa sijaitsee mm. traumat, deja vut, pitkäaikaismuisti ja mielikuvitus.

Kaiken kaikkiaan olin todella vakuuttunut, kuinka tarkasti ihmisen psykologinen käyttäyminen oli kuvattu oikein. Tietenkin paikoittain kerronta uhraa pelkityksissään osan aitoudesta, mutta perusajatus ihmisen mielen toiminnasta on erittäin hyvin hahmoteltu. Itseä jäi vähän kalvaamaan kuinka paljon mukamas (nuorikin) ihminen on riippuvainen tunneailahteluista ja se, että edes tavallisimpia coping-keinoja ei esitelty mielen hallinnassa ollenkaan. Mutta lähtökohtaisesti elokuvan viesti oli törkeän sydäntälämmittävä: kuinka tarvitsemme kaikkia tunteitamme saavuttaaksemme tasapainon. Koska emmehän edes tietäisi mitä ilo on, jos olisimme iloisia koko ajan.

Enpä olisi myös aikaisemmin uskonut joskus sanovani, että itkisin, koska Bing Bong kuoli. Mutta Disneylle tunnusomaiset tunteelliset hetket ovat tässäkin läsnä. On niin sentimentaalista välillä ja välillä taas katsojat sysätään ihan sinne pimeimpään kolkkaan (kirjaimellisesti). Itse en ehkä koskaan ole oikein ollut tälläisen elokuvallisen ilmaisun ystävä, mutta muksut selvästi tykkäävät, että tunteet tarjotaan heille mitä alleviivattavimmassa muodossa ja miksei useat aikuisetkin.

En haluaisi kuulostaa miltään moraalioppikirjaa kädessään pitävältä lastentarhantädiltä ja tiedän, että kuulostan nyt tylsältä aikuiselta, joka saa hauskan, kivan animaationkin latistettua tylsäksi opetukseksi, mutta hienointa tässä nimenomaisessa elokuvassa on juurikin sen tarjoamat "elämän viisaudet". Toivoisin, että minunkin lapsuudessa olisi tehty tälläisiä elokuvia, joista lapsikatsojat varmasti oppivat hahmottamaan tunteiden moninaisuuden merkitystä sekä tunnesäätelyn mahdollisuutta - sen lisäksi, että on hauskaa sitä katsoessa.

Huomaisin myös, että tämä on ehkä yksi muutamista harvoista (todella harvoista) kerroista, kun minä todella toivoisin jollekin elokuvalle jatko-osaa. Nimittäin parasta tässä elokuvassa oli juuri monen tunteen yhteistyö ja siksi olikin hienoinen pettymys, että tämä osa elokuvaa jäi melkein yksinomaan surun ja ilon tarinaksi ja se ehkä myös vesittää vähän elokuvan todellista viestiä jokaisen tunteen tärkeydestä. Ehkä mahdollisessa jatko-osassa saataisiin myös erityisesti Mindy Kalingin loistavasti luotsaamalle inholle enemmän tilaa ja myös muille nerokkaille tunteille.

Osittain jäin myös harmittelemaan loppujen lopuksi varsin nähtyä rakennetta, jossa elokuvan päähenkilö tupsahtaa vieraaseen maailmaan, tutkii paikkoja ja yrittää löytää tiensä kotiin. Tässä siis Ilo (Poehler) joutuu vahingossa syöksytyksi pois päämajasta ja Rileyn aivojen tiedostamattomaan osaan, joka on sinänsä, kuten koko mielen toiminnan kuvaus, toteutettu todella hienosti ja mielenkiintoisesti. Eritoten esimerkiksi muisti on aivan nerokkaasti keksitty kuvata kuin palloina tai kuulina, jotka kulkee tietoisen ja tiedostamattoman aivojen osien välillä. Niinhän se oikeastikin menee.

Ja olihan se Suru tietty symppis...



Äidin (Diane Lane) tunteet



...=)



11 huhtikuuta 2016

Movie Monday #52 - Kesätunnelmia

"Lyhyestä virsi kaunis: mikä elokuva tuo sinulle väistämättä kesäisen olon ja miksi?"

Olen vähän huono vastaamaan tälläisiin haasteisiin. En ole koskaan oikein pystynyt valitsemaan vaikka sellaista omaa joululempparia. En vain katso elokuvia sillä lailla. Minulle ei olisi mikään ongelmia katsoa vaikka jotain joululeffaa keskellä kesää ja useasti olenkin katsonut.


