11 maaliskuuta 2016

Tanskalainen tyttö (The Danish Girl)

Minun täytyy paljastaa pieni salaisuus. En ole Eddie Redmaynen suurin ihailija. Olin nähnyt hänen leijailemassa muutamissa isoissa elokuvissa kuten My Week with Marilyn tai Les Miserables, mutta niissä hän oli niin statistin asemassa, että tavallaan tyydyinkin siihen ajatukseen, että tämän miehen karismalla ei pitkälle pötkitä. Siksi olinkin niin kummastunut kun hän räjähti tähtitaivaan huipulle vuonna 2014 voitettuaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaiken teoria, jonka hän mielestäni veti täysin samalla, passiivisella energialla kuin aikaisemmat mitäänsanomattomat roolinsakin. En ollut ollenkaan innoissani, kun hänen tähdenlentonsa jatkoi kasvamistaan Tanskalaisen tytön ja toisen Oscar-ehdokkuuden kanssa.

Aina välillä, etenkin Oscar-ehdokkuuksia keränneiden leffojen ympärille, kasaantuu sellainen utuinen pilvi - liekö tehokkaan markkinoinnin tai kampanjoinnin ansiota, minkä ansiosta jokin elokuva voi saada korkeamman arvostuksen kriittisestä näkökulmasta kuin se yleensä saisi. Puhutaan ns. Oscar-buzzista, jota on sitten vaikea enää tainnuttaa kun huhut elokuvan upeista ansioista ovat päässeet valloilleen, oli totuus sitten täysin toisenlainen tai ei. Oletin, että näin oli käynyt myös Tanskalaisen tytön kanssa. Olin nimittäin kaikkien niiden kehujen takaa lukenut myös lukemattomia negatiivisia arvosteluja Tanskalaisesta tytöstä, jotka kritisoivat muun muassa sitä, että ohjaaja Tom Hooperilla tai Eddie Redmaynella ei ole hajukaan mikä tekee ihmisestä naisen. Joku meni niinkin pitkälle, että kritisoi yksinomaan Redmaynen räpyttäviä ripsiä, tämän teeskennellessä naiseutta.

Tanskalainen tyttöhän on loistava elokuva. Tehdäänpä tämä nyt selväksi. Kritisoijat ovat väärässä. Vaikka yksinomaan siksi, että minä sanon niin. Elokuva on erittäin koskettava ja herkkä. Se on erittäin syvätunnelmainen ja hienosti rakennettu draama. Pidin soundtrackista ja elokuvan kuvamaailmasta. Se lopun kohtaus siellä kallion kielekkeellä oli hieno. Puvustus on aivan ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset ovat top notch. Alicia Vikander on ehdottomasti Oscar-palkintonsa arvoinen. Minusta tuntuu, että aina kaikki hienoimmat kohtaukset tapahtuvat joko juna-asemalla tai ruokapöydässä. Tässä tapauksessa kohtaus juna-asemalla on todellinen emotionaalinen taidonnäyte tältä näyttelijältä ja kyllähän hän katsojan rikki repiikin, ilmeikkäällä, suoraan sisimpään tähtäävällä näyttelemisellään. Ja ehdokkuuden olisin heittänyt myös Matthias Schoenaertsin suuntaan, joka on tässä kuin täysin eri ihossa, sivistyneen, ymmärtäväisen miehen roolissa, verrattuna Luihin ja ytimiin-elokuvan karskin ja miehekkään mieheen verrattuna.

Olin varma, että tästä aiheesta tehtäsiin mahdollisimman noloa, halveksuttavaa ja stereotyyppistä. Ainoastaan ensimmäinen kohtaus, jossa Redmaynen maalari Einar Wegener pukeutuu naiseksi on hieman surkuhupaisa, mutta loppu elokuvaa on hienossa tasapainossa sen kanssa, minkä nämä hahmot itse kokevat omaksi totuudekseen ja sen kanssa, miten asiat on uskottavinta katsojalle esittää. Einarin muutos naiseksi ei ole yhtäkkinen. Käytämme paljon aikaa sen kuvaamiseen ja valtaosa elokuvaa onkin sitä, että katsojalle sisäistetään tätä muutosta ja sen luontaisuutta, mitä se tietenkin onkin. Mutta sen lisäksi rakastin sitä, että loppua kohden hahmot itsekin käyvät keskustelua sukupuoliroolien merkityksestä ja niiden arvosta rakkaudelle. On mielenkiintoista pohtia ihmistä, joka on elänyt koko elämänsä kuin kahtena ihmisenä, jakaen aikansa esittäen välillä aivan toisenlaista ihmistä kuin oikeasti on ja vain harvoina, valittuina hetkinä uskaltanut kurkistaa sen verhon taakse syvälle omaan itseen tutkimaan kuka oikeasti hän on. Kuvittelisin myös, että mitä kauemmin valehtelee itselleen, sitä vaikeampi on löytää itsensä. Jos tai kun niin tapahtuu, onkin hyvä kysymys, että kummalla on suurempi arvo, sillä kuka oikeasti on, vai sillä kehen on itsensä samaistanut kaikki ne vuodet. Tästä hyvä vertauskuva on se, että muututtuaan naiseksi, Einar / Lily ei pysty enää maalaamaan. Se oli osa hänen valettaan, hänen virheellistä identiteettiään ja nyt kun hän on oma itsensä hän ei halua uhrata yhtäkään osaa itsestään enää pois. Hän haluaa olla nainen.

Alicia Vikanderin hahmo toteaa tähän nasevasti, että naiset voivat olla kahta asiaa. Tämä oli yksi niistä asioista, joihin negatiiviset arvostelut takertuivat. Itseä ei haitannut yhtään elokuvan kaksinaismoraalinen asenne naiseuteen. Toki Tanskalaista tyttöä voidaan kritisoida siitä, että se esittää trans-ihmisen varsin yksipuolisena hahmona, joka haluaa vain olla kaunis tyttönen vailla omaa järjenjuoksua, mutta siinä kohdassa kritisoijat olisivat väärässä. Miksi se, että haluaaa olla naisellinen nainen olisi yhtään väheksyttävämpää kuin se, että mies haluaa olla miehinen mies tai synnynnäinen nainen miehekäs tai mieheksi syntynyt todella naisellinen. Tämä multitasokkuus onkin tämän elokuvan nerokkuus. Se lyö luun kurkkuun myös niille, jotka suvaitsevat vain suvaitsevaisuuden vuoksi.

Ja Eddie Redmayne kyllä vakuutti minut tässä. Lainaten hienoa elokuva-arvostelijaa: "hän on laittoman lahjakas". Pelkästään se tapa, jolla hän nielaisee kun hän tuntee ahdistuneisuutta, on yksityiskohtaisen koskettava.






...=)

2 kommenttia:

  1. Avasin tän tosi varoen "kurkkaan vaan nopeasti monta tähteä sillä on ja päätän sitten uskallanko lukea kokonaan" xD

    Ensimmäinen paljastus oli kieltämättä huhhuh :D mutta tervetuloa nyt sitten Team Redmayneen! On laittoman lahjakas vieläkin (kiitos) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Jep jep. Kertoo jotain miehen lahjakkuudesta kun saa vakuutettua tälläisen skeptikonkin, joka ei ollut ollenkaan varautunut hänestä tykkäämiseen.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...