18 tammikuuta 2016

Movie Monday #40 - Hirviö

"Elokuvat kertovat tarinoita. Joissain tarinoissa on hyvä, joka taistelee pahaa vastaan. Useimmiten hyvä voittaa, mutta joskus voittaa paha. Ja monesti paha on juuri se, joka jää mieleen.Mikä tai kuka elokuvahirviö on jäänyt sinulle parhaiten mieleen? Hirviöllä ei tässä yhteydessä tarvitse välttämättä olla kaksihaaraista kieltä ja kolmea sarvea, se voi aivan hyvin olla ihmiskasvoinenkin. Tärkeintä on, että se on jäänyt sinulle mieleen kauheana, inhottavana, pelottavana, ahdistavana."

Tätä jouduin miettimään pitkään, sillä en katso kauhuelokuvia, joten mikään perinteinen pelottava monsteriörkki ei tullut mieleen, koska niitä en tykkää tiirailla.

Toiseksi, koska koen olevani ainakin jokseenkin empaattinen ja optimistinen ihminen ja uskon, että jokaisessa ihmisessä on hyvää, niin jos ei ihmistä ole kuvattu täysin läpimädäksi ihmisolennoksi elokuvassa, ei minulle muodostu juurikaan painajaisia. Sen sijaan mikä minuun vaikuttaa on elokuvien surullisuus, siltä en juuri pääse pakoon ja olen huomannut että minä suhtauduin jotenkin erityisen herkästi surullisten elokuvien viestiin. Ehkä johtuen juuri tästä nimenomaisesta empatiasta. Katson elokuvia tunteella, sitä minä yritän vain sanoa. En tiedä muuta tapaa katsoa elokuvia.

Nurse Ratched, elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän (1975), Jack Nicholsonin tähdittämä klassikko vuodelta 1975. Sekä Nicholson että Hoitajaa esittänyt Louise Fletcher voittivat osistaan pääosan Oscar-palkinnot. Mikä kertoo Fletcherin roolisuorituksen voimakkuudesta ja hänen hahmonsa vaikutuksesta on, että oikeastihan se on pelkkä sivurooli, mutta tuntuu kuin hän olisi elokuvassa koko ajan läsnä, vähän samoin tavoin kuin Anthony Hopkinsin pääosana palkittu sivuosa elokuvassa Uhrilampaat (1991). Nurse Ratched on pelottava siksi, että hän pyrkii näennäisesti hyvään. Hän seuraa sääntöjä niin kylmästi ja pitää lankoja käsissään niin tyrannimaisella otteella, että jättää hyvin vähän tilaa empatialle, ystävyydelle, ymmärykselle, anteeksiannolle tai millekään inhimilliselle, vaan on valmis tekemään tuhoa oman vääristyneen moraalikäsityksensä eteen.

Minkä takia pidän tätä hahmoa elokuvahistorian pelottavimpana hahmona on etenkin hänen oma suhteensa hänen omaan auktoriteettiasemaan. Minulla on oma historiani auktoriteeteista ja heidän tuhoavasta vaikutuksesta yksilöön ja miksei yhteisöönkin. Inhoan sitä, millainen vaikutus johtoasemalla on, sanoisin melkein kaikkiin ihmisiin. Kuinka sadistinen käsitekin se jo on, että sinulla on valtaa ihmisiin. Sinä olet vastuussa heistä, joten sinä saat kohdella heitä, miten sinä koet, että sinulla on oikeus. Voisiko jopa sanoa, että olet parempi kuin he?

Jotta en langettaisi tälläisillä ärsyttävillä asioilla varjoa koko viikon ylle, laitan tähän loppuun sydäntäni lämmittäneen kiitospuheen 9-vuotiaan Jacob Tremblayn taholta. Ja voin kertoa, että se on paras kiitospuhe, jonka olen koskaan kuullut, ja minä olen kuullut muutaman. Erityisen söpöä tästä teki se, että vaikka hän ei Oscar-ehdokkuuttaan Room-elokuvasta saanut, niin hän voitti sentään tämä Critics' Choice Award-palkinnon.


Ja jos ei kiitosta puheesta vielä saa selville kuinka suuri tähti tämä nuorukainen tulee tulevaisuudessa olemaan, niin tässä vielä päivän pelastava taidonnäyte:

2 kommenttia:

  1. Erittäin asiallinen valinta! Leffapahisten huippua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yhtään ihmettele miksi Louise Fletcher ei tämän jälkeen urallaan juuri mitään merkittävää tehnyt. Ei häntä näe enää minään muuna kuin tänä sadistisena ämmänä...xD

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...