Oikeastaan pystyn vastaamaan haasteeseen vain kääntämällä kysymyksen niin päin, että mikä elokuva vangitsee mielestäni hyvin ne fiilikset, joita itse kesällä rakastan. Eli ei niinkään, mikä leffa aiheuttaa minulle ne tunnelmat, vaan mikä leffa muistuttaa minua niistä.

Ja jos kaivertaisin itselleni kesäleffan kriteerit, niin ne olisivat sympaattisuus, tietty kepeys ja ehkä myös mieltälämmittävä huumori. Siksi listaan sellaisia tähän:


  • Naapurini Totoro - Hayao Miyazakin legendaarinen animaatio kesäisestä maaaseutu-unelmasta, vanhasta, suuresta talosta, niitystä täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä eläimiä ja se lapsen viaton riemu, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. 
  • Uusia alkuja - lämmin ja kaunis New York on oiva pelikenttä muusikoille. Kaupunki muuttuukin äänitysstudioksi hetkessä ja laulut soivat niin pehmeästi korvaan. Erityisen hienoa on, jos tämän kaiken pystyy jakamaan jonkun kanssa ja siten muuttamaan toisen elämän.
  • Herkullinen elämä - Ranskan viiniseutu, öinen tähtitaivas, taustalla sirisevät heinäsirkat, istut terassilla ulkosalla ja seuranasi on hienoja tarinankertojia, joiden seikkailuista voisit kuunnella päivät elämäsi loppuun asti. Edessäsi on vielä höyryävä lautasellinen veden kielelle nostattavaa taikuudella loihdittua ruokaa. Käärit viltin tiukemmin ympärillesi, nojaat taaksepäin ja silität kissaa sylissäsi. En tiedä oliko tämä nimenomainen kohtaus juuri tästä elokuvasta, mutta samanlaisella tyylillä kuljetaan kuitenkin. Erittäin viihdyttävä ja rauhallisen kaunis elokuva.
  • Enough Said - astut ulos elokuvateatterista lämpimään kesäiltaan. Aurinko ei laske, mutta illan vaikutuksen huomaa valon määrän astettaisena vähentymisenä. Ilma ei ole liian kuuma ja tuntuu, että voit hengittää ensimmäistä kertaa koko päivänä. Kävelet kotiin ja astut sisään pihaportistasi ja istut terassin portaalle. Seuranasi on elämäsi rakkaus. Tuntuu, että juttu soljuu hyvin ja kuin että et haluaisi nousta ylös koskaan. Haluat jäädä tähän hetkeen ja tuntea kuin eläisit oikeasti nyt - ei huomenna, ei eilen, vaan nyt. Ja mikä parasta: tiedät, että sinua odottaa viileät lakanat ja pehmeä sänky. Juot vielä lasillisen kylmää jääteetä ja suljet sälekaihtimet. Kuljetat kättäsi sängynpäätyä pitkin. Olet väsynyt, mutta onnellinen. Enough Said on turvallinen elokuva, joka esittää rakkauden, kuin se kuuluu kuvata.




...=)

Vettä elefanteille (Water for Elephants)

Reese Witherspoon ja Robert Pattinson tähdittävät tyylikästä 1930-luvun sirkuskuvaa, jonka ohjasi Nälkäpeli-ohjaaja Francis Lawrence. Elokuva perustuu Sara Gruenin samannimiseen menestysromaaniin. Christoph Waltz on ilkeä sirkuksenjohtaja August, jonka kanssa Witherspoonin Marlena on naimisissa. Pattinson on köyhä eläinlääkäri Jacob, joka Suuren laman ajamana löytää suojaa sirkusjunasta ja lopulta päätyy sinne töihin eläintenhoitajaksi. Jacob ja Marlena rakastuvat ja yrittävät pelastaa sekä itsensä, että Augustin kaltoinkohteleman elefantin Rosien hänen kynsistään.

Pattinsonin ujo, söpöileva, vieno hymy toimii ensimmäiset kymmenen kertaa kuvaamaan millainen sympaattinen pojankloppi kyseessä on, mutta viidenkymmenennen kerran se maneeri alkaa jo vähän ärsyttämään. Waltz on hyvä pahiksen rooleissaan, mutta toivoisin, että häntä käytettäisiin jo muuhunkin, kuten esimerkiksi Django Unchained-elokuvassa osoittaa pystyvänsä myös hyväntekijän rooleihin. Witherspoon on mielestäni parhaimmillaan esittäessään modernia, voimakasta ja arkisessa elämässä loistavaa naista. Hänen parhain roolisuoritus on elokuvassa The Good Lie, jossa hän esittää työvoimaneuvojaa. Ikäero tarinaan onkin tarkoitettu ja siksi ihmettelenkin, miksi hänen naamaansa on pitänyt kaataa niin paljon maskia, että hänet melkein uskoisikin Pattinsonin ikäiseksi.  Pidin kuitenkin hänen roolisuorituksestaan - hän on hyvä näyttelemään rakastunutta, sillä hänessä on tiettyä kylmäpäisyyttä ja pidättyneisyyttä, jolloin hän ei ammu yli.

