04 tammikuuta 2016

Joy (Joy)

Noin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kuulin, että Jennifer Lawrencen ja David O. Russellin seuraava projekti on elämäkerta mopin keksijästä, tuhahtelin itsekseni. En ymmärtänyt, miten joku pystyy rakentamaan elokuvan mopin ympärille. Mutta jos joku siihen pystyy, niin se on David O. Russell.

Jennifer Lawrence on siis Joy Mangano, oikean elämän keksijä, miljonääri, tv-kasvo, joka on noussut vaikeuksien kautta mopin avulla menestyjäksi. Russellin Joy painottaa nimenomaan Joyn luontaista kykyä keksiä ja luoda asioita hänen menestyksensä attribuutiksi. Mutta ei kunnon vaikeuksista voittoon -tarinaa ole ilman esteitä ja tällä kertaa esteet Joyn eteen muodostuvat jopa ihan omasta perhepiiristä, vaikka Joy niin yrittää heitä kaikkia auttaa.

Olen varmaan jankuttanut Unelmien pelikirjasta ja sen vaikutuksesta omaan elämääni jo ihan kyllästymiseen asti. On niin hienoa, kuinka Russell on ottanut Lawrencen muusakseen ja jatkaa työskentelyä myös Unelmien pelikirjan ja American Hustlen tehotiimin Bradley Cooperin ja Robert De Nironkin kanssa. Tässäkin parhaimmat hetket olivat ehdottomasti Cooperin ja Lawrencen yhteiset kohtaukset. Heillä kahdella... on kemiaa.

Tarina on haasteellinen. Miten esitellä näin suuri ja teatraalinen perhe, tekemättä heistä karikatyyrejä? Miten kuvata Joy kaiken keskellä järkeväksi ja menestysluonteiseksi ihmiseksi, joka on vielä laupias samarialais-tason ystävällinen, mutta kuitenkin mielenkiintoinen? Miten ylipäätänsä pitää moppia elokuvan pääosassa? Miten esitellä tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarinanarkki ja saada siihen jotain uutta? Russellin keinoihin kuuluu hänelle ominainen tyyli kuvata asioita vähän liian irrationaalisesti ja neuroottisesti, jolloin elokuvan tyyli tahallaan vääristyy jo valmiiksi epäsuskottavan ironiseksi. Kun tämä pohjasävy on asetettu, tähän on hyvä peilata Joyn elämän rikkaudesta ja vivahteikkuudesta syntyvää huumoria. Vakavuutta Russell saa elokuvaa Lawrencen avulla, jonka keskittyneitä kasvoja hän kuvaa useaan kertaan lähikuvassa elokuvan aikana ja Lawrence osoittaa kylmäpäisyydellään, luontaisuudellaan ja syvyydellään olevan sen lähikuvan jokaisen sekunnin arvoinen.

Lawrence on niin hyvä, että saa kaikki muutkin ympärillään näyttämään hyvältä ja jopa paremmilta. Virginia Madsenilla ei ole kummoistakaan roolia Joyn pelkistettynä äitihahmona tai Edgar Ramirezilla hänen kilttinä entisenä aviomiehenään, mutta heitä on helppoa katsoa Lawrencen vieressä. Parhaimmat pisteet minun silmissäni sivuosannäyttelijöistä saa Joyn isoäitiä esittävä Diane Ladd, tietenkin Lawrencen rinnalla aina loistava Bradley Cooper sekä Isabella Rossellini, joka loistavasti löytää hahmostaan sen ylitseampuvuuden, mutta samalla merkityksen tarinan kannalta. Rossellinin hahmo on avainasemassa Joyn menestyksen tiellä ja siitä syntyykin ehkä mielenkiintoisin asetelma elokuvassa, sillä samalla kuin Joy tarvitsee häntä, katsojan tekisi mieli lyödä häntä kapulalla päähän. Robert De Niro komppaa myös hyvin Rossellinin rinnalla, aika eksentrisenä isänä.

Elokuvassa on monta hienoa kohtausta, jonka voisi nostaa esiin, mutta mielestäni hienoin on, kun Lawrencen täytyy nostaa puhelimen luuri juuri sen jälkeen kun lulee menettäneensä kaiken ja anelemaan armoa kuin henki hieverissä, vielä noustakseen kerran kehään näyttääkseen nyrkkinsä. Lawrence madaltaa ääntään niin, että on vaikea uskoa puhelimen toisessa päässää kuulevan pihaustakaan, mutta katsoja hengittää jokaisen henkäyksen Lawrencen tahdissa. Täten, taas, Lawrence ja Russell todistavat kykeneväisyytensä katsojan naulitsemiseen sekä vangitsevaan, mielenkiintoiseen sekä erittäin ainutlaatuiseen tarinankerrontaa, oli aineksina sitten kuinka tavallinen lähtöasetelma, tai ei.


#elokuvahaaste2016 (6. Elokuva, jonka nimi on yksi sana)




...=)

2 kommenttia:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...