1930-luvun laman läsnäolo on tuotu hyvin esille elokuvassa. Etenkin sirkus heijastettuna sitä vasten toimii erittäin mielenkiintoisesti. Elokuvan alussa onkin hienoa, millainen spektaakkeli tälläinen sirkus onkin ollut laman ruhjomassa kansakunnassa, tuomassa ihmisille valoa erittäin synkkään todellisuuteen. Ja hieno vastapaino syntyy elokuvan lopussa, kun sirkusesitys ei tunnukaan enää miltään, kun vastapainona, pelissä toisena osapuolena onkin ihmisen oma, henkilökohtainen onni. Olikin vavisuttavaa nähdä elokuvan alussa vaikuttavuudellaan mykistyttänyt entisen ajan hohdokas sirkusesitys ja elokuvan lopussa se oli vain teennäistä, turhaa ja yhdentekevää, jos sen takia pitäisi uhrata rakkaus, vapaus ja onnellisuus.

En yhtään ihmettele, miksi tämän jälkeen ohjaaja Lawrence palkattiinkin Nälkäpelin puikkoihin kuvaamaan nousevaa toivoa masentuneen ja latistetun kansakunnan riveistä. Olen lukenut Sara Gruenin toisen kirjan, Apinatalo, josta pidin oikein paljon. Ilmeisesti tällä kirjoittajalla on tarve kertoa tarinoita eläimistä. Mutta siinä, missä kirjassaan hän pystyy hyvin kuvailemaan sitä tasapainoa, joka ihmisten olisi säilytettävä eläinten ja oman maailman ongelmiensa välillä, tässä Vettä elefanteille-elokuvasovituksessa, ajoittain koin ainakin vaikeaksi eläytymisen eläinten ongelmiin. Myös elokuvan loppuratkaisu oli vähän teennäinen ylioptimistisuudessaan. Etenkin kun olemme käyttäneet hyvän ajan elokuvan alusta kuvaamaan sirkuksen taloudellisia vaikeuksia ja etenkin nälkää näkevien ihmisten hätää.

Sen sanottuani, elokuva on kuitenkin erittäin kaunis, koskettava aikahyppy menneeseen maailmaan. Kielletty romanssi toimii melkein minkä taustan kanssa tahansa ja on aina yhtä surullista. Vielä kun mukaan ympätään kaltoinkohdellut eläimet ja onnellinen loppu, niin kenempä sydän ei sulaisi.




...=)








10 huhtikuuta 2016

Chronicle (Chronicle)

Chroniclella on haaste pitää katsoja otteessaan, sillä sen found-footage-kuvaustyyli testaa kyllä katsojan eläytymiskykyä. Elokuva kuitenkin tarjoaa jotain kättä pidempää katsojalleen varsin mielenkiintoisella pohdinnalla, jossa kolme eri lähtökohdista tulevaa nuortamiestä löytävät supervoimat ja käyttävät niitä omiin viihteellisiin tarkoituksiin.

Tästä johdetaan mielenkiintoisia kysymyksiä elämän mielekkyydestä sen jälkeen. Sitä voisi kai verrata kuuluisaksi tulemiseen tai lottovoittoon. Mistä tietää, mikä on enää aitoa? Pyörivätkö ihmiset ympärilläsi sinun itsesi takia vai siistien voimiesi? Ja jos edes maailma ei ole rajoituksena, pystyykö asettamaan itselleen ja voimilleen tarpeeksi estoja?

Kuten sanottu, elokuva on kuvattu niin sanotulla found footage-tyylillä, eli kuvaus tapahtuu hahmojen itsensä kuvaamana tai valvontakameran välityksellä tai milloin minkäkin tallennuslaitteen kautta. Suurin osa elokuvaa taltioituu katsojan silmien eteen, koska yksi kolmesta nuorestamiehestä pitää mukanaan koko ajan kameraa. Siitä huolimatta supervoimat on toteutettu ihan hyvin elokuvassa ja varsinkin kun hahmot oppivat lentämään, on toteutus varsin lennokasta, heh heh. Kyllä niiden vaijerien läsnäolon kohtauksessa sun toisessa havaitsi, mutta silti pidin elokuvan mielikuvituksellisuudesta ja siitä, kun kuvattiin hahmojen ensi kertaa havaitsevan voimiaan. Supersankarielokuvat eivät läheskään hyödynnä tarpeeksi tätä ekstaattista hurmosta, jota hahmoilla varmasti olisi siinä tilanteessa.

Pidin myös hauskana elokuvan juonenkaaren. Pidin siitä, että nämä teini-ikäiset tulivat vähän eri oloista ja siksi kaikki suhtautuivat voimiinsa myös vähän eri lailla. Kolmikon välinen dynamiikka oli tulkittu hyvin ja teini-ikäisten emotionaalinen raakuus ja tietty tunnemaailman kehittymättömyys oli yksi elokuvan kantavista voimista. Tietty kateus, tietty angsti lopulta ajaa hahmot varsin epätoivoisiin tekoihin ja lopulta pystymme jopa kyseenalaistamaan elämän mielekkyyden. Näitäkään kysymyksiä ei mielestäni esitetä läheskään tarpeeksi supersankarileffoissa, sillä se on varsin oleellinen kysymys: jos voit tehdä kaiken, mitä teet?

Kuitenkin... Hieman jouduin turhautumaan juonen äkkinäisiin ratkaisuihin ja tiettyyn karskiin ajattelemattomuuteen. Mielestäni kypsä ratkaisu ei ole yht'äkkiä tappaa yhtä avainhahmoista, vain jotta muiden hahmojen kehitykselle (parempaan tai huonompaan) saataisiin enemmän tilaa tarkastella. Ja välillä hahmojen motivaatio oli vähän tuulesta temmattu ja oli epäuskottavuudessaan vähän ylitseampuvaa. Ei kukaan nyt tuhoa kokonaista kaupunginkeskustaa, koska isäpappa sanoi vähän tuhmasti.


Dane DeHaan ja Michael B. Jordan (vas.) ylsivät paikoin
aika vaikuttavaankin näyttelemiseen ja tulkintaan. Alex Russell (oik.)
ei puolestaan ollut kummoinenkaan roolissaan.





09 huhtikuuta 2016

Jenny's Wedding (Jenny's Wedding)

Katherine Heigl tähdittää tyypilliseen tapaansa romanttisen hömpän naispääosaa, mutta rakastuukin tällä kerralla naiseen (Alexis Bledel). Oikeasti elokuvahan kertoo Heiglin esittämän Jennyn vanhemmista ja kuinka heidän pienissä ympyröissä vietetty elämänsä murentuu, kun valheiden verho nostetaan heidän ja tyttärensä välistä.

Jossain vaiheessa elokuvan pohdinta pääsee itse asiassa todella hyvää alkuun. Jenny on valehdellut vuosia perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan ja etenkin hänen vanhempien ensimmäiset reaktiot tyttärensä kaapista ulostulemiseen ovat hyvin kuvattuja. Näennäisesti he yrittävät uskotella itselleen ja muille, että rakastaisivat lastaan ehdoitta. Mutta kaksi ihmistä, jotka ovat koko elämänsä ajan eläneet niin sanotussa kuplassa, jossa heidän ei ole tarvinut käsitellä kaavojen rikkomista, käykin se erittäin vaikeaksi myöntää itselleen kuinka paljon on loppujen lopuksi valehdelleet itsellensä. En usko, että suurin osa homofobisista ihmisistä myöntäisi olevansa homofobisia ja sen tulkinnan tämä elokuva nappaa hyvin.

Mutta valitettavasti tämän käännekohdan jälkeen, jäämme hyväksi aikaa vellomaan eikä juonessa liikuta juurikaan eteenpäin, ennen varsinaista loppua. Sen sijaan saamme tusinoittain kohtauksia, jossa Jennyn vanhemmat pohtivat yhtä sun toista, imelien pop-kappaleiden pauhatessa taustalla.

Oli vähän harmillista, että tärkeät teemat oli vähän raiskattu pehmeämmän, siirappisen ja kuorrutetun katsannan aiheeseen, takia. Suurin synti leffalla kuitenkin on se, että nämä hahmot jäivät auttamattoman yksipuolisiksi. Äiti-hahmo oli äiti-hahmo ja isä-hahmo oli tyypillinen isä-hahmo. Pikkusisar oli kateellinen ja isoveli hiljainen, mutta miehekäs sivustaseuraaja suvun naisten hömpötyksille. Mikä on aika ironista ennakkoluuloista kertovalle elokuvalle. Mutta ehkä tämä olikin ennemmin leffa niistä häistä...


#elokuvahaaste2016 (19. Elokuva, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä)

...=)




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...